repi lehtiä koivuista, ravisteli aitoja, riuhtoi räystäitä ja
viirejä. Välistä tuulenpuuska puhahti piipusta lieteen, jotta
Lotan täytyi kädellään suojella silmiään. Ja kun tuuli hetkiseksi
herkesi vinkumasta, kuului ulapalta kuinka aallot jyskivät karikkoja
vastaan. -- Äkkiä rupesi koira pihamaalla haukkumaan, ja haukunta
kuului etääntyvän, ikään kuin peni olisi juossut tulijoita vastaan
tervehtien tai uhaten.
-- Karlsson on hyvä ja menee katastamaan kuka siellä on tulossa,
käski eukko, ja Karlsson nousi heti istualtaan.
Kun renki tuli ovelle, kohtasi häntä niin paksu pimeä, että sitä
olisi saanut veitsellä viiltää, ja vinkka tuuli nosti hänen
nivuksensa pystyyn kuin herneen varret. Hän huusi koiraa luokseen,
mutta haukunta kuului jo lähdeniityltä asti, ja siltä kuului, että
koira tunsi tulijat.
-- Tulee vieraita näin iltamyöhällä, ihmetteli renki muorin ovelle
tullessa -- keitähän lienevät? Pitänee lähteä katsomaan. Kuules
Liisa, sytytäppäs lyhty ja anna mulle lakkini!
Saatuaan lyhdyn hän pyrki vastatuuleen niittyä kohti ja saapui
haukuntaa noudattaen mäntymetsään, joka erotti niityn rannasta. Koira
oli herennyt haukkumasta, vaan männyt humisivat ja narisivat kaakon
kynsissä. Nyt renki kuuli korkorautain kalinaa, taittuvain oksien
rusketta, vesilätäköihin molskahtelemista, koiran älähdyksiä ja
jonkun vihastuneen kirouksia.
-- Hei! Kuka siellä, huusi Karlsson.
-- Pastori, vastasi painuksissa oleva ääni, ja samassa renki näki
kengän kannan iskevän kokonaisen kipinäkimpun mukurakivestä, ja
vuorenkynneltä tiheiköstä vierähti paksuun vaatteeseen kääriytynyt,
harteva mies. Ahavoituneita, karkeapiirteisiä kasvoja reunusti
harmaa, tuuhea korvaparta, ja niitä elähytti sammalisten kulmakarvain
varjostamat silmät.
-- Helvetin huonossa kunnossa te tienne täällä saaressanne pidätte,
toraili tulija terveisiksi.
-- Jesus siunatkoon, -- pastoriko se tämmöisellä säällä on yön
selkään lähtenyt! vastasi Karlsson nöyrästi sielunpaimenensa
sadatuksiin. -- Mutta miss' on ruuhi?
-- Sumpillapa minä tänne tulin; -- kyllä Roopertti siitä huolen
pitää. Viehän minut suojaan vaan, sillä tänä iltanahan tuulee läpi
luitten ja ytimen. Soh, mars vaan!
Karlsson kulki edeltä, lyhty kädessä, ja pastori perässä
kintereillään koira, joka tuontuostakin hyppeli pensaihin ikään
lentoon lehahtaneen töyrin jälkiä nuuskimaan.
Emäntä oli lähtenyt lyhdyn valoa kohti käymään, ja tuntiessaan
tulijan pastoriksi, ihastui hän ja toimitti hänelle tervetuliaiset.
Pastorin oli kalanmyyntimatkalla myrsky yllättänyt, jotta oli pakosta
yötyminen taloon; hän manasi ja kiroili huonoa onneaan, kun ei ollut
päässyt ajoissa kaupunkiin kaloja myymään "nyt kun sata pirua oli
vaanimassa jok'ikistä häntää, mikä vedessä liikkui".
Emäntä olisi vienyt tulijan tupaan, mutta tämä kulki suoraa päätä
kyökkiin pesävalkean ääreen, jonka nopeimmin luuli hänen vaatteensa
kuivavan. Lämpö ja valo eivät kumminkaan näkyneet tekevän pastorin
hyvää, sillä kasvojaan pahoin väännellen, ikään kuin karistellakseen
unet silmistään, hän rupesi riisumaan saappaita jalastaan. Karlsson
veti sill'aikaa hänen päältään vanhan, vihreänharmaan, pörröisestä
villavaatteesta tehdyn viitan, ja vähän ajan päästä pappi istui
sukkasillaan villaröijy yllään, pöydän kulmassa, johon eukko
vast'ikään oli kahvivehkeet tuonut.
Se, joka ei pastori Nordströmiä tuntenut, ei mitenkään olisi voinut
arvata, että tämä saaristolainen kuului hengelliseen säätyyn;
siksi oli tuo Upsalasta määrätty, aikanansa jotensakin hieno
kappelikunnansaarnaaja kolmikymmenvuotisen sielunhoitonsa kuluessa
entuudestaan muuttunut. Lopen niukka palkka oli hänet pakoittanut
hankkimaan elatuksensa merestä ja maasta, ja kun tämä riista ei
riittänyt, täytyi turvauta pitäjäläisten avuliaisuuteen, jota hän,
oloihin mukautumalla ja ystävällistä kanssakäymistä viljelemällä,
piti vireillä. Mutta tuo hyvänsuonto ilmausi enimmäkseen kestityksen
ja puolikuppisten muodossa, jotka paikalla olivat nautittavat eivätkä
siis saattaneet pappilaa vaurastuttaa vaan pikemmin vaikuttivat pahaa
noiden etujen nauttijan ruumiilliseen ja hengelliseen tilaan. Koska
paitsi sitä saaristolaiset joko siitä syystä, että monasti olivat
kokeneet Jumalan hengenhädässä auttavan vaan sitä, joka itse kykeni
itseään auttamaan, tahi siitä, etteivät oikein jaksaneet käsittää
mitä yhteyttä kovalla itätuulella oli Augsburgin tunnustuksen
kanssa, eivät täysin pystyneet ymmärtämään tuon pienen rakentamansa
puukappelin hyötyä, niin muuttui kirkolla-käynti, jota vaikeuttivat
pitkät soututaipaleet tahi suorastaan estivät kovat vastatuulet,
paremmin jonkinlaisiksi markkinoiksi, joilla tuttavia tavattiin,
kauppoja tehtiin ja kuulutuksia kuunneltiin. Muuten pastori oli
ainoa paikkakunnan viranomainen, jonka kanssa jouduttiin tekemisiin,
etenkin kun loitommalla sydänmaissa asuvalta vallesmannilta ei
milloinkaan kysytty neuvoa lakiasioissa, jotka miehet keskenään
ratkaisivat viinatuopin tai oluthaarikan ääressä.
Pappi oli nyt, niinkuin mainittiin, lähtenyt kaupunkimatkalle
myymään pyytämiään kaloja, mutta myrskyn noustessa joutunut
tuuliajolle. Pyssy raavaannahkaisessa huotrassa ja ruoka ja käsikirja
hylkeennahkalaukussa, märkänä ja vilusta kohmettuneena hän oli
valoon ja lämpimään tullut ja silmiään hieroen laskeunut kahvipöydän
ääreen. Kreikan ja latinan viimeisetkin jäljet olivat haihtuneet tuon
pesävalkean ja kahden talikynttilän valostaman olennon kasvoista,
joka oli merimiehen ja talonpojan parittelusta syntynyt. Tuo
muinoin valkoinen käsi, joka koko nuoruutensa ajan oli kirjanlehtiä
käännellyt, oli ruskea; aurinko ja suolainen merivesi oli siihen
kirjannut kellertäviä kesakoita, airot, purjenuorat ja ruoritanko
olivat sen kovoittaneet ja kansittaneet; puoleksi syötyjen kynsien
reunat olivat mustat mullasta ja likaisista työkaluista; ulkokorvat
olivat kasvaneet karvoja umpeensa, ja niihin oli pantu lyijyrenkaat
märänvuotoa ehkäisemään; villaröijyn taskusta riippui tukkalenko,
johon hänen vaskinen kellonavaimensa oli kiinnitetty, märistä sukista
kurottivat isot-varpaat likaisia päitään, jota jalkain alituinen
liikunta pöydän alla koki salata; röijy oli kainalokuoppien kohdalta
keltainen hiestä, housunlämsä ra'ollaan nappien puutteesta.
Hän otti piipun housunlakkaristaan, ja juhlallisen vaitiolon
vallitessa hän sitä kopisti pöydän laitaan, jotta pieni myyränmätäs
tuhkasta ja happamesta tupakasta syntyi lattialle. Mutta käsi vapisi
eikä piippuun pistämisestä tahtonut sen valmiimpaa tulla; se kävi
niin seikkaperäisesti, ettei voinut olla huomiota herättämättä.
-- Mitenkäs pastorin terveyden laita tänä iltana on, ette taida olla
oikein hyvissä voimissa? kysyi Flodin matami.
Pastori kohotti päätään ja katsahti katto-orsiin ikään kuin sieltä
puhujaa etsien.
-- Niin minäkö? kysyi hän, koettaen pistää tupakkaa piippuunsa, vaan
ei osunut. Sitten hän puisti päätään osottaen, että tahtoi olla
rauhassa ja vaipui synkkiin ja epämääräisiin mietteisiin. Karlsson,
joka huomasi millä kannalla asiat olivat, kuiskasi muorille:
-- Hän on päissään! -- Ja katsoen velvollisuudekseen puuttua asiain
juoksuun Karlsson otti pannun, kaatoi kahvia pastorille, siirti
viinapullon likemmäksi ja pyyteli kumarrellen vieraan pitämään
hyvänään.
Kohottaen harmaata päätänsä vanhus iski masentavan katseen
Karlssoniin, miesparan melkein vialle pelottaen, ja inholla työntäen
tarjotun kupin luotaan hän ärjäisi:
-- Sinäkö tässä isäntänä olet, sinä, senkin renginrähjys! Ja kääntyen
emäntään hän käski:
-- Antakaa minulle kuppi kahvia, Flodin matami!
Sitten hän vaipui kotvaksi aikaa sanattomaksi kenties mennyttä
suuruuttaan kaihoellen ja yhteisen kansan yhä yltyvää hävyttömyyttä
miettien.
-- Perhanan renki! mörähti hän vielä kerran. -- Ulos, mene auttamaan
Rooperttia!
Karlsson koetti puhua mielin kielin, mutta pastori kiljaisi: --
Tiedätkös kuka olet? Ja rengin täytyi poistua.
-- Onko teidän jataverkkonne laskettuna? kysyi hän muorilta, joka
koetti pyydeskellä anteeksi rengin käytöstä. Pastori oli hiukkasen
tointunut kahvikulauksesta.
-- Niinhän ne ovat, paha kyllä, pastori kulta. Kuuden aikana ei
kukaan osannut aavistaakaan, että yöksi nousisi tuuli, ja kyllä minä
Kustin tunnen; hän menisi ennen itse meren pohjaan kuin jättäisi
jatansa sinne yöksi.
-- Elä ole milläsikään, kyllä hän aina suoriutuu! lohdutteli pastori.
-- Elkää sanoko, pastori! Enhän minä verkkorääsyistä paljon piittaa,
vaikka onhan niistäkin rahaa maksettu, kunhan vaan poika kunnialla
sieltä pääsisi, niin...
-- Eihän tuo nyt tämmöiseen rajuilmaan lähtene jatoja nostamaan.
-- Pastori kulta, ei sitä tiedä taata; se on isäänsä, pitää
liiaksikin hellän huolen omaisuudestaan ja on aulis henkensä kaupalla
haromaan verkkonsa vaikka meren pohjasta.
-- Jos hän semmoista suden sukua on, niin hän on auttamattomissa!
Muuten vesi antaa runsaasti riistaa tätä nykyä, olimme menneellä
viikolla valaan pyynnissä ja saatiin kuudesta apajasta
kahdeksantoista kappaletta.
-- No olivatko nuo minkälaisessa lihassa?
-- Vielä häntä kysyy! lihavia kuin syöttöporsaat. Mutta kuulkaahan
nyt, Flodin matami, onko noissa kuuluvilleni tulleissa juorupuheissa,
että uudelleen aijotte miehelle mennä, vähintäkään perää? Sanokaa
pois, onko niissä perää?
-- Voi, voi, niiden loruja ja lörpötyksiä, kyllä osaavat, jos niiksi
tulee. Voi, voi, san' niin, hupattavatko ne todellakin semmoisia?
-- No niin, eihän se minua liikuta, toisti pastori, -- mutta jos
siinä on perää, että renki olisi tuo valittu, niin tulee minun poikaa
sääli.
-- Mikäpähän pojalla olisi hätänä? Huonompaankin isintimään sen olisi
ollut pakosta tyytyminen.
-- Ka niin, kyllä jo yskän ymmärrän! Kutkuaako todellakin niin
tuhannen tulisesti tuota vanhaa ruumisrukkaa, ettet enää kumppalitta
kestä? No, no, saatavansa se lihakin kiskoo, ja vieläpä koron kanssa!
hähä-hähä-hä!
-- Eikö pastori suvaitse puolikasta? katkaisi akka, jota rupesi
arveluttamaan, kun keskustelu alkoi kallistua liian mielaalle
laidalle.
-- Kiitoksia, matami! Olkoonpa menneeksi pikkuinen tintti vielä!
Pitäisihän tästä jo muuten levollekin päästä; mutta ehk'ei minulle
vielä tilaakaan ole tehty.
Lotta lähti tilaa kammariin tekemään; Karlssonia ja Rooperttia
makuutettaisiin tänä yönä kyökissä.
Pastori haukotteli, jotta leuvat luskivat, hän raapi toista jalkaansa
toisella, siveli kädellään ryppyistä otsaansa ikään kuin nimettömiä
suruja häätääkseen. Pää painui nytkähdellen pöydänlaitaa yhä
likemmäs, kunnes leuka vihdoin siihen jäsähti.
Akka, joka oivalsi minnepäin asiat nyt kallistuivat, tuli pastorin
luo, laski kätensä hänen olalleen, ja hellän hyväilevästi väsynyttä
taputellen hän pyysi liikuttavalla äänellä:
-- Pastori kulta! lukekaa vielä sananen ennen maatapanoa, muistakaa
äitiä ja hänen poikaansa, joka on hurjain aaltojen vallassa.
-- Sananen, niin! niin! Anna minulle kirjani, tiedäthän tuolta
ruokalaukusta!
Muori löysi nahkalaukusta mustan kirjan, jonka kannessa oli kultainen
risti ja joka pastorin taloon saapuessa aina tuli näkösälle
aivan kuin matkalipas, mistä ikälopuille ja potilaille annettiin
vahvistavia rohtoja; ja täynnä hartautta, juuri kuin pastori olisi
tuonut osan kirkkoa muassaan muorin matalaan majaan, kantoi tämä
käsillään tuota salaperäistä kirjaa, yhtä varovasti kuin olisi vienyt
lämpösiä naapuriystävättärilleen; siirti kupin syrjemmäksi, pyyhki
vyöliinallaan kirjan sijaa pöydälle ja laski vihdoin pyhän kappaleen
tuon raskaan pään eteen.
-- Pastori kulta, kuiskasi muori myrskyn savupiippuja rutistellessa
-- tässä olisi kirja.
-- Hyväh, vastasi pastori ikään kuin unissaan, ojensi kättään
päätänsä nostamatta, hapuili kahvikuppia, mutta sormi hipasi vaan sen
korvaa, ja kuppi kaatui, jotta viina virtanaan valui pitkin rasvaista
pöytää.
-- Ai-jai-jai -- pahoitteli muori korjaten kirjan tulvasta; -- ei nyt
luonnistu; pastoria nukuttaa, pastorin on mentävä levolle.
Mutta pastori kuorsasi jo. Käsivarsi retkotti hervotonna
pöydänlaidalla ja pitkäsormi koikehti typerästi näkymätöntä ja
toistaiseksi saavuttamatonta päämäärää kohti.
-- Miten Herran nimessä me sen saamme sänkyyn korjatuksi, valitteli
muori huolissaan siitä, mitenkä nukkuva saataisiin hereille, sillä
hän tiesi vanhastaan kuinka pahalle päälle pastori muuttui, jos hänet
juovuspäissään nukkumasta herätettiin. Köykkiin häntä ei voinut panna
tyttöjen tähden eikä tupaankaan, siitäkin olisi hokua syntynyt.
Emäntä ja piiat kiersivät häntä kuin hiiret kissaa sitoakseen
kulkusen hänen kaulaansa, vaan ei kukaan rohjennut.
Valkea oli pesässä sammunut, tuuli tunkiin ikkunoista ja hataroista
seinistä sisään, ja sukkasillaan istuvan ukon nenää lienee
kylmä viima kutkuttanut, sillä yhtäkkiä kohosi pää, suu aukesi
sepiselälleen, ja kolme kauheata hätähuutoa kuului.
-- Luulenpa aivastaneeni, mörähti pastori, lähti liikkeelle ja kulki,
silmät kiinni, seinämällä olevan sohvan luo, johon kepertyi, ojensiin
suoraksi selälleen ja vaipui uneen haikeasti huo'aten, kädet ristissä
rinnalla.
Nyt häntä varmaan ei keinolla millään saataisi paikaltaan
hievahtamaan, sillä Karlssonilta ja Roopertiltakin, jotka ikään
olivat saapuneet, puuttui rohkeutta käydä häneen käsiksi.
-- Pöhnässä hän on paha tappelemaan, ilmoitti Roopertti, -- työntäkää
vaan patja päänaluseksi ja peittäkää ryijyllä, niin hän nukkuu
huomiseen.
Muori otti tytöt luokseen tupaan, Roopertti makasi ruoka-aitan
lakassa ja Karlsson kammarissaan.
Kohta nukkuivat kaikki, mikä mitenkin makeasti.
Seuraavana aamuna, kun kukko lauloi ja Flodin matamin piti lähteä
pastoria herättämään, olikin vieras renkineen hävinnyt. Tuuli oli
hiukkasen talttunut, kylmiä, valkoisia syksypilviä liikkui idästä
maaperää kohden, ja taivas oli helakan sininen. Kahdeksan korvissa
muori lähti käymään itäiseen niemeen päin, että eikö ne kalamiehet
jo alkaisi kotiutua. Karien välistä välähti tuon tuostakin tuulen
pingoittama purje, hävisi ja tuli taas näkyviin. Isoina ajelehtivat
vielä aallot, kaukaisimmat saaret kuvastuivat utuisiin verhoihin,
kohosivat vedestä ja näyttivät häviävän ilmaan kuin yöusva. Koskelon
täysi-ikäiset pojat uiskentelivat niemissä ja lahden poukamissa ja
juoksentelivat pitkin veden pintaa, kun näkivät merikotkan heitä
vaanivan, sukelsivat pohjaan, nousivat kalvoon ja kiitivät jälleen
eteenpäin, jotta vesi koskena kohisi. Jos muori näki kalalokkien
kirkuen lähtevän lentoon joltain karilta, luuli hän sieltä purjeenkin
pian ilmaantuvan, ja tulikin niitä, mutta ne laskivat kaikki saaren
ohitse, suunnaten kulkunsa milloin oikealle, milloin vasemmalle.
Kylmähkö tuulenviima ja valkoiset pilvet panivat silmät kirvelemään,
ja vanhus kääntyi takaisin metsään, väsyneenä pitkästä odottamisesta;
ja hän rupesi ajan kuluksi poimimaan puolukoita vyöliinaansa.
Poika oli sittenkin hänen paras tavaransa, eivätkä huolet olleet
häntä painaneet likimainkaan niin raskaasti sinä iltana kun hän
seisoi ha'an veräjällä ja näki erään toisen toiveen pettyvän,
pimeään häviävän. Mutta tänään oli poikaa tavallista ikävämpi,
sillä hän tunsi, että tämä kenties kohtakin tekisi eron hänestä.
Papin sanat eilenillalla olivat sytyttäneet ruutilangan ja pian
pyssy paukahtaisi. Vaikeata oli edeltäpäin arvata kenen kulmakarvat
kärventyisivät; se vaan oli varma että jotain tapahtuisi.
Hän kääntyi vihdoin kotiin päin ja saapui tammitörmälle. Sinne
alkoi kuulua melua laiturilta, ja tammen lehtien lomitse näki hän
ihmisiä liikkuvan ranta-aitan ympärillä, väittelevän, keskustelevan,
selittelevän. Jotain oli tapahtunut, mutta mitä?
Levottomuus ja utelijaisuus pakoittivat hänet rantaan. Veräjälle
näkyi jo jataruuhen peräpuoli. He olivat siis jo kotona saaren ympäri
soudettuaan.
Norman kertoi selvällä, huutavalla äänellä tapahtuman.
-- Hän painui pohjaan kuin kivi ja nousi takaisin pintaan, mutta
silloin Tuoni iski hänen vasempaan silmäänsä, joka sammui kuin
kynttilä.
-- Herra Jeesus, onko hän kuollut? huusi eukko, karaten aidan yli,
vaan ei kukaan häntä kuullut, sillä Rundqvist jatkoi hautapuhetta
ruuhesta.
-- Ja naaraan hän viimeiseltä tarttui, ja kun rautakoukku hänen
selkäänsä sattui, niin...
Muori oli joutunut vapeilla riippuvain verkkojen taa ja näki niiden
läpi kuin harsosta koko talon väen kyykistyvän harmaan, ruuhen
pohjalla viruvan esineen ympärille. Hän rupesi huutamaan ja pyrki
verkkojen alitse, mutta tuohikohokkeet takertuivat hänen tukkaansa ja
kivekset sätkivät häntä säärille kuin ruoskat.
-- Mikä Herran nimessä meidän kampelaverkkoihimme on käynyt? huusi
Rundqvist, joka huomasi oudon liikkeen verkoissa. -- No herranen
aika! Tätihän siellä taitaa olla!
-- Joko se loppui? huusi Flodin matami hätääntyneenä. -- Joko se on
kuollut?
-- Kuollut kuin koira.
Muori pääsi irti ja töytäsi laiturille. Hän näki nyt paljaspäisen
Kustin nokallaan ruuhessa, mutta poika liikkui, ja hänen altaan näkyi
karvaista, isohkoa ruumista.
-- Sinäkö siellä olet, äiti? tervehti Kusti, päätään kääntämättä. --
Tämä se on otus!
Eukko ällistyi nähdessään ison lihavan hylkeen, jota Kusti
parhaillaan nylki. Hylkeitä tosin ei joka päivä saatu, ja niiden
lihakin oli syötävää näin syksyisin, hylkeenrasvalla sai monta
saapasparia voidelluksi ja nahastakin maksettiin parisenkymmentä
kruunua, vaan talvihailitta ei tultu aikoihin ensinkään, ja hän ei
nähnyt häntääkään veneessä; muorin tuli hiukkasen paha mieli, ja
unohtaen sekä löydetyn poikansa että odottamattoman hylkeen rupesi
hän toruskelemaan:
-- No mutta entäs silakat?
-- Niin silakat? Niitä ei ollut helppo saada käsiinsä, vastasi Kusti,
-- mutta onhan meillä hyle, ja niitä ei kaikin ajoin oteta.
-- Niin, semmoisia sinä Kusti aina jaarittelet, mutta häpeäksi se
teille vaan on, että kolme päivää kalassa oltuanne, palajatte kotiin
tyhjin käsin. Mitähän syömme tulevanakin talvena taas. Tyhjää!
Hampaat naulaan, ei muuta neuvoksi! Vaan muorin puheita ei kukaan
kuunnellut eikä puoltanut, sillä silakoihin oli kyllästytty, ja
liha oli aina lihaa. Sitä paitsi kaikkien tarkkaavaisuus kiintyi
erämiesten hupaiseen kertomukseen kummallisesta retkestä.
-- Niin, Karlssonkin käytti hyväkseen tilaisuutta, anastaen itselleen
osan haaskasta -- joll'ei meillä maata olisi, niin hampaat naulaan!
Sinä päivänä nuotanvedosta ei tullut mitään sillä iso pesupata
pantiin hylkeenrasvaan; ja kyökissä paistettiin ja keitettiin ja
juotiin puolikuppisia; eteläiselle luuvan seinälle pingoitettiin
nahka kuivamaan voitonmerkiksi; siinä sitä kiiteltiin, ja siinä
siitä hautapuheita pidettiin, ja kaikkien tulevien ja menevien
heikkouskoisten täytyi pistää sormensa luodinläpiin, kuulla miten
luodit sinne olivat joutuneet, mille kivelle hylje oli kavunnut,
mitä Kusti oli Normanille sanonut hetkistä ennen kuin laukaukset
pamahtivat, ja vihdoin miten peto viimeisen henkäyksensä oli vetänyt.
Karlssonia näinä päivinä ei paljonkaan huomattu, mutta salakkali hän
veistään hioi, ja kun nuotanveto viimeinkin päättyi, niin hän istui
purjeveneen perään ja purjehti Lotan ja Normanin kanssa kaupunkiin.
* * * * *
Kun Flodin matami tuli laiturille kaupungista palaajia vastaan, oli
Karlsson niin myöntelijäällä ja mielaalla päällä, että muori oitis
arvasi Iidan ja hänen välinsä jollain tavalla muuttuneen.
Illallisen syötyänsä Karlsson tuli tupaan tekemään tiliä
kalarahoista; ja sitten hänen oli kuulumisia kerrottava. Mutta
huononpuoleisestipa matkakertomus sujui, eikä renkiä oikein näkynyt
miellyttävän koko juttu. Mutta muori ei hellittänyt.
-- No, sano pois Karlsson, alkoi eukko lypsää, -- Karlsson tietysti
käväsi professorillakin?
-- Niin, tulihan sielläkin kerta käytyä, vastasi Karlsson, jota tämä
aine ei laisinkaan tuntunut huvittavan.
-- No kuinkas siellä jaksettiin?
-- Kyllähän ne; ne laittoivat paljon terveisiä kaikille, kielsivätpä
vielä suuruksellekin jäämään. Huoneet oli vietävän upeasti
sisustettu, ja hyvästi siellä kaikin puolin sovittiin.
-- Vai niin, no mitäs tarjottiin?
-- Merirapuja ja svampinjooneja syötiin ja portteria juotiin.
-- Noo, entäs, Karlsson kai tapasi tytötkin?
-- No mitenkäs, tapasinpa tietenkin, vastasi Karlsson, rohkaisten
mieltään.
-- Ja ne kaiketi olivat ennallaan, nekin, vai mitä?
Eihän ne ihan ennallaan olleet, mutta Karlsson ei nyt tässä ruvennut
asiaa sen laajemmalta selittelemään, se olisi muoria liiaksikin
huvittanut.
-- Niin, kyllähän ne olivat siivoja, ja illalla oltiin Bernsin
salongissa soitantoa kuuntelemassa, ja siellä minä niille juotin
punssit ja syötin voileivät. Siellä oli, niinkuin jo mainitsin
erittäin rattoisa.
Mutta asian todellinen laita oli aivan toisin. Karlssonin matka ei
ollut lainkaan hupainen. Hänelle oli Liina tarjonnut puolen pulloa
olutta kyökin pöydän kulmalta, sillä Iida ei ollut kotosalla. Sitten
professorin rouva pikimmältänsä oli käynyt kyökissä, ja Karlssonia
ohimennen tervehdittyään, käskenyt Liinan ostamaan meriravun
illalliseksi, sillä vierasta odotettiin. Kun oli jääty kahden kesken,
niin Liina ensimäiltä oli hiukan tyrmeä, mutta suuttumatta udellen
Karlsson viimein sai kuulla, että Iida oli lukenut hänen kirjeensä
sulhaselleen eräänä iltana, kun he kyökissä joivat portteria ja Liina
siivosi makusieniä. Makeat naurut he silloin olivat nauraneet, ja
sulhanen oli lukenut kirjeen kahteen kertaan ääneen, mahtipontisesti
kuin pappi. Enin he olivat irvistäneet "vanhalle Karlssonille" ja
hänen "viimeisille hetkilleen", ja kun tulivat siihen paikkaan,
missä puhuttiin "viettelyksistä ja harhateistä", oli sulhasmies --
ammatiltaan olutkuski -- ehdottanut, että lähdettäisiin Bernsin
salonkiin, ja siellä juotiin punssia ja syötiin voileipiä.
Karlssonin sepittämä juttu oli muoriin vaikuttanut niin kuin kertoja
oli toivonut, joko sitten Liinan tarinat Karlssonin mielen lienevät
myllertäneet ja hänen muistonsa sekoittaneet, vaiko hän niin
hartaasti toivoi olutkuskin asemalla olleensa, että luuli tyttöjen
kanssa herkutelleensa, syöneensä vieraalle aijotun meriravun,
juoneensa sulhasmiehen portterit ja ahmineensa Liinan sampinjoonit.
Asiain näin ollen onnistuisi viisaasti suunniteltu rynnäkkö varmaan
hyvinkin. Pojat olivat vesillä, Norman jo makuulla, ja tyttöjenkin
päivätyö jo päättynyt.
-- Mitä juorujuttuja pitäjällä kulkee ja kaikuu korvissani, minne
ikinä mennenkin? alkoi renki.
-- No mitä kieliä ne nyt taas kantavat? kysäsi muori.
-- Noh, tuota samaa, ijänilmoista lorua meidän naimisestamme
tietysti, mitäs muuta.
-- Tuohan jo melkein alkaa kyllästyttää.
-- Niin, mutta perin luonnotontahan on, että ihmiset olemattomasta
lopertelevat; minä en ainakaan sen perille pääse, sanoi Karlsson
ilkipilaisesti.
-- Niin, mitäs Karlsson, nuori pulska mies, minusta vanhasta,
hatarahampaasta akasta huolisi.
-- Joutavia, täti, vanhasta vara parempi. Ja jos minä kerran naimista
ajattelisin, niin en minä ottaisi lutusta, joka ei mitään osaa eikä
ymmärrä, sillä katsokaas, täti, halu on toista ja naiminen toista;
halu, lihallinen halu, katoaa kuin savu eivätkä monenkaan lupaus ja
luottamus mitään merkitse. Mutta toisin on minun laitani. Uskokaa
pois, täti, kenen minä nain, sille minä uskollisena pysyn; semmoinen
minä aina olen ollut ja semmoiseksi jään. Se valehtelee, joka muuta
julkenee sanoa.
Flodin matami höristeli korviaan.
-- Entäs Iita, milläs kannalla se Iidan ja Karlssonin väli nyt on;
eihän vaan lie rikkoutunut? tutkisteli muori.