hänen kanssaan tanssi moneen kertaan, liiatenkin kun se
kolmenaskeleen-valssi, jota Normanin kanssa olivat koettaneet, oli
mennyt vallan mitättömiin. Alakynteen joutuneella Normanilla ei
taaskaan ollut muuta neuvoa kuin turvautua harmonikkaan sydämensä
tuskia lieventääkseen ja koettaakseen eikö tähän viimeiseen
viehättimeen tarttuisi tuo korea viiripää lintu, jota parisen viikkoa
sitten jo luuli kädessään pitelevän, mutta joka piiraman päästä jo
katonräystäällä toisen kanssa nokiskeli. Karlssonin mielestä tämä
säestys oli lopen tarpeeton, kun hän kerran oikean soittoniekan varta
vasten oli tilannut; eikä todellakaan tuo ahdashenkinen paljepeli
pysynyt liikunnaltaan liukkaan viulun rinnalla, vaan häiritsi
tahtia ja sekoitti tanssia. Koska nyt oli hyvä tilaisuus antaa
kilpakosijalle kunnon letkaus, vallankin kun kaikki näkyivät olevan
yksimieliset harmonikan sopimattomuudesta, huusi Karlsson lattian yli
soppeen kyyristyneelle rakastajalle:
-- Kuuleks! Tuki leipälaukkusi toinen suu, jos täällä mielit istua,
mutta jos mahaasi niin möhyyttää, ett'et täällä kestä, niin pötki
sitten pellolle!
Vaikka kaikki yksimielisesti yhtyivät hyväksyvään pilkkanauruun,
ei Normania sittenkään haluttanut väistyä kilpakosijansa tieltä.
Hänen mieltään rohkaisi ottamansa ryypyt ja voimiansa lisäsi Iidan
edestäpäin kaarrettu leninki.
-- Kuuleks! jätkytteli hän Karlssonia, joka vahingossa oli
käyttänyt kotopuolensa murretta, ja joka hemsöläisissä alunpitäen
oli herättänyt naurunhalua, -- tuleppas pihamaalle, niin sonsaroin
siannahkasi!
Karlsson ei vielä pitänyt asiaa niin vaarallisena, että tarvitsi
käsikähmään käydä ja päätti toistaiseksi pysyä kinastelemisen
rauhallisemmalla alalla.
-- Mitäs kummallisia sikoja ne ovat, joiden nahkassa on sonsareja?
-- Eivätkö lie Vermlannin possoja! härnäili Norman.
Tuo loukkasi kansallisuuden tunnetta, ja turhaan haettuaan kyllin
purevaa vastausta, karkasi Karlsson vihollisen kimppuun, tarttui
hänen liivinsä kaulukseen ja laahasi hänet ulos.
Ovensuusta tytöt katselivat temmellystä, eikä kenenkään mieleen
johtunut mennä erottamaan.
Norman oli vähäläntäinen, tanakka, Karlsson iso ja jykevä.
Heitettyään päältään nutun, jonka pelkäsi pilaantuvan, kävi hän
käsiksi; Norman puski päätään vihollisen vatsaan, jonka tempun oli
oppinut luotsipojilta. Mutta Karlsson tarttui hänen vyöhönsä ja
potkaisi häntä haaroihin, jotta Norman kokoonkääriytyneen siilin
tavoin tupsahti tunkiolle.
-- Perhanan rantajätkä! kiljaisi Norman, kun ei pystynyt
nyrkkiputikkaan.
Vihan vimmaa kuohuen ja turhaan herjasanoja hakien painoi Karlsson
polvensa vastustajan rintaa vastaan, vetäen korville kaatunutta, joka
puri ja sylki, kunnes vihdoin sai suunsa pehkuja täyteen.
-- Nyt leipälinkkusi hankaan puhtaaksi! lausui voittaja, ja tunkion
pehkuilla hän hieroi kaatunutta, kunnes tämän nenä rupesi verta
vuotamaan. Mutta kiukkua kiehuva Norman sai arvoltaan suunsa auki,
ja nyt hän syyti kaikki herjasanansa Karlssonin silmille, joka
etevämmyydestään huolimatta ei saanut vihollisensa suuta tukituksi.
Soitanto oli vaiennut, tanssi tau'onnut ja katselijat lausuneet
mielipiteensä sana- ja nyrkkisodan vaiheista, jota olivat kuunnelleet
ja katselleet yhtä välinpitämättömästi kuin teurastusta tai tanssia,
jos kohta vanhain mielestä Karlssonin temppu sylipainin alkaessa
sovinnaisen tappelutavan kannalta oli moitittava.
Mutta nyt kajahti huuto, joka hajotti katselijajoukon ja rikkoi
juhlivain hilpeän mielialan.
-- Sillä on veitsi! huusi joku joukosta.
-- Veitsi! toistivat toiset. -- Kenellä? Veitset hiiteen!
Sankarit saarrettiin; Normanin käsistä murrettiin linkkuveitsi, hän
nostettiin seisoalleen ja erotettiin Karlssonista.
-- Tapelkaa poikaset, mutta älkää toisianne puukottako, varoitteli
eräs vanha saariston ukko tappelun päättäjäisiksi.
Karlsson vetäisi takin ylleen napittaen sen, jotteivät repaleiset
liivit jäisi näkyviin, mutta Norman hävisi tuvan nurkan taa, toinen
paidanhiha kainaloon asti repeentyneenä. Hän ei halunnut tytöille
näyttää likaisia, verisiä, pahoin raadeltuja kasvojaan, hänen
häviönsä oli jo ilmankin tarpeeksi tunnettu.
Väkevämmän ja voittajan hilpeällä itseluottamuksella Karlsson
uudestaan esiintyi tanssipaikalla, ja otettuaan ryypyn jatkoi hän
kisaansa Iidan kanssa, joka häntä nyt kohteli lämpimästi, melkeinpä
ihmettelemällä.
Illan hämärtäessä tanssi yltymistään yltyi; luuvasta kuului jyskettä
kuin riihtä puidessa. Viina kiersi miehestä mieheen, ja mikäli
elonnestettä nautittiin, sikäli tuli lähimmäisen käytöstä vähemmin
tarkatuksi. Siten Karlsson pääsi Iidan kanssa luvasta puikahtamaan
ja lähenteli jo, välttäen nenäkkäitä kyselyjä, ha'an veräjätä, mutta
juuri kun tyttö oli ehtinyt porraspuiden päähän ja Karlssonin piti
hypätä aidalta maahan, kuului pimeästä muorin ääni:
-- Karlsson! Onko Karlsson siellä? Tulkaa Karlsson luokojatartanne
pyöräyttämään!
Vaan Karlsson ei vastannut, soljui ääntä päästämättä maahan ja
luiskahti hakaan liukkaasti kuin kettu.
Muori näki hänet yhtäkaikki ja sen lisäksi Iidan valkoisen
nenäliinan, jonka tämä oli vyötäisilleen sitaissut leninkiä hikisiltä
käsiltä suojelemaan. Huudettuaan vielä kerran vastausta saamatta
muori lähti heidän peräänsä. Pähkinäpuitten paartama alanne oli
pilkkosen pimeä. Toisinaan vilahteli jotain valkoista, kunnes
vihdoin kaikki katosi näkymättömiin. Hän oli ensisti aikonut ottaa
pakolaiset kiinni, mutta samassa kuului uusia ääniä porraspuilta,
toinen matalampi, toinen kimakampi, molemmat kuuluivat hillityiltä,
ja lähetessään ne sammuivat supatukseksi. Kusti ja Liisa kapusivat
aidan yli, joka painosta rutisi, ja jäntevin käsin poika kiidätti
tytön hakaan. Pensaikossa lymyillen eukko näki miten nuoret toisiinsa
kietoutuneina keijuivat ohi tanssien, hyräillen, suudellen niinkuin
hänkin aikanansa oli tanssinut, laulaa helisyttänyt ja suudellut.
Kerta vielä porraspuut rusahtivat, kun eräs kylän poika ylpeän
sonnin tavoin töytäsi aidan yli, perässään eräs saariston kauniimpia
kassapäitä, joka aidalle päästyään tanssista hehkuvin poskin, suu
naurussa ja kädet ristissä niskan takana, suin päin syöksyi pojan
syliin, joka pitkään suudellen hänet kantoi metsään.
Vanhus näki piilopensaastaan parin menevän, toisen palajavan aivan
niin kuin hänen nuorena ollessaan, ja vuotta pari hiilustassa
hehkunut kytö lieskahti ilmituleen.
Viulu oli vähitellen herennyt vinkumasta, oli sydänyö, ja pohjoisen
taivaan punasi jo aamurusko. Häly hälveni hälvenemistään tuvassa,
niityltä kuului yksittäisiä ilohuutoja, jotka tiesivät tanssiseuran
jo hajonneen ja lähtöä jo tehtävän. Muorin siis oli jouduttava
jäähyväisiä sanomaan. Tultuaan valoisammalle paikalle, missä
jo erotti puiden oksia ja viheriöitä lehtiä, näki hän kaukaa
mäenrinteeltä Karlssonin ja Iidan, käsi kädessä, ikään kuin
masurkkaa alkamassa. Lymypaikkaansa häveten hän kiiruhti aidan
yli ennättääkseen kotosalle, ennen kuin heinäntekijät pääsisivät
lähtemään. Mutta porraspuitten toiselle puolelle sattui Rundqvist.
Muori painoi kasvonsa vyöliinaan, ettei tuo vanha pilkkakirves näkisi
miten häntä hävetti. Käsiänsä yhteen paukautellen tämä päivittelemään:
-- No vie sua pojat, onko tätikin metsässä ollut? No ei niitä
vanhojakaan tiedä taata enemmän kuin...
Flodin matami ei kuullut enään mitään, vaan lähti kiireen kautta
tupaan, missä emäntää jo oli kaivattu. Hänen tupaan astuessaan
kajahti eläköönhuutoja vastaan, sitten käteltiin, kiiteltiin
vieraanvaraisuudesta ja tehtiin hyvästit.
Kun viimein kaikki oli ennallaan, karkulaiset huudettu ha'oista ja
niityiltä kotiin -- kaikkia kumminkaan ei saatu käsiin -- laskeusi
vanhuskin levolle, vaan ei isoon aikaan saanut unta silmiinsä. Kotvan
hän vielä valvoi kuullakseen milloin Karlsson vihdoinkin nousisi
kammariinsa.
Neljäs luku.
Häitä hankitaan ja naidaan emäntä -- rahain vuoksi.
Heinät oli korjattu, elot leikattu, kesä oli mennyt menojaan, ja
satoisa se oli ollutkin.
-- Siltä luonnistuu kaikki, senkin pahuukselta, arveli Kusti
Karlssonista, jota ei pidetty aivan syyttömänä talon koituvaan
vaurastumiseen.
Kaikki miesväki oli lähtenyt rantaan silakan kudulle paitsi
Karlssonia, joka kotimiehenä touhuskeli. Hän oli professorin
herrasväelle hyvänä apuna matkareppujen ahtamisessa. Tehtiin,
näet, lähtöä Tukholman suuren ooperan avajaisiin. Karlsson käveli
lyijykynä korvallisessaan koko päivän, joi olutta kyökin pöydältä,
salin senkiltä, etehisen portauksilla. Milloin hän sai olkihatun
hylyn, milloin lusuun tallatut jalkineet, milloin lopin, milloin
polttamattomia sikareja, tyhjiä pulloja ja laatikoita, onkivapoja
ja hailimalkkeja, korkkeja, purjelankaa, nauloja, kaikellaista
romua, mitä ei voitu mukaan ottaa tai muutoin arvottomana pidettiin;
paljolti putoeli murusia rikkaan miehen pöydältä. Professorin
hyvinkin tunsivat, että heidän lähtönsä herätti kaipuuta ja ikävää.
Karlssonista alkaen, joka nyt menetti lemmittynsä, kanoihin ja
porsaisiin asti, joiden herkkupäivät ja makeanleivänjuhlat nyt
päättyivät. Lievin oli hylätyn Liisan ja Lotan suru, jotka nyt
tosin jäivät muutamaa kahvikuppista vähemmälle, mutta jotka samalla
tunsivat, että heidän keväänsä nyt kerrankin oli koittava, jahka
heidän vaaralliset kilpailijansa lemmen markkinoilla syystuulien
mukana olivat hävinneet.
Kun iltapäivällä höyrylaiva tuli rantaan herrasväkeä noutamaan,
herätti se suurta huomiota saaren asukkaissa, sillä laivaa ei
vielä milloinkaan ennen siinä rannassa oltu nähty. Karlsson johti
maihinnousua, komennellen ja pitäen suurta suuta, laivan laituriin
pyrkiessä. Mutta pahempaan kuin pulaan hän tässä joutui, mies kun
ei meriasioista tietänyt tuon taivaallista. Ja juuri kun köysi
juhlallisesti heitettiin laiturille ja hänen Iidan ja herrasväen
silmissä tuli kunnostautua, romahti koko sylyys luomaköyttä hänen
niskaansa, jotta lakki vierähti veteen; hän tavotteli, siitä
huolimatta, köyttä ja hapuili samalla pakenevata lakkiaan, vaan
sotkeutuikin silmukkaan ja kaatui, vastoin tahtoaan tehtyänsä
muutamia tanssiaskeleita, pitkäkseen kapteenin haukkuessa hänen
suunsa ja silmänsä täyteen, ja laivamiesten katketakseen nauraa
hohottaessa. Iita ei ollut sankarinsa tomppelimaista käytöstä
huomaavinaan, ja kyynel kiertyi silmään, niin hän häpesi Karlssonin
puolesta. Pikipäin jäähyväiset heitettyään Iita jätti lemmittynsä
rautaportaalle seisomaan, ja kun tämä kättä puristaen tahtoi puhella
tulevasta kesästä, kirjeenvaihdosta ja osotteesta, kiskaistiin porras
hänen jalkainsa alta, jotta hän oli suistua nenälleen, ja märkä lakki
lotkahti niskaan perämiehen komennussillalta kiljaistessa:
-- Etkö ikinäsi saa köyden päätä irti, senkin tolvana?
Ja herjasanoja sateli satelemistaan onnettoman rakastajan silmille,
ennen kuin hän sai touvin irroitetuksi. Laiva ulkoni peräytyen salmen
suuta kohti. Kuin herrastaan jäänyt koira Karlsson juoksi rantaa
pitkin kompastellen juuriin ja kantoihin, hyppien kiveltä kivelle,
ennättääkseen niemeen, missä hänen pyssynsä oli pajupehkon juurella
piilossa; jäähyväislaukaukset hänen täytyi ampua, maksoi mitä maksoi.
Mutta juuri kun laiva laski ohitse ja hänen piti laukaista, niin
pyssy ei lauennutkaan. Viskaten pyssynsä nurmeen otti hän sinisen
pumpulinenäliinansa, vilkutti sitä, juoksi veden partaalle yhä
viuhuttaen sitä ja päästäen eläköönhuutoja, vaan laivalta ei yksikään
vastannut, ei ainoatakaan kättä kohonnut, ei yhden yhtä nenäliinaa
heilunut. Iitaa ei näkynyt. Mutta uupumatta, yltyen, raivoissaan
hän kiiti kukkurakivisen rannan äyräälle, hyppäsi veteen, vedestä
takaisin maalle, syöksi leppäpensasten halki aitaan niin rutosti,
että tunkeusi senkin läpi. Seipäät repivät hänen vaatteensa ja
haavoittivat hänen kätensä, ja kun vihdoin laiva juuri oli niemen
taa katoamaisillaan, katkaisi ruohikkolahti hänen kulkunsa. Mies
empimättä veteen, vielä viimeistä kertaa nenäliinaansa liehuttaen
ja päästäen viimeisen, epätoivoisen eläköönhuudon. Laivan peräkeula
hävisi mäntyjen taa, ja hän näki professorin hatun viuhkuen katoavan
metsäniemeen, vetäen perässään postitorven kuvalla varustettua
lippua, joka vielä kerran vilahti leppien lomista; ja sitten ei
enää mitään näkynyt paitsi pitkää sakeata savua, joka laskeutui
suruharsoksi vedenpintaan, sumentaen ilman.
Karlsson rämpi maalle ja palasi pyssynsä luo. Tuikeasti hän siihen
tuijotti kuin petturiin ainakin; puisti päätään, pani uuden nallin ja
laukaisi.
Paluumatkallaan hän saapui sillalle. Koko äskeinen sappea
paisuttava tapahtuma uudistui hänen silmäinsä eteen; miten hän oli
siltalankuilla lenkoillut kuin pajatso, kuin markkinailveilijä
ikään; hän kuuli pilkkanaurun ja parjaukset, muisteli hämmästystä
ilmaisevan, kylmän katseen ja jäykän kädenannin. Kivihiilen ja
koneentalin haiku, kyökinkamiinin käry ja laivanlaiteiden öljymaali
tuntuivat vielä hänen sieramissaan. Laiva oli saapunut tänne,
hänen vastaiseen valtakuntaansa, tuoden mukanaan häntä halveksivia
kaupunkilaisia, jotka tuokiossa olivat survaisseet hänet maahan
tikapuilta, joiden kapuloita hän jo oli noussut hyvän matkaa ja --
hän säpsähti -- riistäneet häneltä kesäonnen ja kesäilon. Hän katsoi
kotvasen aikaa veteen. Rattaansiivet olivat sen sameaksi velloneet,
sen pinnalla, joka oli tuhkan peitossa, päilyivät öljypilkut punaisen
vihreinä kuin vanhat ikkunanlasit; jos jonkinlaista likaa oli
puhkuileva peto vähään aikaan ennättänyt purkaa sisuksistaan, pilaten
pahanpäiväiseksi kirkkaan, viheriän veden: olutpullon korkkeja,
munankuoria, sikarinpätkiä, puoleksi palaneita tulitikkuja ja paperin
palasia, joita salakat huvikseen nieleskelivät. Näytti siltä kuin
kokonaisen kaupungin katuränni siihen olisi likansa ja saastansa
vuotanut. Hänen mielensä apeutui, ja hänessä selveni selvenemistään
se ajatus, että jos mieli päämäärän perille päästä, niin oli
lähdettävä juuri noille kaitaisille kaduille, noihin solukoihin
kaasulyhtyineen, puodinikkunoineen ja tyttöineen. Siellä ne olivat
kaikki nuo tytöt, joilla oli röyhelöt ja mansetit ja nappikengät,
siellä kaikki, mikä miestä saattoi houkutella. Mutta hän vihasi tuota
kaupunkia yhtäkaikki. Siellä hän aina oli viimeinen, siellä hänen
murrettaan naurettiin, kaupungin hieno työ ei hänen karkeata kättään
kaivannut, eikä hänen monet tietonsa täällä mitään tuottaneet. Ja
kumminkin hänen oli pakosta tuota matkaa tuumiminen, sillä Iita oli
väittänyt, ettei hän sinä ilmoisna ikänä maalaisrengille menisi.
Vilvakka vihuri yhä yltyi salmella. Aallot alkoivat nuoleskella
laiturin palkkeja. Leyhähtelevä tuulenhenki lakaisi vedenpinnan
puhtaaksi ja hajoitti pilvet. Haavanlehtien rapina, laineiden loiske
ja veneenkeulain jyskytys laituriin herättivät hänet haaveiluista, ja
pyssy olalla hän lähti kotiin.
Kummun kuvetta kiertävä tie oli pähkinäpuitten peitossa, ja tien
oikealta puolen uhkaili kulkijaa korkea, mäntymetsää kasvava
kallionrinta.
Uteliaisuuttaan hän sinne lähti kapuamaan kuolemankourain ja
vattupensaikon läpi ja saapui pian paaterolle, jonne merirasti oli
tehty. Sinne näkyi koko saari metsineen, peltoineen niittyineen,
pirttineen, ja sen ympärillä pienempiä saaria, kareja ja kallioita.
Olihan se oiva palanen tuota ihanata maailmaa, ja vedet, puut,
kivet, kaikki saisi hän itselleen omistaa, jos hän vaan ojentaisi
kätensä, toisen kätensä vaan ja vetäisi takaisin toisen, sen, joka
köyhyyttä ja turhuutta tavoitteli. Kiusaajaa ei kaivattu, joka
houkutteli polvistumaan tämän maiseman eteen, minkä laskevan auringon
lumoavat säteet panivat purppuralta paistamaan, missä sininen vesi,
viheriät metsät, keltaiset pellot, punaiset pirtit muodostivat
ihanan taivaankaaren, joka peräti olisi hurmannut huonompijärkisen
miehen kuin maalaisrengin. Suutuksissaan tuon kavalan tahallisesta
välinpitämättömyydestä, joka viiteen minuuttiin oli ehtinyt unohtaa
viimeisen pikku lupauksensakin -- jäähyväisvilkuttamisen --
loukkauneena kuin selkäänsä saanut, pöyhkeileväin kaupunkilaisten
herjasanoista, ja tuon lihavan maan, kalaisain vesien ja lämpimien
pirttien hurmaamana hän päätti lähteä kotiin tutkiakseen vielä
kerran, enintään kahdesti, tuota petollista sydäntä, joka kenties
jo oli hänet unohtanut -- ja sitten -- ammentaa niin paljon kuin
suinkin, varastamatta.
* * * * *
Kun hän kotiin tullessaan näki ison-tuvan autiona ammottavan, uutimet
ikkunain eteen laskettuina, olkia ja tyhjiä sälylaatikoita rappusten
edessä, tuntui siltä kuin jotain olisi poikkiteloin hänen kurkustaan
solunut, ja koottuaan säkkiin lähteneiden kesävieraiden hänelle
jättämät muistot, hiipi hän hiljaa kammariinsa. Kätkettyään aarteensa
sängyn alle istautui hän pöydän ääreen, tarttui kynään ja hankkiutui
kirjeen kyhäämiseen. Ensi sivu paisui mahtavaksi sanatulvaksi, joka
osaksi vuoti Afzeliuksen saduista ja ruotsalaisista kansanlauluista,
osaksi oli omaa tekoa. Afzeliusta hän oli lueskellut erään pehtuorin
luona Vermlannissa ollessaan, ja nämät sadut olivat häntä suuresti
huvittaneet:
"Hyvä rakas Ystävä!" hän alkoi -- "Yksin istun nyt piskuisessa
kammarissani ja kauheasti on Iita-kultaani ikävä; Iitan meille muutto
on ikimuistooni uurtunut, minä sen muistan aivan kuin se eilen olisi
tapahtunut; Iita tuli kevättoukoja tehdessä, käen härkäha'assa
kelliessä, ja nyt syksy on tullut ja pojat ovat vesillä silakan
pyynnissä; ei olisi muutoin niin kamalan ikävä, ellei Iita olisi
kaupunkiin mennyt ja vielä vilkuttamatta laivalta lähtiessään,
niinkuin professori alentui tekemään peräkeulankannelta. Tuntuu
niin ammottavan kolkolle, kun Iita ei ole täällä tänä iltana, ja se
surun tekee yhä raskaammaksi. Muistaako Iita mitä Iita lupasi viime
heinäntekotalkoissa, minä sen hyvin muistan, niin selvään kuin olisin
sen muistiini kirjoittanut, mutta minäpä kykenenkin _täyttämään_
lupaukseni, johon _kaikki_ eivät pystykään, mutta samapa tuo lie,
enkä minä siihen paljon perusta mitenkä ihmiset minua pitelevät,
mutta ketä minä rakastan, sitä minä en unhota, sen minä sanon".
Kaihoavan surun lievittyä kohotti mielenkarvaus päätään; sitten
pääsivät pelontunteet purkaumaan; hän puhui tuntemattomista
kosioista, kaupungin kiusauksista ja Bernsin salongista, ja koska
hän hyvin tiesi noiden pelättyjen syntiinlankeemisten olevan
Jumalan hallussa, kävi hän jalompiin tunteisiin käsiksi, ja silloin
tunkeusivat vanhat muistot kaupustelija-ajoilta esiin. Hän heittäytyi
juhlalliseksi siveyden saarnaajaksi ja ankaraksi kostajaksi, jonka
suulla Toinen (isolla alkukirjaimella) puhui:
"Kun minä ajattelen miten Iita nyt on yksin eksyttävässä Baabelissa
ilman tukevata kättä, joka saattaisi torjua vaaraa ja kiusauksia
Iidasta, kun ajattelen kaikkia niitä syntisiä tilaisuuksia
lankeemiseen, jotka tekevät tien leveäksi ja jalan keveäksi, niin
tunnen sydämmenpistosta, tuntuu siltä, että olen rikkonut Jumalaa
ja ihmisiä vastaan, jättäissäni Iidan synnin pauloihin, olisin
tahtonut olla ikään kuin Iidan isänä, ja Iita olisi turvannut vanhaan
Karlssoniin kuin isään ikään".
Kirjoittaessaan sanat "isä" ja "vanha Karlsson" heltyi hänen
sydämmensä perin pehmeäksi, ja hänen mieleensä muistuivat viimeiset
hautajaiset kylässä.
-- "Kuin isä, jonka sydän ja huulet aina ovat alttiit säälimään ja
anteeksi antamaan, kuka sen tietää miten kauvan vanhan Karlssonin
(hän rakasti jo tätä lausetapaa) on sallittu täällä elää, vai eikö
hänen päivänsä täällä jo ole luettu kuin vedenpisarat meressä ja
tähdet ilmassa, ehkä hän, ennen kuin arvataankaan, on lakastunut
kuin kulokorsi ja silloin joku kenties mielellään penkoisi hänet
ylös maan povesta, joka nyt ei sitä uskoisi, mutta toivokaamme ja
rukoilkaamme, että hänen on suotu elää vielä sinä päivänä, jolloin
kukkaset puhkeavat ja mettiset jälleen meillä kuhertelevat; silloin
on sarastava suloinen aamu _monelle,_ joka nyt valittaa ja huokailee
ja psalmistan kanssa tahtoisi laulaa -- -- --"
Koska hän ei jaksanut muistaa miten psalmista lauloi, täytyi hänen
nousta testamenttiaan hakemaan kirstusta. Mutta siinä oli niin
paljolti valitsemisen varaa, ja Liisa huusi jo illalliselle, jotta
täytyi iskeä umpimähkään ja pistää paperille:
Korven laitumet myös tiukkuvat ja kukkulat ovat ympäri iloissansa.
Kedot ovat laumaa täynnä, ja laaksossa on tihkiältä jyviä, niin että
siitä ihastutaan ja myös lauletaan.
Luettuaan tämän hän mielihyväkseen huomasi, että maalaiselämää
siinä sangen sattuvasti kuvattiin kaupungin elämää kaikin puolin
paremmaksi, ja koska juuri tämä asian kipeä kohta olikin, niin hän
päätti olla siihen enää kajoamatta; kyllä kaiketi Iita jo tuosta
yskän ymmärtäisi.
Sitten hän rupesi miettimään mitä muuta hän voisi keksiä; vaan
nälkäpä siinä alkoi tulla ja yhdentekevä mitä hän kirjoitti, sillä
ennen kevättä Iita jo olisi poissa, sen hän tunsi.
Siksi hän piirsi kirjeen alle "Sinun uskollisin ja luopumattomin
ystäväsi" ja laskeusi kyökkiin illastamaan. -- Iltapuoleen oli
ruvennut tuulemaan. Levottoman näköisenä eukko istuutui pöydän
ääreen, missä ennestään istui Karlsson yksin. Tytöt käyskelivät
äänettöminä ja odotellen takan ja pöydän väliä.
-- Karlsson on ryyppyä vailla tänä iltana, lausui muori; näen
silmistä, että se on ihan tarpeen.
-- Noh, olihan tuossa hiukan verran hommaa, tavaroita laivaan
saattaessa, vastaeli Karlsson.
-- Nyt saa levähtää, arveli muori ja lähti "tuntilasia" noutamaan. --
Mutta hirveä on tuo myrsky tänä iltana, ja itäiseksi se kiertyy; saas
nähdä saavatko pojat jataverkot kunnolla nostetuksi tänä ehtoona.
-- Niin, sille minä en mitään taida; en minä säiden hallitsija ole,
murahti Karlsson. Mutta nousviikolla pitää olla kaunis ilma, sillä
silloin minä itse lähden kaupunkiin puhuttelemaan kalakauppiasta.
-- Vai niin, vaine, vai on Karlssonilla semmoiset aikeet?
-- Niin, näettehän, minun mielestäni pojat eivät saa hintaa kaloista;
lieneehän se vika jossain, missähän sitten lie.
Eukko nyppi pöytää varoen, että eikö lie muuta asiata kaupunkiin kuin
tuo kala-asia.
-- Hm -- eihän Karlsson vaan jättäne käymättä professorilla? Yhdellä
tiellä!
-- Pitäisi kai sielläkin käväistä, jos vaan aikaa riittää,
professorilta näkyy tänne unehtuneen pullokorikin...
-- Kovasti hyviä ihmisiä ne vaan olivat... Eikö Karlsson huoli
puolikasta?
-- Suur' kiitosta, paljon kiitoksia, täti! -- Niin, kyllä ne olivat
mainiota väkeä, ja kai ne vielä palajavatkin -- niin ainakin Iita
arveli.
Suurella mielihyvällä Karlsson lausui sen nimen ja laski siihen koko
mahtipontisen etevämmyytensä. Eukko tunsi olevansa vähäväkisempi,
alakynnessä, ja se tunne pani posket palamaan ja silmät säihkymään.
-- Minä luulin teidän välinne jo rikkoutuneen, kuiskasi eukko.
-- Ei sinnepäinkään, kyllä se vielä kauvankin eheänä kestää, intoili
Karlsson, joka siimasta tunsi, että hyväkin kala koukussa potki.
-- Menettekö te sitten yhteen?
-- Kyllä maar', kun sekin aika joutuu; mutta pitänee ensin hankkia
jonkinlaista palvelusta.
Vanhuksen rypistyneet kasvot värähtelivät, ja luiseva käsi nypli
pöytäliinaa kuin kuumetautisen lakanaa.
-- Karlsson siis aikoo lähteä talosta? rohkeni muori kysyä
kuivettuneella äänellä.
Niille paikoillepa se panee, lähdettävähän tästä kumminkin kerran
on, säikytteli Karlsson, -- omille puuroille -- eihän kukaan toisen
työhön ilmaiseksi viimeisiä voimiaan rupee tuhlaamaan.
Liisa toi jauhopuuroa ja yhtäkkiä Karlssonin päähän pälkähti laskea
hiukkasen leikkiä tytön kanssa.
-- No, tytöt, eikö teitä pelota yksinänne nukkua tänä yönä, kun pojat
ovat kalassa? Ehkä minä tulisin toveriksenne?
-- Ei liioin kaivattane! vastasi Liisa.