matkat eivät sotkeneet töiden säännöllistä kulkua. Karlsson antoi,
näet, niiksi päiviksi, joina hän oli matkalla, pojille urakoita; kun
olivat kaivaneet ojaa niin ja niin pitkältä, kyntäneet niin ja niin
monta sarkaa, kaataneet sen ja sen verran puita, niin saivat heretä
joutilaiksi. Tähän kauppaan he halusta suostuivat, sillä siten he
tavallisesti pääsivät työstä jo iltarupeaman keskivaiheilla. Työjakoa
toimitettaessa ja tehtyä tarkasteltaessa lyijykynää ja tuonaan
käytäntöön tullutta muistiinpanokirjaa ahkeraan käytettiin, ja renki
muuttui yhä enemmän pehtuorin kaltaiseksi, vähitellen vierittäen
väkityön omilta hartioiltaan toisten niskoille. Kammarinsa hän pani
kuntoon mieltään myöten ja niin kuin omansa ainakin. Jo aikoja hän
siellä oli poltellut tupakkaa ja seinviereiselle pöydälle asettanut
ruohonpäisen mustepullon, kyniä, kynänvarren, postipaperiarkin sekä
järjestänyt kynttilän ja tulitikut, niin kuin kirjoituspöydällä
pidetään.
Ikkuna oli ison-tuvan puolella, ja siinä hän istui joutohetkinä
tarkaten herrain elämöimistä ja näytellen kirjoitustaitoaan. Illoin
hän avasi ikkunan, veteli, nojaten lynkkäpäänsä ikkunanlautaan,
paksuja savuja piipustaan tai liivintaskusta kaivamastaan sikarista,
jolloin hän myös tavallisesti luki sanomalehteä. Syrjäinen olisi
luullut häntä tilan hallitsijaksi.
Hämärissä hän heittäytyi kynttilän sytytettyään sänkyynsä
tupakoimaan. Silloin hän monastikin vaipui unelmiin tahi seuloi
suuria hankkeitaan, jotka perustuivat vielä tapahtumattomiin, mutta
kotvasen takaa tapahtuviin seikkoihin.
Kun hän niinikään muutamana iltana, selällään loikoen, veteli "mustaa
ankkuriaan" itikoita hätyytelläkseen, niin hänen katseensa kiintyi
vaatteita verhoavaan valkoiseen raitiin, jonka toinen pää jostain
tuntemattomasta syystä oli irronnut vaarnastaan ja liepsahtanut
lattialle. Vainajan vaatteet lähtivät marssimaan pitkin seinää
ikkunan luo ja sieltä takaisin ovelle, aina sikäli kuin ongehtiva uho
pani kynttilän tulen liekkumaan, ja hän näki Flod-vainajan kaikissa
niissä haamuissa, joita vaatekappaleet piirsivät ruutukaisiin
seinäpapereihin. Tuossa vanhus tuli, pörröisestä villavaatteesta
tehty vaippa hartioillaan ja harmaat verkahousut jalassa, jommoisena
hän istui satkaperäisessä veneessään, purjehtien kaupunkiin kaloja
viemään ja "Messingstångenin" kapakassa Tukholmassa, juoden totia
kalanostajan kanssa; tuossa taas hän tuli mustassa lievetakissa ja
pitkissä, mustissa roimahousuissa, joita hän piti kirkossa, ripille
mennessään, häissä, hautajaisissa ja ristijäisissä; tuossa riippui
musta lammasnahkakurtikka, jota hän piti nuotalla syksyisin ja
keväisin, tuossa rehenteli iso hylkeennahkaturkki, jossa vielä näkyi
joulukemujen tähteitä; ja villainen matkavyö, joka oli neulottu
viheriästä, keltaisesta ja punaisesta langasta, kiemuroi kuin "iso
merikäärme" lattiaan asti, pistäen päänsä saappaan varteen.
Karlsson lämpisi ajatellessaan tuota muhkeata silkinlaheata
turkkia, ajatellessaan miten häntä lipeästi liukuvassa kelkassa
kiidätettäisiin jäiden poikki, hylkeennahkainen lakkilätsä päässä,
naapureiden luo, jotka tervehtivät jouluvieraitaan rannalle
rakennetuilla nuotiotulilla ja pyssynpaukauksilla, ja kuinka hän
sitten tupaan tultuaan antaisi turkkinsa soljua olkapäiltään ja
esiintyisi mustaan verkatakkiin puettuna, kuinka pappi häntä
sinuttelisi, kuinka häntä istutettaisiin pöydän päässä, renkien oven
suulla seisoessa tahi ikkunanlaudoilla istuessa.
Karlssonin kuvitelmat vihdoin elostuivat niin, että ne nostivat
miehen koivilleen, ja melkein tietämättään pujahti hän turkkiin
ja havaitsi seisovansa keskellä lattiaa, käsillään turkin puuhkia
silittelemässä. Hekumallinen vavistus värisytti koko ruumista,
kun hän tunsi turkinkauluksen kasvojansa kutkuttavan. Sitten hän
pukeutui mustaan lievetakkiin ja napitti sen, nosti parranajopeilin
tuolille nähdäkseen miten takki soveltui selkään, pisti kätensä
laskokseen ja mitteli lattiaa pariin kertaan. Rikkauden tunne levisi
silkinhienoisesta vaatteesta; tuntui niin runsaalta ja varavalta,
kun hän siirtäen takinliepeitä kahtaanne istausi sängyn laidalle,
kuvaillen olevansa jossain kyläilemässä.
Näistä päihdyttävistä unelmista hänet herätti meluavat äänet ulkoa.
Hän rupesi kuulostelemaan. Nyt hän erotti Iidan -- professorin
kauniin kyökkipiian -- ja Normanin äänet, jotka leijuivat vieretysten
toisiinsa kietouneina ja ikään kuin suuteloita vaihdellen. Tuntui
kuin pistos rinnassa. Tuossa tuokiossa lievetakki ja turkki
riippuivat vaatenaulakolla raidin peitossa, ja hän laskeusi portaita
alas vasta sytytetty sikari hampaissa.
Kun Karlssonilla oli paljon työtä ja pää täynnä parannushankkeita,
niin hän ei tähän asti ollut joutanut mihinkään rakkaudenseikkoihin
tyttöjen kanssa. Paitsi sitä hän tyysti tiesi miten paljon aikaa
niihin kuluu sekä senkin, että niin pian kuin lemmen liekki pääsisi
raivoon, paljastuisi hänen heikko puolensa, jota olisi hankala
puolustaa. Ja jos hänen alakynnessä täytyisi taistotantereelta
väistyä, loppui valta ja arvoisuus.
Mutta kun nyt kaunotar itse oli lupaunut voiton palkinnoksi ja
voittajalla tuntui olevan liiankin paljon voitettavissa, niin
häntä halutti käyttää kannuksiansa, ja harja pystyssä ja sillä
vakavalla päätöksellä, että hän tässä kukoksi pääsisi, hän lähenteli
pihatörmää, missä kuherrus jo kävi täyttä päätä. Hieman vihaksi
pisti, ettei kilpakosiana ollut parempaa miestä kuin Norman; olispa
ollut edes Kusti; mutta tuo pahainen Norman! Kyllä hän hänet
opettaisi.
-- Hyvää iltaa, Iida! hän alotteli eikä ollut näkevinäänkään
Normania, joka vastoin tahtoaan hyppäsi alas aidalta, jonne Karlsson
hänen sijalleen heti hyppäsi.
Ja Iidan sytykkeitä ja puita kerätessä Karlsson rupesi puhelahjaansa
niin uuraasti käyttämään, ettei Norman saanut suunvuoroakaan. Mutta
tyttö oli oikullinen, heitti Normanille sanasen silloin toisen
tällöin, joihin yhtäkaikki Karlsson tuota päätä tarttui lähettäen ne
takaisin koreiksi sirottuina ja somistettuina. Kaunotar, jota kiista
miellytti, käski Normanin kiskomaan päreitä. Mutta ennen kuin tuo
suosittu ehti veräjällekään, oli Karlsson jo hypännyt aidalta maahan,
löytänyt kuivan kuusen ja pilkkonut säleiksi; samassa tuokiossa
hän oli pannut päreet puukantovaatteeseen, jonka Iidan seuraamana
pikkusormellaan kantoi keittiöön. Hän jäi oven suuhun, jonka hänen
leveä selkänsä kokonaan tukkesi, niin ettei kukaan päässyt siitä
kulkemaan. Ja Norman, joka ei keksinyt mitään asiaa, mitteli kotvasen
halkoliiterin edustaa, apein mielialoin aprikoiden hävyttömän helppoa
toimeentuloa tässä maailmassa, kunnes näki parhaaksi mennä kaivon
kannelle purkamaan suruansa harmonikan huolia lieventäviin säveliin.
Klaveerin läkkikielten vienot soinnit tunkeusivat sumeton läpi
ovenvartijan ohi laupeuden istuimelle, kyökin liedelle asti. Iita
muisti nyt, että hänen oli noudettava juomavettä professorille
kaivolta. Ja Karlson tuli mukaan, tällä kertaa kuitenkin hiukkasen
epävarmana, koska hänen nyt täytyi koettaa voimiaan perin oudolla
alalla. Tehdäkseen tyhjäksi tuon houkuttelevan äänen lumoavan
vaikutuksen hän tarttui Iidan vaskipulloon ja kuiskasi helliä
lemmensanoja niin hiukeasti ja kauniisti kuin suinkin taisi, ikään
kuin sommitellakseen sanoja viekottelevaan soittoon ja sortaakseen
soolon vähäpätöiseksi säestykseksi, mutta juuri kun saapuivat
kaivolle, kuului tuvasta tädin ääni. Hän huusi Karlssonia ja äänestä
kuuli, että asia oli tärkeä. Ensinnä renki suuttui eikä ollut
vastata, mutta silloin paholainen meni Normaniin, ja hän huusi jotta
kajahti: -- Täällä hän on, täti! -- Kyllä hän tulee paikalla!
Tuhatkertaisesti toivoen sukkelan soittoniekan h--n, voittajan
täytyi riuhtaista itsensä irti lemmenliekistä jättäen puoleksi jo
anastamansa saaliin huonommalleen, jonka tuli sattumaa onnestaan
kiittää.
Muori hoilasi vielä kerran, ja äkäisesti Karlsson ärjäisi tulevansa
minkä kerkesi.
-- Karlsson tekee hyvin ja tulee ottamaan puolikuppisen, pyysi eukko,
seisoen porstuan kuistilla ja kädellään varjostaen silmiään hienossa
kesähämärässä erottaakseen tuliko renki yksin.
Renki, joka muulloin mielellään kallisti puolikuppisen, olisi suonut
kaikki kahvit ja viinat hiiteen, vaan eihän kumminkaan sopinut
kieltäytä; ja mieliharmikseen hänen täytyi kuulla miten Norman
lähdeniityllä ilkkuen, voittoisana kajahutteli tarkk'ampujamarssiaan,
sen sävelillä säestäen hänen askeliaan tuvan portaita noustessa.
Eukko oli entistään suopeampi ja Karlssonin silmissä nyt entistään
vanhempi ja rumempikin, ja mitä makeammaksi muori muuttui, sitä
jurommaksi äkämystyi Karlsson, joka lopulta teki eukon milt'ei
helläksi.
-- Katsokaas Karlsson, hän vihdoin koetti, kahvia kaataessaan, --
meidän on kutsuttava heinämiehiä nousviikoksi, ja siksi halusin
puhutella Teitä ensin, ymmärrättehän.
Nyt juuri vaikeni paljepeli, Karlsson syöntyi entistään vieläkin
töykeämmäksi, ja hän mutisi soinnuttomasti ja hajamielisesti:
-- Niin, niin, aivan oikein -- heinäntekoon nousevalla viikolla!
-- Soisin, näethän, emäntä jatkoi, -- että Karlsson ja Liisa
lauantaina lähtisivät heinäsanaa viemään; mielestäni ei lainkaan
haitaksi olisi, että Karlssonkin välistä näyttäisi silmiään
ihmisille, sillä se aina tekee hyvää.
-- Katsokaas, lauantaina minä en pääse, katkaisi Karlsson jyrkästi --
silloinhan minun on mentävä Dalaröhön professorin asioille.
-- No voisihan nyt kerran Normankin sen kyydin tehdä, väitti eukko
kääntyen Karlssoniin selin, jottei hänen tarvitseisi nähdä miten
rengin kasvonjuonteet muuttuivat.
Samassa klaveerista kuului muutamia paussien katkaisemia sävelryhmiä,
jotka tuntuivat etenevän ja viimein raukeavan kesäyöhön, missä
kehrääjälintu jo par'aikaa polki hyrisevää rukkiansa.
Karlssonin otsasta tihkui kalmanhiki, hän kaasi kurkkuunsa
viinakahvit, rintaa ahdisti, niinkuin sitä paasi olisi painanut,
päätä pyörrytti ja hermot herpoontuivat.
-- Norman ei siihen kykene; -- Norman ei pysty kaikkia professorin
asioita toimittamaan ja -- ja paitsi sitä hänellä ei ole luottoa.
-- Niin, mutta minäpä olen kysynyt professorilta itseltään, akka nyt
puolestaan päättävästi vastasi -- ja hän sanoi, että hänell' ei ole
asiaa Dalaröhön tulevana lauantaina.
Senkin vietävä, ajatteli Karlsson. Mitenkäs tästä pälkähästä
päästään! Hänestä tuntui kuin olisi ollut loukussa.
Hänen ajatuksensa olivat nyt niin hajallaan, ettei kyennyt niitä
kokoamaan vihollisen torjuntaan. Tuo muorilta ei jäänyt huomaamatta,
ja hän päätti takoa raudan kuumana ollessa.
-- Kuulkaahan nyt Karlsson, älkää pahastuko, vaikka minun täytyy
tehdä teille pikku muistutus, en minä sillä pahaa tarkoita.
-- Täti sanoo vaan, mitä pirua mielitte, yhdentekevää minulle on,
sähähti Karlsson, kuullessaan miten klaveerin yhä hellemmäksi käyvät
sävelet sammuivat sointumasta ha'an perimmäisessä pohjukassa.
-- Katsokaas Karlsson, soisin ettei Karlsson alentuisi noiden
likkojen kanssa lepertelemään, sillä selkkauksia siitä vaan aina
lopuksi syntyy; kyllä minä nuo seikat arvaan, ja hyvää minä vaan
tarkoitan, katsokaas Karlsson. Noilla kaupungin luiskilla aina
pitää olla miesjoukko ympärillään hyörimässä ja pyörimässä, eikä
hölöttämisestä, hössötöksestä ja huppeloimisesta tahdo loppua tulla.
Milloin menevät metsään toisen kanssa, milloin lakkaan toisen kanssa,
ja jos sitten sattuu hullusti käymään, niin ne syyttävät sitä, jonka
ensiksi käsiinsä saavat. Niin sen asian on laita.
-- Mitä hittoa se minulle kuuluu että pojat tyttöjä hyvänä pitelevät?
-- Niin, niin, älkäähän nyt pahaksenne panko, lohdutteli muori, --
teidän laisenne miehen pitäisi naida, eikä silloin sovi karjakkojen
ja tuollaisten kanssa kuherrella, ja tässä saaristossa on paljon
rikkaita tyttöjä, tietäkää se, ja jos olette viisas ja hoidatte
asianne niinkuin pitää, niin pääsette omillenne, ennen kuin
arvaattekaan; älkää siis olko itsepintainen, vaan kuulkaa mitä
minä teille sanon käskiessäni teitä heinämiehille viestiä viemään.
Muistakaa se, etten minä ketä hyvänsä talon asioille lähetä, ja kyllä
kai poika minua tästäkin morkkaa, vaan siit'en välitä, sillä kehen
luotan, sitä myös tuen, siihen saatte luottaa.
Karlssonin mieli alkoi rauhoittua. Kenties tuosta talon nimessä
esiintymisestä jotain hyötyä saattaisikin olla; mutta viimeiset
vastoinkäymiset kaivelivat vielä liiaksi hänen sydäntänsä. Ei hän
ruvennut rakkaudestaan niin vähälle luopumaan tuiki tietymättömäin
etuuksien saavuttamiseksi. Ainakin piti harjakaisia juotaman, jos
kerran kaupat tehtiin.
-- En minä arkioissani sille matkalle lähde, eikä minulla tämän
ehompia ole, arveli Karlsson ongitellen.
-- No, jos ei muusta tinkaa tule kuin vaatteesta, niin kyllä sille
aina keino keksitään.
Pitemmälle Karlsson ei pyrkinyt tähän suuntaan, vaan sen sijaan
hän päätti vaihettaa puolen lupauksen toiseen, ja monet inttelyt
kumottuaan sai hän sen aikaan, että Norman, jota välttämättömästi
tarvittiin viikatteita hiomassa ja heinärattaita korjaamassa, jäisi
kotosalle, ja Lotta kävisi Dalarössä.
* * * * *
On kesäisen työpäivän aamu heinäkuun alkupuolella. Kello on kolme.
Takan piippu savuaa, kahvipannu on tulella; kaikki ovat jo jalkeilla
ja täydessä touhussa. Pihamaalla on pitkä kahvipöytä katettuna.
Eilis-iltana saapuneet heinämiehet ovat maanneet aittain ja riihen
ylisellä. Kaksitoista rotevaa saaristolaista seisoo paitahihasillaan,
olkihatut päässä, viikatteilla ja sieroilla asestettuina, ryhmittäin
tuvan edustalla. Tuossa pari soudun käyristämää vanhusta, tuossa
muuan Aspön jättiläinen meren partaalta, leuvassa harmaa soturin
parta, syvällä päässä siniset silmät, jotka tietävät yksinäisyyden
kaihoa, nimetöntä ja äänetöntä surua. Tuolla muuan vuorelainen,
särmäinen, käyräksi kasvanut kuin äärimmäisen karin räkämänty,
muuan vilkas, laiha, tuulen kuivaama saaren ukko; joitakuita,
veneenrakentamistaidostaan kuuluja myllysaarelaisia ja pari mainiota
hylkeenampujata Långvikistä. Niiden ympärillä häärivät tytöt,
paitahihasillaan nekin, huivit ja vaaleat pumpulihameet yllään,
silkkisaalit päässä; vastamaalatut haravat heillä on mukanaan, mutta
ulkomuodosta päättäen olisi pikemmin luullut heidän hankkiutuneen
juhlaan kuin kovaan työhön. Ukot napahuttelivat heitä rystysillään
vyötäisiin, mutta pojat pysyivät näin aamustapäivin loitommalla,
odotellen iltahämäriä soittoineen, karkeloineen ja kisoineen.
Aurinko oli jo paistanut neljänneksen tuntia, vaan ei vielä ollut
ehtinyt nuolla kastetta maasta; lahden laineetonta pintaa reunusteli
vaaleanvihreä ruohikko; sieltä kuului vasta munasta puhjenneiden
sorsanpoikain papatusta, jota vanhemmat käkertäen säestivät; lokit
pyytelivät salakoita leijaillen pitkillä, sivakoilla siivillään kuin
kirkon kipsienkelit; kellarintakaisen tammen latvassa heränneet
harakat räkättivät ja säkättivät siitä, mitä valkohihoista luulivat
tietävänsä; käki kukkui ha'assa kiimoissaan, raivoten, surren
ensimäisen heinäru'on tullen loppuvaa himojen aikaa; tapinvääntäjä
rääkyi ruispellossa; pihamaalla pyöri koiranpenikka liehitellen
vanhoja tuttuja; päivänpaisteessa välähtelevät paidanhihat
kurotteliivat pöydän poikki, missä kupit ja kulhot, lasit ja lautaset
kilisivät ja kalisivat kestityksen alkaessa.
Tuo muutoin ujo Kusti anasti isännyyden, ja isänsä entisten
ystävien parissa olo tuntui hänestä niin turvalliselta, että
hän syrjäytti yksin Karlssoninkin ja hoiti viinapulloa itse.
Mutta renki oli heinämiehiä kutsuessaan jo ennättänyt hankkia
itselleen paljon tuttavia kyläläisissä, ja hän päätti nyt heittäitä
vanhemmaksi sukulaiseksi tai vieraaksi, jolle isäntäväen tuli
osottaa kohtelijaisuutta. Kustia kymmenisen vuotta vanhempana ja
kehittyneen, miehekkään ulkomuotonsa turvissa oli hänen helppo sortaa
nuorempatansa, joka kaiken ikänsä oli poikana pysyvä isävainajansa
ikäveljien rinnalla.
Kahvi oli juotu, päivä oli noussut korkeammalle, ja vanhukset
lähtivät nuorten seuraamina, viikatteet olalla, isolle niitylle päin
kulkemaan.
Tiheä, säärenkorkuisena rehottava heinä antoi Karlssonille aihetta
selittää uuden-aikaista niitynviljelystä; miten hän oli raatanut
pois niitylle karisseet lehdet ja kuloruohon, tasinut myyränmättäät,
kylvänyt heinänsiemeniä hallanpanemiin paikkoihin, jotka sitä ennen
oli tadevedellä väettänyt. Sitten hän järjesti joukkonsa kuin
sotakapteeni, antaen kunniasijat vanhoille ja varakkaammille, itse
jättäytyen viimeiseksi. Valkohihaiset heinäntekijät muodostivat
pitkän, suippopäisen jonon kuin joutsenet ikään syksyllä merien taa
muuttaessaan; miltei kintereitään tavottelemassa oli joka miehellä
seuraajansa viikate, ja hajallaan kuin tiiraisparvi, oikullisesti
liehuen milloin minnekin päin, mutta yhtäkaikki koossa pysyen,
tulivat haravoineen tytöt kukin niittomiehensä jälestä.
Kahisten kaatui kasteinen heinä kimputtain kedolle; vierekkäin
viruivat siinä kaikki kesän kukkaset, jotka uhkarohkeasti olivat
metsän ja ha'an hylänneet; siinä päivänkakkarata ja käen kaalia,
keltamatarata ja tervakukkaa, koiranputkea, ketoneilikkata,
hiirenhernettä; rusojuurta, apilasta ja jos jotakin niityn ruohoa.
Hyvälle ne hajahtelivat kuin höysteet ja hunaja, ja mehiläis- ja
metsämettiäisparvet pakenivat murhaavata miesjoukkoa, myyrät
tunkeusivat maan sisuksiin, kun kuulivat huoneittensa heikkojen
kattojen ruskavan; tarhakäärme peloissaan puikahti ojaan ja luikahti
läpeensä; korkealla tappotantereesta lenteli metsäkirvispari, jonka
pesän kengänkorko oli musertanut; selusjoukkona olivat kottaraiset,
jotka nokkivat ja tökkivät kaikenlaista auringonpaahteeseen noussutta
pientä elukkata.
Kun ensimäinen luoko oli tehty ja niityn päähän päästy, niin sankarit
seisattuivat ja piennarta vasten viikatteitaan nojaten he katselivat
tekemäänsä hävityksen työtä, pyyhkien hikeä lakkiensa hihnoista, sekä
vetäen nuuskaa nenäänsä vaskirasioistaan, sillä välin kuin tytötkin
eturintaan ehättelivät.
Ja toistamiseen lähdetään ruohonpäiselle kukkaismerelle, jonka yltyvä
aamutuuli panee lainehtimaan, ja josta vielä välähtelee kirjavia,
loistavia värejä, kun kukkien jäykemmät varret ja päät tunkeuvat
pehmoisen kastikaisen läpi, joka milloin tuulessa häilyy sinne tänne,
milloin uinaa aallotonna kuin tyyni järven kalvo.
Ei yksikään noista juhlamielisistä ja kilpailun kiihottamista ottaisi
viikatteestaan hetkeksikään luopuaksensa. Ennemmin hän auringon
poltteeseen kepertyisi. Karlssonin jälkiä luokoilee professorin
Iita, ja koska renki on jälkimäisenä miehenä, saattaa hän pohkeitaan
alttiiksi panematta kääntyä taakseen piian kanssa pikkuruisen
pakinoimaan, ja Normania, joka myös sattuu Iidan läheisyyteen,
pitää hän myös tarkkaan silmällä. Niin pian kuin tämä koettaa
luoda lemmensilmiä lounaaseen, on Karlsson viikatteineen hänen
kintereillään enemmän yrmeästi kuin hyvänluontoisesti ärjäisten: varo
sinä kinttujasi!
Kello kahdeksan aikana on lähdeniitty niitetty tasaiseksi kuin
kämmen; pitkiksi harjanteiksi heinä siihen on heitäinnyt. Nyt
katsellaan työtä, tarkastetaan luokoa; Rundqvistin pää saa
kantaa, koska hänen viikatteensa on tehnyt huonointa jälkeä. Mies
puolustaikse syyttämällä sitä, että hänen täytyi katsella tyttöä,
mikä hänelle oli annettu, sillä ihan äskettäin tytöt eivät olleet
hänen pariinsa pyrkineet.
Nyt Liisa pihamäeltä huutaa aamiaiselle; viinapullo säihkyy auringon
paisteessa, ja sahtitynnyri on aukaistu; perunapata höyryää hellalla,
silakat kulhoilla, voiastiat ja valmiiksi leikattu leipä ovat
pöydällä. Viinasarkkoja kallistellaan ja kilistellään ja ruvetaan
suurukselle.
Karlssonia on kiitelty, ja voitto-onnekkaana hän pöydänpäässä
hymähtelee; suopealta Iitakin näyttää ja Karlsson osottaa hänelle
erinäistä huomaavaisuutta, jota tytön päivän kaunottarena sopikin
vaatia. Muori, joka teputteli kahakäteen, kanneskellen vateja
ja lautasia, sivutti heitä siksi usein, että veti Iidan huomion
puoleensa, mutta Karlsson ei huomannut muoria, ennen kuin tämä
tokaisten häntä kyynäspäällään selkään kuiskaa:
-- Karlssonin tulee olla isäntänä ja auttaa Kustia, Karlssonin pitää
olla kuin kotonaan.
Mutta tämä on silmin korvin kiintynyt Iitaan, ja vain pikipäinsä
hän laskee jonkin pikipuheen muorille vastineeksi. Mutta nyt tulee
Liina, professorin lapsenpiika, kutsumaan Iidan kotiin siivoamaan. Se
miesten mieliä hiukkasen pahoitti, mutta tytöt siitä eivät näkyneet
olevan milläänkään.
-- Kuka minulle nyt luokoo, kun minull' ei enää ole tyttöä,
valitteli Karlsson teeskennellen epätoivoa, jolla pyysi todellista
mielipahaansa peitellä.
-- Kelvanneehan tuohon muori! pilaili Rundqvist, jolla sanottiin
olevan silmät selässäkin.
-- Muori haravoimaan! huutavat nyt kaikki yhteen ääneen. -- Muori
niitylle!
Muori tekee vyöliinallaan estelevän liikkeen.
-- Hyvänen aika! Minäkö vanha räppäsilmäinen eukonrutimo tyttöjen
pariin? En, en sinä ilmoisna ikänä. Tehän olette kaikki päästänne
pilalla.
Vastarinta ärsyttää.
-- Ota pois, ota sinä akka vaan, kuiskaa Rundqvist Normanin
säestämänä ja Kustin kasvojen yhä synkistyessä.
Inttelyistä ei ollut apua. Toisten melutessa ja katketakseen nauraa
hohottaessa Karlsson juoksee tupaan hakemaan muorin omaa haravaa,
joka on piilossa jossain vinnillä; muori perästä huutaen:
-- Elkää Herran nimessä! Ette saa mennä minun piilojani repeloimaan!
-- Ja molemmat katoavat, rähiseväin heinämiesten heitä kokkapuheilla
yhä hätistäessä.
-- Minusta -- Rundqvist katkaisi kotveroiseksi syntyneen
äänettömyyden -- minun mielestäni he viipyvät joltisenkin kauvan.
Meneppäs, Norman, katsastamaan mitä ne tekevät!
Myrskyiset mieltymyksen osotukset kiihottivat kunnianhimoista
jatkamaan.
-- Mitähän ihmettä ne siellä tekevät? Ei, tämä ei käy päinsä! Minua
tämä rupee huolestuttamaan!
Kustin huulet kävivät tummansinisiksi, mutta hän väänsi ne nauruun,
jottei toisista eroaisi.
-- Jumala minua vaivaista syntistä armahtakoon, jatkoi Rundqvist
samaa nuottia, -- nyt en enää tätä jaksa kestää, minun täytyy lähteä
ottamaan selkoa siitä, mitä ne tekevät.
Samassa Karlsson ja muori ilmaantuivat etehisen ovelle tuoden
mukanaan löydetyn haravan. Komea kappale se on, ja siihen on
piirretty kaksi sydäntä ja vuosiluku 1852. Muori oli sen aikanaan
saanut morsiuslahjaksi sulhaseltaan, joka itse sen oli veistänyt.
Haravan ontossa varrenpäässä herneet hölkkyivät. Menneitten aikain
iloiset muistot näkyivät saattavan tuon muutoinkin hilpeämielisen
muorin hyvälle tuulelle, ja perin vapaana kivulloisesta
ventotunteisuudesta sanoi hän vuosilukua osottaen:
-- Tätä haravata Flod-ukko ei varsin hiljakkoin tekaissut.
-- Etkä sinä morsiusvuoteelle laskeutunut, muoriseni, virkkoi eräs
saaristolainen.
-- Mutta sen voit vielä kerran uudistaa, irvisteli toinen.
-- Kuuden kuukauden porsaihin ja kahden vuoden leskiin ei tiedä
luottaa, kiusotteli kolmas.
-- Mitä kuivempi karahka sitä kiihkeämpi syttymään, loskasi suutaan
neljäs.
Joka-ikinen heitti kapulansa tuleen, mutta eukko hymähteli, torjuen
vihollista voimainsa tiestä, ei pannut pahakseen, vaan laski leikkiä
toisten kanssa kilvan, sillä asia ei olisi suuttumisella parannut.
Sitten lähdettiin suoniitylle, joka kasvoi saraheinää ja korteita
kuin hyvääkin metsää ja jossa oli vettä miehen polvea myöten.
Ja muori haravoi niin hartaasti, että pysyi Karlssonin jälessä ja
muiden edellä; purevia pistosanoja sateli aina edelleen "nuorten"
niskaan.
Päästiin puolille päivin ja viimein illan suuhun. Viulun vinguttaja
oli saapunut soittoineen, luhan lattia oli puhtaaksi laistu ja
pahimmat oksat piellä silitelty. Kun aurinko oli majoilleen mennyt,
alkoi tanssi.
Karlsson pani sen alkuun tanssittaen Iitaa, joka Maria
Stuartin-kaulus kaulassa, valkoinen röyhelö rinnoilla ja edestäpäin
kaarelle leikattuine mustine leninkineen herätti kateuden tunteita
talonpoikaistytöissä, pelkoa ja kalseutta vanhoissa, mutta pojissa
halua.