kohosi ja kattoi taivaan hienoihin pilvenhattaroihin; ilma pysyi
lauhkeana. Karlsson lähti kävelemään umpimähkään niitylle päin
ja joutui lehmihakaan; jatkoi matkaansa kukkivien pähkinäpuitten
suojassa ja läheni rantaa.
Hän seisahtui äkkiä nähdessään katajapensaikon läpi Kustin ja
Normanin, pyssynhanat veteissä ja tähdäten, seisovan aukean kummulla,
ja katsellen joka haaralle.
-- Hiljaa, tuossa se tulee, sanoi Kusti supattaen, mutta kumminkin
siksi ääneen, että Karlsson kuuli, joka luullen, että häntä
tarkoitettiin, puikahti pensastoon piiloon.
Mutta nuorten kuusien yli lensi lintu verkalleen ja siivet lerpallaan
kuin pöllöllä; pian tuli toinenkin.
-- Korr-orr-orr-viip, kuului ilmasta ja sitten pam! pam! molemmista
pyssyistä.
Koivun oksat ruskivat, ja maahan tupsahti kurppa kivenheiton päähän
Karlssonista.
Metsästäjät karkasivat saaliin kimppuun, ja pieni kinastus syntyi.
-- Tuo on saanut minkä sietää, intoili Norman ja pani vielä lämpimän
linnun rintahöyhenet pörröttämään.
-- Minäpä tiedän toisenkin, jonka pitäisi saada saman verran, jupisi
Kusti, jonka päässä metsästysinnosta huolimatta muut ajatukset
pyörivät. -- Mitäs siitä sanot, että se veijari vielä päälle
päätteeksi aikoo maata vinnikammarissa?
-- No elähän mitään! päivitteli Norman.
-- Ja kaikki asiat mukamas järjestetään uudelle kannalle. Ikään kuin
me emme paremmin kuin hän ymmärtäisi mitä järjestys tietää. Mutta
niinhän se on: uusi luuta se uunin puhdistaa, niin kauvan kuin uutena
pysyy, tietysti. Mutta antaa hänen olla, kunnekka joutuu tekemisiin
minun kanssani. En minä aijo tuollaista hölöttäjää väistyä! Tulkoon
hän vaan, niin kyllä saa kovat kokea. -- Hiljaa tuossa tulee toinen!
Metsästäjät olivat jo ladanneet uudestaan ja juoksivat entiselle
väijymäpaikalleen, mutta Karlsson hiipi hiljalleen kotiin, päättäen
asettautua hyökkäysasentoon, niin pian kuin varustukset olivat
valmiina.
Kun hän illansuussa saapui kammariinsa, oli laskenut uutimen alas
ja sytyttänyt kynttilän, tuntui mieli yksinäisyydessä ensisti
vähän raskaalta, sillä hän pelkäsi noita, jotka hän oli itsestänsä
eristänyt. Tähän asti hän oli tottunut päivät pääksytysten olemaan
muiden parissa. Ei hän milloinkaan ollut kuuntelijain puutteessa,
jos tahtoi tarinoida. Nyt ei kuulunut hiiskahdustakaan mistään,
vaan tottumuksesta hän odotti, että joku häntä puhuttelisi. Hänen
korvissaan soi olemattomia ääniä, ja hänen päässänsä, joka tähän
saakka oli purkanut kaikki ajatukset puhuttuihin sanoihin, alkoivat
käyttämättä jääneiden sanansiementen tähteet itää ja ponnistelivat
päästäkseen ulos missä muodossa hyvänsä, masentaen mieltä, jottei
tahtonut saada unta silmiinsä.
Hän rupesi kävelemään sukkasillaan edestakaisin ikkunan ja oven
ahdasta väliä ja keskitti kaikki ajatuksensa huomispäivän töihin;
järjesti päässään tehtävät askareet, jakoi ne, kumosi edeltäkäsin
väitteet ja voitti vastukset. Tunnin verran työtä tehtyään,
rauhoittuivat ajatukset, jotta hänen päänsä nyt oli kuin hyvin
järjestetty ja huolellisesti viivoitettu vastakirja, johon kaikki eri
ostokset on määräpaikkoihinsa piirretty, jotta yhdellä silmäyksellä
saa yleiskatsauksen koko asemasta.
Vihdoin hän heittiin sänkyyn, ja kun tiesi olevansa yksin puhtaitten,
tuoreitten raitien välissä, ja varmana siitä, ettei kukaan hänen
untaan häiritseisi, tuntui siltä kuin hän nyt olisi ollut enemmän
omassa vallassaan istukkaan tavoin, joka omin takein oli juurtunut,
ja jonka nyt sai leikata emäpuusta irti, koska se tästä pitäen kykeni
elämään elämänsä yksin, omin voimin, nähden kovempaa vaivaa, vaan
myös runsaammin nauttien.
Ja siihen hän nukkui rientääkseen elämän maanantai-aamua ja
työviikkoa kohti.
Kolmas luku.
Renki lyö valtin pöytään, pääsee yksinvaltiaaksi ja kärventää
kukonpoikain siivet.
Lahna kävi parhaillaan kudulla, kataja pölysi, tuomi kukki, ja
Karlsson teki kevätkylvönsä paleltuneisiin syystoukoihin, teurasti
kuusi lehmää, osti kuivia heiniä eloon jätetyille, joten ne saivat
koivet alleen ja kykenivät kömpimään metsään. Hän järjesti ja
hommasi, raatoi itse kahden verosta, ja kun hän pani väen liikkeelle,
niin ei yksikään uskaltanut ruveta niskoittelemaan.
Hän oli syntynyt eräällä Vermlannin tehtaalla kutakuinkin
hämäräperäisistä vanhemmista ja osotti jo aikaisin haluttomuutta
väkityöhön, mutta oli kuulumattoman kekselijäs karttamaan tätä
syntiinlankeemuksen harmittavaa seurausta.
Kun häntä halutti tutustua inhimillisen toiminnan kaikkiin
puoliin, niin hän ei koskaan suotta vitkastellut samassa paikassa,
vaan niin pian kuin hän opittavansa oli oppinut, hankki hän uuden
työalan, ja siten hän oli sepänammatista siirtynyt maanviljelijän
toimeen, kokenut hevosmiehen virkaa, ollut puotipoikana, puutarhurin
renkinä, rautatientyössä, tiilinpolttajana ja vihdoin kiertävänä
kirjakauppiaana. Hänen täten muuttuessaan milloin miksikin maailma
oli tasinut hänen luontonsa, ja hän oli tottunut tyytymään
kaikenlaisiin oloihin ja ihmisiin, ymmärtämään heidän tarkoituksiaan,
oivaltamaan heidän ajatuksiaan, arvaamaan heidän salaiset
toivomuksensa. Hän oli sanalla sanoen, lähimmäisiänsä etevämpi, ja
hänen tietonsa eri aloilla tekivät hänet taitavammaksi johtamaan ja
järjestämään kuin tottelemaan huonompaansa ja sovittumaan sen vaunun
pyöräksi, jonka tuli häntä itseään vetää.
Jouduttuaan sattumalta uudelle uralle älysi hän oitis tulleensa
hyvään tarpeeseen. Hän kyllä kykenisi tähän asti arvottomasta maasta
pusertamaan paljolti tuloja, hän pääsisi arvoa tuottavaan asemaan,
eikä hänettä vihdoin laisinkaan tultaisi aikaan. Hänen pyrinnöillään
siis tästäpuolen oli järkähtämätön päämäärä ja hänen takanaan
liikkeelle panevana voimana paranevan aseman toivo. Hän teki työtä
muiden hyväksi, mutta samalla hän takoi oman onnensa Sampoa, ja
jos kohta hän ajoi asiaa niin, että näennäisesti uhrasi voimansa
ja aikansa toisten eduksi, niin sillä vain osotti olevansa monta
älykkäämpi, joka mielellään olisi menetellyt samoin, jos siihen olisi
kyennyt.
Poika oli pahin vastus hänen tiellään. Kalastajan ja metsämiehen
tavoin rakastaen epätietoisia ja odottamattomia tapauksia, tämä
toisaalta vihasi kaikkea järjestystä, kaikkea varmaa. Kun kylvi,
hän arveli, niin sai enintään minkä oli laskenut, ei koskaan
enempää, useimmiten paljoa vähemmin. Mutta jos veti nuottaa tahi
laski verkot, niin milloin ei saanut tuon taivaallista, milloin
taas seitsenkerteisesti minkä oli odottanut. Jos lähti allin
ammuntaan, niin välistä sattui saamaan hylkeen, jos oli saaristossa
puoleen päivään koskeloita väijymässä, saattoi niinkin sattua, että
haahkoja osui pyssynpiipun eteen; aina sattui jotain ja useimmiten
jotain odottamatonta. Paitsi sitä pidettiin metsästystä vielä, kun
se etuoikeutena oli periytynyt ylemmiltä kansaluokilta, hiukan
hienompana ja urheampana kuin auran kurjessa ja sontäkärryjen takana
tallustamista, ja tämä katsantotapa oli kansaan siksi syvälle
juurtunut, ettei voinut saada ketä renkiä tahansa ajamaan juhtaparia
joko sitten siitä syystä, että härkä oli "muunnettu" tahi sen vuoksi,
että vanhastaan hevosta, etentammaa, taikaluuloisesti kunnioitettiin.
Toinen kompastuskivi oli Rundqvist. Oikeammastaan vanha koiransilmä,
joka omalla tavallaan oli koettanut takaisin valloittaa maallisen
paratiisin, jossa työstä ei mitään tiedetty, vaan jossa oli lyhyet
ryypyn välit ja vedettiin runsaat ruokalevot, oli hän, osaksi
luulotetuilla tiedoillaan salaperäisistä asioista, osaksi laskemalla
leikkiä kaikista vakaista, semminkin rasittavasta ruumiintyöstä,
osaksi myös hätätilassa teeskentelemällä henkistä heikkoutta ja
ruumiillista raihnautta osannut narrata ihmisiä häntä säälimään,
liiatenkin jos oli siitä toivoa, että armelijaisuus ilmaantuisi
puolikoppisen tahi nuuskanaulan muodossa. Niinpä hän taisi iskeä
sian suonta ja salvaa porsaita, luuli voivansa löytää kaivonsijoja
loihtuvavalla ja saavansa ahvenen menemään verkkoon. Hän paranteli
muiden pieniä vammoja, vaan jätti omansa parantamatta, ennusti
kaunista säätä kuun syntyessä, kun oli puolen kuukautta satanut ja
uhrasi toisten rahoja ison rantakiven alle, kun hailia odotettiin.
Mutta hänen vallassaan olivat monet kehnotkin temput. Niinpä
hän taisi kasvattaa ruhkaruohoa naapurin peltoon, panna lehmät
ehtymään, ampua poikenluomia ja sen semmoistakin, joka verhosi hänet
pelottavaan sädekyhään, niin ettei kukaan häntä mielellään tahtonut
vihamiehekseen.
Takoma- ja veistämistaito olivat hänen tosioloiset ansionsa, ja
niiden turvissa oli hän käynyt talolle tuiki tarpeelliseksi. Hänessä
oli harvinainen kyky semmoiseen, mikä enin pisti silmään, ja se teki
hänen Karlssonin vaaralliseksi kilpailijaksi, sillä eihän se, minkä
Karlsson sai aikaan navetan räystään alla tai pellolla, kuinkaan
kauvas näkynyt.
Siten Karlssonille jäi vaan Norman, tanakka työmies, joka oli
anastettava Kustin voimakkaan vaikutuksen alaisuudesta ja
palautettava säännölliseen maatyöhön.
Tässä kysyttiin uupumatonta itsepintaisuutta sekä sen lisäksi
valtioviisautta ja älykkyyttä, jos mieli onnistua, ja koska Karlsson
kaikessa oli toisia etevämpi, pääsi hän pian voittajaksi.
Kustin kanssa hän ei käynyt miekan mittelyhyn; poika sai olla
alallaan. Renki vaan kielotteli puolelleen hänen aseenkantajansa
Normanin, myöntämällä hänelle joitakuita etuja. Tämä kävi joltisenkin
helposti, sillä Kusti oli, totta puhuen, hiukan itsekäs isäntä.
Normania oli linnustusmatkoilla pidetty parhaastaan soutumiehenä,
eikä hän milloinkaan saanut ensimäiseksi ampua. Jos hän silloin
tällöin sai pienen naukun, niin Kusti salaa otti kolme. Ne palkka- ja
muut edut, sukkapari, paita ja vähäsen muuta pientä, mitkä Karlsson
oli hänelle hankkinut ja sen lisäksi rengin laajentuva valta, josta
sopi toivoa enemmän kuin Kustin vähenevästä, saivat miehen äkkiä
luopumaan. Tämä ehkäisi pojan linnustusintoa, sillä yksin vesillä
liikkuminen ei ajanmittaan miellyttänyt; ja jahtitoverin puutteessa
täytyi yhtyä toisten työhön.
Tukalampi oli Rundqvistiä "suomustaa", sillä se kala oli sekä ruma
että vanha, mutta viimein sai hän tämänkin satkaan.
Karlsson ei tuhlannut rahaa pyyteitten parantelemiseen. Hän korjautti
silakanverkot, eikä silakanpuutetta enää kohta muistettukaan; uusia
kaivoja ei enää etsitty, vaan entinen vuoritettiin, ja siihen
laadittiin pumppuhirsi. Lehmille ei enää loihtuja luettu; sen sijaan
niitä su'ittiin ja pantiin kuivaa pehkua alle. Rundqvist taisi
hevosenkenkänauloja takoa, mutta Karlsson osasi niitä käyttää,
Rundqvist taisi tehdä karhin, mutta Karlssonilta syntyi sekä
sirotekoiset sahrat että jykevä jyrä.
Kun Rundqvist havaitsi itsensä syrjäytetyksi ja myyränmättäästään
karkoitetuksi, ryhtyi hän toimiin, joilla toivoi enemmän huomiota
herättävänsä. Hän rupesi tuvan taustaa siivoamaan, korjasi pois
jaloista sen, mikä talonväeltä talven pitkään laiskuudesta ja pimeän
pelosta pihalle oli "jäänyt", hyvitteli kanoja ja kissaa ja laittoi
uuden linkun tuvan oveen. -- Kappas vaan Rundqvistiä! Hän on tehnyt
uuden linkun vanhaan ovirämään, kuuli Karlsson piikain kyökissä hänen
kilpailijaansa kiitettävän; -- kyllä se yhtäkaikki on hyvä mies, se
Rundqvist.
Mutta Karlsson ei hellittänyt. Eräänä aamuna pani hänen valkoiseksi
maalaamansa tuvan uuni koko talonväen päivittelemään. Toisena aamuna
mustat vanteet ja valkoiset sydämmen kuvat koristelivat vihreiksi
maalattuja vesiämpäreitä, ja taas muutamana aamuna keittopuut
pönöttivät pinottuina katoksessa, minkä Karlsson yöseutuna oli
tekaissut ruoka-aitan taakse. Hän oli viholliseltaan oppinut kyökin
suurvaltaa arvossa pitämään, ja uusi pumppu teki hänen voittonsa
täydelliseksi.
Mutta Rundqvist oli sitkeä ja juonikas, ja eräänä yönä maalasi hän
hyyskän iilakanpunaiseksi. Silloin Karlsson, joka alati piti häntä
silmällä, lahjosi Normanin viinakorttelilla, ja kolminaisuuden
sunnuntaita vasten yöllä kuuli muori jonkun nuhjailevan tuvan
nurkissa, vaan koska hän ei jaksanut nousta katsomaan, niin sai
hän vasta aamusella nähdä, että tupa oli iilakanpunainen paitsi
valkoisiksi maalatuita ikkunanpieliä. Ja nyt voipuivat ainaiseksi
Rundqvistin voimat. Alituinen sodan käynti oli hänen ikäiselleen
miehelle liian työlästä. Nyt naurettiin hänen omituista makuaan, kun
makista alotti kaunistustyönsä, ja Norman menetteli kuin heittolainen
ainakin, sepittäessään Rundqvististä kokkapuheen, joka sitten tuli
hyvin ahkeraan käytäntöön ja kuului tähän tapaan: Päästä pino
alettava, sanoi Rundqvist, maalasi makin ensimäiseksi. Voitettu
päätti levähtää, mutta väijyen. Jonkun aikaa hän vielä koettaisi
vehkeillä -- kenties sitten oli pakosta rauhan solmiaminen.
Kusti ei puuttunut rettelöihin. Puolueettomana katselijana hän antoi
asiain mennä menojaan. -- Kyntäkää te ja kylväkää, hän ajatteli; --
kyllä minä korjaan!
Näihin asti Karlssonin tarmokkaista toimista ei vielä ollut tuntuvaa
siunausta ennättänyt karttua. Lehmärahat tosin olivat säilyneet
sifonjeerissä pari päivää ja olivat laskettaessa tehneet tehokkaan
vaikutuksen, mutta peräti pian ne olivat hävinneet, herättäen
kaipuuta ja apeata mielialaa.
Jo joutui juhannus. Karlssonilla oli ollut paljon tointa ja vähän
joutoaikaa. Eräänä sunnuntaina hän kävellessään pihamaalla tuli
huomanneeksi ison-tuvan, joka ammotti autiona, raidit ikkunain
edessä. Utelijas kun oli, meni hän koettamaan ovea, joka olikin
auki. Meni porstuaan, jonka takaa löytyi keittiö; jatkoi matkaansa,
saapui salin tapaiseen, suureen herrashuoneeseen; ikkunoissa
valkoiset uutimet, seinämällä vaskikoristeinen sänky ja kultaheloilla
kirjaeltu peili, jonka lasi oli tahottu -- tuon hän tunsi hienon
hienoksi -- sohva, sifonjeeri, kaakeliuuni, kaikki herrastyyliin.
Porstuan toisella puolen oli toinen samallainen huone uunineen,
ruokapöytineen, sohvineen, seinäkelloineen. -- -- -- Hänen täytyi
ihmetellä ja kunnioittaa, mutta samalla surkutella ja halveksua
omistajain toimintakykyä, nähdessään, että rakennukseen sen lisäksi
kuului kaksi kammaria monine sänkyineen.
-- Taivaallinen isä, mikä sänkyjen paljous eikä kylpyvieraista
tietoakaan!
Siis uusia, ennen aavistamattomia tuloja. Tuon ajatuksen hurmaamana
hän kiiruhti emännän luo ja nuhteli häntä moisesta mielettömästä
tuhlaamisesta. Miksi huoneita ei vuokrattu kesävieraille?
-- Herra Jesta, eihän meille ketään tule, joka täällä tyytyisi
asumaan.
-- Mistä täti sen tietää? Oletteko tarjonneet niitä vuokrattavaksi?
Oletteko panneet ilmoituksen lehtiin?
-- Mitäpä noista vähistä roposista vielä olisi mereen heittää! intti
Flodin matami.
-- Lasketaanhan verkotkin järveen, väitti Karlsson, -- vaan niinhän
täytyy tehdä, jos mieli hyötyä. -- Eihän kalaa saada jalkaa
kastamatta.
-- Voisihan tuota koettaa, vaan ei _meille_ kesävieraita tule,
siitä olen varma, päätti vanhus, joka ei enää toivomuksiin paljoa
perustanut.
Kahdeksan päivän perästä nähtiin erään hienon herran tulla
keikuttelevan pitkin niittyä, katsellen ympärilleen. Hän lähenteli,
ja pihassa tervehytti häntä rakki yksin, koska väki tottumuksesta
ja kauniin tapansa mukaan oli puikkinut piiloon, mikä tupaan, mikä
kyökkiin, hetkistä sitä ennen joukossa, "suu kolmantena silmänä"
vierasta töllisteltyään. Vasta kun herra oli ovella, esiintyi
viimeinkin Karlsson, joka oli kaikista rohkein.
Vieras on lukenut lehdistä ilmoituksen... Niin kyllä tämä on
oikea talo... Ja tulija vietiin isoon-tupaan. Hän oli kutakuinkin
tyytyväinen, ja Karlsson lupasi korjata mikä korjausta kaipasi, kun
herra vaan heti päättäisi jääkö hän tähän vai ei, sillä halullisia
ottajia oli kosolta, ja kevät oli jo ovella. Vieras, jota talon ihana
asema näytti miellyttävän, kiirehti kaupantekoa. Pian sovittiinkin
hinnasta, ja kesäkuun ensi päivinä huoneet piti olla kunnossa. Kun
vielä molemmin puolin muutamia mieskohtaisia kysymyksiä taloudesta ja
perheoloista oli tehty, poistui herra samaa tietä.
Karlsson saattoi häntä veräjälle, töytäsi sitten tupaan, löi emännän
ja pojan eteen pöytään seitsemän valtiopankin kymmöstä ja yhden
yksityispankin viitosen.
-- Hyvänen ihme! Eihän toki ihmisiä noin pitäisi nylkeä, nurisi eukko.
Vaan Kustin mielestä tuo ei ollut hullumpaa, ja ensi kerran hän
julkisesti Karlssonia kiitti, kun tämä kertoi miten oli saanut tuon
herran narratuksi puhumalla useista "halullisista".
Täten Karlsson oli lyönyt valttinsa pöytään, ja hän korotti ääntään
tämän tapahtuman jälkeen, jossa hänen tietonsa kauppa-asioissa
tulivat hyvään tarpeeseen. Mutta uudet tulot eivät supistuisi
yksistään noihin ikään kuin pilvistä pudonneisiin käteisiin
vuokrarahoihin, syrjästäkin olisi tästä lähtien saatava etuja,
joita Karlsson reippaasti ja elävästi kuvaeli ihmettelevälle
kuulijakunnalle.
Kalaa, maitoa, voita, munia myytäisiin, eikä ilmaiseksi puitakaan
annettaisi; ja kyydistä Dalaröhön yksi kruunu! Kenties menisi
kaupaksi jokunen vasikkakin, lammas, kelvoton kana, potaatteja ja
vihanneksia. Siitä vielä jos jotakin lähtisi, se oli pulska herra.
Juhannusiltana saapuivat nuo kauvan odotetut "kultakalat:" herra,
rouva, kuusitoista vuotias tytär, kuuden vuoden vanha poika sekä
kaksi piikaa. Herra oli viulunsoittajana hovin soittokunnassa,
hyvissä varoissa, rauhan mies, kolmenkymmenen korvissa. Syntyään hän
oli saksalainen ja ymmärsi vaivoin saaristolaisten kieltä, jonka
vuoksi hän myöntyi kaikkeen mitä kuuli, nyökäyttäen päätään ja
lausuen "hyve!" Tästä päätettiin hänen olevan siivo ja hiljainen.
Rouva oli "oikea ihminen", hoiteli talouttaan ja lapsiaan, piti
piiatkin kurissa, torailematta ja paasailematta; lahjomisesta ei
puhettakaan.
Karlsson, jolta ei puuttunut rohkeutta eikä puhetaitoa, otti
alunpitäin vieraat huostaansa, johon hänellä mielestään oli
etuoikeus, koska hän ne tänne oli hilannutkin. Ei yksikään toisista
vetänytkään vertoja hänelle, toimelijaisuutta ja seurustelukykyä
kysyttäessä. Kaupunkilaisten saaressa-olo tietenkin vaikutti
alkuasujanten mieliin ja tapoihin yleensä. Kun nämät joka päivä
näkivät juhla-asuisia ihmisiä kävelevän, soutelevan ilman
päämäärää, kalastelevan korjaamatta saalista, kylpevän, harjottavan
soitantoa, kuluttavan aikansa ikään kuin ei huolia eikä työtä
olisi olemassakaan, sanalla sanoen, näkivät heidän juhlivan päivät
pääksytysten, ei tuo ensisti heille kateeksi käynyt, se vaan herätti
kummastusta, että ihmiset saattoivat järjestää elämänsä niin
viehättäväksi, niin rauhaisaksi ja ennen kaikkea niin puhtaaksi
ja hienoksi, eikä silti kukaan tohtinut väittää heidän tehneen
vääryyttä eikä köyhiä ryöstäneen. Tietämättään hemsöläiset alkoivat
vaipua hivuttaviin haaveiluihin ja luoda pitkiä, salaisia silmäyksiä
isolle-tuvalle päin. Jos he näkivät vaalean kesäpuvun välähtävän
viidakosta, niin he pysähtyivät nauttimaan. Jos silmä keksi
itaalialaisen olkihatun, valkoisen harson tai poukamassa lellivästä
purresta hoikan vartalon, jonka ympärille punainen silkkinauha oli
kiedottu, valtasi kaiho, ääretön hartaus heidän mielensä. Heidän
henkensä ikävöi jotain tietämätöntä, sanomatonta, toivotonta joka
viehätti ja veti puoleensa.
Haastelu ja hälinä kyökistä ja vanhasta tuvasta ei enää kuulunut niin
etäälle kuin ennen. Karlsson, valkoinen, puhdas paita alati yllään ja
sininen virkalakki arkionakin päässä, muuttui yhä enemmän pehtuorin
näköiseksi. Lyijykynä oli usein povitaskussa tahi korvallisessa ja
helposti palava sikari hampaissa.
Mutta Kusti siirtyi siirtymistään syrjään, arkaantui yhäti ja
pysyttelihe niin loitolla kuin suinkin, jottei joutuisi vertailun
alaiseksi; muisteli monasti rahoja pankissa ja teki pitkiä kierroksia
välttääkseen isoa-tupaa ja vaalea-helmoja. Rundqvist kuhni enimmiten
pajan patinoilla, silmät noessa, ja mutisi välittävänsä viisi koko
maailmasta; ei itse leskikuningattarestakaan kehunut paljosti
piittaavansa.
Norman otti uudelleen armoihin lakin, jota asevelvollisena
ollessaan oli käyttänyt, veti remelihihnansa kurtikan ympärille ja
oleskeli halusta kaivon lähiseuduilla illoin ja aamuin, kun herrain
palvelustytöt kävivät vedellä.
Sitäkin tukalammalle tuntui elanto Liisasta ja Lotasta, kun kaikki
miehet, pelkurimaisesti heistä luopuen, pyrkivät herraspiikain
liittoon, joita kirjeen kuorilla nimitettiin "mamseleksi", ja jotka
menivät hatussa Dalaröhön. Avojaloin he navetassa kippasivat, sillä
siellä oli niin paljon likaa, etteivät mitenkään tahtoneet hienoja
vaatekenkiään siellä ryvetellä, ja niityllä ja kyökissä oli niin
kuuma, ettei jalkineita ensinkään kaivannut. He pitivät tummavärisiä
vaatteitaan. Hieltä, noelta, ja runsuilta eivät saattaneet somistaa
pukujansa valkoisella vaatteensiepaleellakaan, ja kun Liisa kerran
rohkeni ranteensa koristaa manseteilla, joutui hän säälimättä
irvihammasten uhriksi. Mutta sunnuntaisin he heittäysivät ahkeriksi
kirkossa-kävijöiksi korvatakseen vahingon ja päästäkseen paraita
vaatteitaan näyttämään.
Karlssonilla oli tuontuostakin professorille asiaa, ja hän oleskeli
muutoinkin mielellään kuistin lähitteillä, jos joku siinä osui
istumaan. Hän kyseli terveyden laitaa ja muita kuulumisia, ennusteli
ilmaa, ehdotteli huviretkiä, antoi neuvoja ja tietoja kalastuksesta,
saaden silloin tällöin konjakkiryypyn tai olutlasin, jonka vuoksi
häntä toiset vähin rupesivat nurkkavieraaksi hokemaan.
Kun muutamana lauantaipäivänä professorin kyökkyri oli Dalaröhön
vietävä, syntyi erimielisyyttä siitä, kuka häntä lähtisi kyytiin.
Karlsson ratkaisi asian pitemmittä mutkitta omaksi edukseen, sillä
tuo tummatukkainen, vaaleaihoinen tytön tyllerö oli mennyt hänen
veriinsä; ja kun muori uskalsi nuhdella Karlssonia siitä, että
hän, talon ensimäinen ja paras mies, lähti moisille eto-asioille,
niin Karlsson vastasi, että professori nimenomaan oli käskenyt
hänen toimittamaan muutamia tärkeitä kirjeitä postiin. Kusti, joka
tahtomattaan havaittiin hyvinkin halukkaaksi tähän toimeen, vakuutti
aivan hyvin osaavansa ajaa asian, mutta silloin Karlsson todisti
mahdottomaksi isännän alentautumisen rengin askareihin; häntäkin
muka perästäpäin haukuttaisiin. Siten asia päättyi Karlssonin mielen
mukaan.
Dalarön matkoista oli paljon etuja, jotka kekselijäs renki jo
ennakolta oli vainunnut. Ensiksikin sai tytön kanssa olla kahden
kesken vesillä, rauhassa rupatella ja hupakoida. Ja Dalarössä taas,
kun hankki kauppiaille ostajia, niin saattoi nämät kiitollisuuden
velkaan, jota pyrkivät maksamaan käden puristuksilla, naukuilla ja
sikareilla. Paitsi sitä pidettiin aina sitä arvossa, jolle professori
uskoi asiansa toimitettaviksi, joka arkisinkin kävi siistissä
vaatteessa ja seurusteli Tukholman mamselin kanssa.