-- Hyvää yötä, täti!

HEMSÖLÄISET

Kertomus saaristosta

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Ruotsin kielestä suomentanut

Arkadius

Helsingissä,

Wentzel Hagelstam'in kustannuksella,

1895.

Haminassa, Kansankirjapainossa.

SISÄLLYS:

1. Karlsson alkaa palveluksensa ja huomataan huliviliksi.

2. Sunnuntailepoa ja sunnuntaitoimia; hyvä paimen ja kehnot

lampaat; mäkikurpat saavat mitä tarvitsevat, ja renki

saa kammarin.

3. Renki lyö valtin pöytään, pääsee yksinvaltiaaksi ja

kärventää kukonpoikain siivet.

4. Häitä hankitaan ja naidaan emäntä -- rahain vuoksi.

5. Kolmantena kuulutuspäivänä tapellaan, sitten mennään

rippikirkkoon ja vietetään häitä, vaan morsiusvuoteelle

ei sittenkään päästä.

6. Mielipiteet muuttuvat olojen mukaan; maanviljelys joutuu

takapajulle, ja kaivosviljelys pääsee etukynteen.

7. Karlssonin unet toteutuvat; sifonjeeriä pidetään silmällä,

mutta pesänsuorittaja tulee ja vetää viivan laskujen yli.

Ensimäinen luku.

Karlsson alkaa palveluksensa ja huomataan huliviliksi.

Hän tuli kuin tuulispää eräänä perjantaipäivänä huhtikuun

keskitienoissa. Kiviruuska killui roikkuen remelihihnasta hänen

kaulassaan. Lotta ja Liisa tulivat jataruuhella häntä noutamaan

Dalarön laiturilta; mutta Karlsson luuli hiuksensa harmentuvan, ennen

kuin päästäisiin lähtemään. Tyttöjen oli mentävä kauppamiehelle

tervan ostoon ja apteekkiin ottamaan luuvoidetta porsaalle, sitten

postiin kirjeitä kysymään, ja sitten Krookin Fiialle kukkoa

lainaamaan. Ja nyt Karlsson, joka heti tahtoi päästä hyviin väliin,

pyysi tytöt kestikievariin, missä juotti heille vehnäiskahvit.

Kahviteltua tuli viimeinkin lähdetyksi. Tulokas tahtoi pitää perää,

vaikka hän siihen ei ollenkaan pystynyt, hän kun ei ikittään ollut

nähnyt venettä, jossa käytettiin raakapurjeita. Ja hän huusi, että

tytöt nostaisivat keulapurjeen, jota ei ollut olemassakaan.

-- Kuules, sinun veneesi vuotaa! huusi eräs luotsioppilas tuulen

halki. Tuki reikä, Herran tähden! Ja kun Karlsson kumartui reikää

tapailemaan, survaisi Liisa hänet syrjään, tarttuen melaan, ja

airojen avulla Lotan onnistui saada ruuhi tuulen päälle jälleen,

jotta se nyt pyyhki aika puhtia Aspön suulle.

Karlsson oli pienenläntä, kulmikas vermlantilainen, silmät siniset ja

nenä käyrä kuin patakoukku. Leikkisä, utelijas, vilkas ja sukkela hän

oli, mutta meriasioihin peräti kykenemätön. Eikä häntä Hemsöhön muun

vuoksi kutsuttukaan kuin peltoja ja karjaa hoitamaan, johon toimeen

kukaan ei tahtonut ryhtyä Flod-ukon kuoltua ja lesken jouduttua talon

hallitsijaksi.

Mutta kun Karlsson nyt rupesi tytöiltä urkkimaan paikkakunnan oloja,

niin nämä vastailivat hänelle viisastelemalla:

-- Kas siihen minä en mitään ymmärrä! No tuota minä en ensinkään

tiedä!... Mistäpä se meikäläinen semmoisia...

Kyselemisestä hän siis ei tullut hullua hurskaammaksi.

Ruuhi uida livisti saarien ja luotojen lomitse, allin kaakottaessa

karikkojen ja kivien turvissa ja teirien soidessa saloilla; soluttiin

salmia ja virtoja, kunnes ilta pimeni ja tähdet rupesivat tuikkimaan

taivaalla. Jo jouduttiin väljemmille vesille, missä Hufvudskär'in

majakka vilkui. Milloin laskettiin vastasta tehdyn, milloin

valkoisen, aaveentapaisen meriviitan ohitse; milloin sivutettiin

luodoilla lojottavia vaaleanharmaita lumikinoksia, milloin mustasta

merestä nousi verkkotupuri, joka raapasi veneentalkaa; milloin taas

peljästynyt lokki, jättäen piilopaikkansa, kimakalla äänellään

herätti muut kajavat ja tiirat, jotka rupesivat kirkumaan pahemmin

kuin lempo, ja tuolta taivaan rannasta, missä tähdet aaltoihin

sammuvat, näkyi ison höyrylaivan punainen ja vihreä silmä.

Karlssonille kaikki täällä oli outoa. Hän kyseli kyselemistään, ja

nyt tuli vastauksia niin viljalti, että selvään tunsi joutuneensa

ventovieraille maille.

Ruuhi lipui salmeen, tuulen suojaan, jotta täytyi kääriä purjeet ja

turvautua yksistään airoihin. Toisen salmen suuhun saavuttuaan he

näkivät valkeata pilkoittavan metsän ympäröimästä tuvasta.

-- Nyt ollaan kotona, sanoi Liisa, kun pursi poikkesi kotilahden

ruohokkojuottiin. Sen syrjät kahisivat veneen laitoja vastaan, joka

herätti polakoukun eteen mietteisiinsä vaipuneen kutuhau'in.

Kylärakki rupesi haukkumaan, ja lyhdyn valoa näkyi tuvan nurkalta.

Ruuhi sidottiin laiturin päähän ja lastia ruvettiin purkamaan.

Purje käärittiin raakapuun ympärille, masto irroitettiin ja pantiin

pitkälleen ruuheen.

Tervatynnyri vieritettiin maihin, ja hulikat, vasut sekä kääryt

kössöttivät jo laiturilla.

Pelkkää outoa ja tavatonta tavaraa osui Karlssonin silmiin.

Laiturin päässä oli kala-arkku vipusimineen, sillan molemmin puolin

kaidepuut, täynnä verkkotupureita, pestejä, harkkeja, kiveksiä,

köysiä, pitkäälankaa, koukkuja; laiturilla hailitynnyreitä, altaita,

tiinuja, sammioita, pönttöjä; laiturin maapäässä ranta-aitta, jonka

seinät täpötäynnä kaavikkaita, täytöstettyjä haahkoja, röhkiä,

jouhikoskeloita, sortteja, sotkia ja räystään alla pitimillä

purjeita ja mastoja, airoja, keksejä, tulloja, viskaimia, tuuria,

madenuijia. Vapeilla venyivät kirkonikkunain kokoiset silakkaverkot

ja kampelaverkot, jotka olivat niin harvasilmäiset, että niistä olisi

käsi sopinut; ahvenpyydyksiä, uusia ja valkoisia kuin komeimmat

rekiverkot; ja sillasta suoraan lähti kuin herraskartanon kujanne

ikään, minkä muodostivat kahden puolen tietä törröttävät haarapuut,

joista isonuotta riippui. Lyhty alkoi nyt luoda valoaan käytävän

toiseen päähän, jonka hiekasta näkinkengät ja kalankitusimet

säkenöivät, ja nuotasta välkkyivät silakansuomukset kuin huude

hämähäkin verkosta. Mutta lyhty valosti erään vanhan vaimonkin

kasvoja, jotka näyttivät tuulen kuivaamilta, ja kahta ystävällistä

silmää, jotka olivat kutistuneet pesävalkeasta. Vaimon jaloissa pyöri

rakki, karvainen otus, joka liikkui vedessä yhtä liukkaasti kuin

maalla.

-- Johan olette kotona, lapsiraiskat, -- no onko teillä poika

mukananne?

-- Parempiko kysymä kuin näkemä? vastasi Liisa. -- Täss' on mies,

täti!

Muori kävi pistämään kättä rengille.

-- Terveeks!

-- No, tervetuloa sitten, Karlsson! Toivonpa viihtyvänne olemaan

meillä. -- Onko teillä kahvit ja sokurit mukananne, tytöt? Ovatko

purjeet jo aitassa? -- No, tulkaa sitten suojaan, jotta saatte jotain

suuhunne.

Lähdettiin tallustamaan mäkeä ylös, Karlsson äänetönnä, utelijaana.

Minkähänlaiseksi hänen elämänsä nyt oli muodostuva?

Takkavalkea loimotti tuvassa, ja valkoiseksi pestyn pöydän kattoi

puhdas liina. Pöydällä upeili tuntilasin muotoinen viinapullo ja sen

ympärillä ruusun ja orvokin kuvilla kirjatut kupit; äskenleivotut

vehnäset ja murakat korput, voilautanen, sokeriastia ja kermakannu.

Karlssonin mielestä painoivat nuo esineet pöytään rikkaan miehen

leiman, jota hän ei olisi luullut tapaavansa näin etäällä ihmisten

asunnoista. Eikä tupakaan kovin vihelijäiseltä näyttänyt, kun sitä

tarkkaeli takkatulen leimuavassa valossa, joka murtui vaskijalasta

lähtevän talikynttilän liekkiin, loisti mahonkipuisen sifonjeerin

tuhritussa pinnassa, kuvastui seinäkellon lakierattuun kaappiin ja

vaskiheiluriin, säihkyi pitkien korupiippuisten lintupyssyjen

kulta- ja hopeaheloista, ja pani päilymään postillain, virsikirjain

ja almanakkain selkäkoristeet.

-- Tulkaahan peremmälle, pyysi muori, ja Karlsson, joka oli uuden

ajan lapsi, ei kilpaissutkaan pihalle, vaan astui esiin ja istuutui

ujostelematta lavitsalle. Tytöt korjasivat hänen kirstunsa kyökkiin,

etehisen toiselle puolelle.

Muori nosti pannun tulelta, sekoitti selvikettä, pani sen uudelleen

tulelle, kiehautti vielä pikkuisen, kehotti toistamiseen Karlssonia

peremmälle, ja käski pöytään istumaan.

Mutta Karlsson pysyi paikallaan, ja lakkiaan pyöritellen hän

koki ottaa vaarin tuulenpuuskista tarvittaessa voidakseen nostaa

purjeensa, sillä hänen oli alusta pitäen päästävä hyviin kirjoihin.

Kun hän ei vielä ollut varma siitä pitikö muori pakinoimisesta, niin

hän ei lengottanut sanalipastaan, ennen kuin kuulostellen ja vaanien

oli päässyt muorin mielipiteiden perille.

-- Tuopa on vietävän soma tuo sifonjeeri, hän sanoi puheen aluksi,

vaskiheloja hypistellen.

-- Hm! eukko vastasi, mutta siin' ei oo paljost' mitään sisällä.

-- Johan nyt -- kyllä minä tiedän -- imarteli Karlsson, tunkien

pikkusormensa laskulaudan avainreikään, -- tuolla on kolikkaa kosolti!

-- Saattoipa siinä ennenvanhaan joku killinkinen ollakin, mutta

Flod-vainaja oli haudattava ja Kusti äksieraukseen laitettava.

Siitä lähtien on koko talous ollut vähän niin ja näin. Vielä päälle

päätteeksi pälkähti poikain päähän ryhtyä uuden tuvan salvantaan,

josta meille ei ole ollut vähintäkään hyötyä. Siihen menivät

viimeisetkin. Karlsson tekee hyvin ja panee sokuria kuppiin!

-- Minäkö ennen emäntää? Enhän toki, kursaili Karlsson.

-- Niin kyllä, kosk'ei kukaan vielä ole kotona. Poika veitikka on

vesillä pyssyineen, ja Normaniakin hän kulettaa mukanaan, jotta työt

jäävät tekemättä. Ne kun kerran pääsevät linnun hajuun, niin jättävät

elikot ja kalanpyynnin oleville onnillensa, ja katsokaas, sentähden

Karlsson on tänne kutsuttu saattamaan kaikki uuteen kuntoon;

sentähden Karlssonin tulee pitää itseään ikääskuin hiukan parempana

ja pitää poikia silmällä. Karlsson tekee hyvin ja ottaa korppua!

-- Jaa, katsokaapas, täti, jos niin on, että minun tulee pitää

itseäni ikääskuin vähän parempana, jotta muut minua tottelisivat,

silloin minä tarvitsen teidän tukeanne, sillä kyllä minä tiedän,

minkälaisia pojat ovat, jos niiden vertaiseksi heitäiksen, vastasi

Karlsson rohkaistuneena. -- Mitä meriasioihin tulee, niin niihin

minä en puutu, sillä niitä minä en ymmärrä, mutta maalla minä olen

isäntänä, täällä minä tahdon hallita.

-- Niin, tuon me järjestämme huomenna, sunnuntaina, silloin saamme

keskustella päivänvalossa. Karlsson ottaa ryypyn, että pääsee levolle

sitten.

Muori nuristi pannusta lisätilkan, uusi isäntärenki otti "tuntilasin"

ja valutti siitä neljänneksen kuppiinsa. Kun Karlsson oli ryypännyt

kunnon kulauksen, teki hänen mielensä uudelleen puuttua äsken

katkenneen keskustelun juoneen, sillä se oli suuresti häntä

viehättänyt. Mutta muori oli noussut askartelemaan lieden ääreen,

tytöt juoksentelivat edestakaisin, ja rakki rupesi haukkumaan, vetäen

huomion pihasalle.

-- Kas niin, nyt pojat ovat kotona, huudahti eukko.

Ääniä ja korkorautain kalinaa kuului ulkoa, ja balsamiinien lomitse

Karlsson näki kuuvalossa kaksi miestä, pyssyt olalla ja muut

kannettavat selässä.

Jo kuului rakin haukunta porstuasta, ja tuvan ovi aukesi. Ovesta

väänsiin poika kurtikassa ja jahtisaappaissa; hyvä-onnisen erämiehen

huolettomalla ylpeydellä hän mätkäytti metsälaukkunsa ja haahkakimpun

ovenpieliselle pöydälle.

-- Terve, äitiseni, siin' olis lihaa.

Hän ei vielä huomannut vierasta.

-- Hyvää iltaa, Kusti. Kauvanpa te taas olette vesillä viipyneet.

Muori loi vasten tahtoaan tyytyväisen katseen uljaisiin, mustan- ja

valkeankirjaviin koirashaahkoihin ruusunpunaisine rintoineeen

ja merivihreine niskoineen. -- Linnustuksennehan on luonnistunut

hyvinkin, näen mä. Katsos, täss' on nyt Karlsson, jota olemme

odotelleet.

Pojan pienet, terävät, vaaleanpunaisiin kulmakarvoihin puoleksi

peittyneet silmät iskivät vieraaseen tutkivan katseen; ja ilme

muuttui oitis avonaisesta ujoksi.

-- Hyvää iltaa, Karlsson, hän lausui lyhyesti ja arasti.

-- Hyvää iltaa, itse, renki vastasi, koettaen puhua luontevasti, ja

valmiina näyttämään etevyyttään, niin pian kuin pääsisi miehestä

selville.

Kusti laskiin istumaan kunniasijalle, perälavitsalle, nojaten

käsivartensa ikkunalautaan ja käskien äitinsä kaataa kahvia, jota

tuotapikaa höysteli viinalla ja joi, salaa katsoa murjottaen

Karlssoniin, joka tarkasteli lintuja.

-- Nuo ovat pulskia otuksia nuo, kiitteli Karlsson, puristaen heidän

rintojansa, tunnustellen olivatko hyvässä lihassa. -- Ollaan taitavia

pyssymiehiä, luulen ma, sillä ampumat ovat osuneet oikeaan paikkaan.

Kusti ei virkkanut mitään, ilkeä hymy vaan asui suupielissä. Hän

kuuli kohta, ettei renki ymmärtänyt linnustukseen niin mitään, kun

kehui laukauksia, joita oli ammuttu myötäsukaan, joten linnut eivät

kelvanneet kuviksi.

Mutta Karlsson rupatteli nyt kainostelematta, kiitteli

hylkeennahkalaukkuja ja pyssyjä, tekeytyen niin vähäpätöiseksi kuin

suinkin, niin typeräksi meriasioissa kuin hän todellisuudessakin oli,

ja vähän päällekin.

-- Mihin olet Normanin hukannut? kysäisi vihdoin muori, jota alkoi

nukuttaa.

-- Se kantelee metsästystamineitamme aittaan, kyllä hän kohta sieltä

joutuu.

-- Ja Rundqvist on jo mennyt levolle, alkoi eukko, no, onhan jo

aikakin, ja Karlsson lienee jo hyvinkin väsyksissä, hän kun on

taivalta tehnyt. Minä lähden Karlssonille näyttämään makuusijan,

Karlsson on hyvä ja seuraa.

Renki olisi mielellään jäänyt paikoilleen katsomaan miten "tuntilasi"

valuisi tyhjiin, mutta emännän viittaus oli niin selvä, ettei sitä

tohtinut olla noudattamatta. Saatettuaan hänet kyökkiin muori

palasi poikansa luo, jonka kasvonjuonteet taas olivat muuttuneet

levollisiksi.

-- No, mitä miehestä arvelet? kysyi eukko; -- nöyrältä ja

kunnolliselta hän minusta näyttää.

-- Jopa jo, jupisi Kusti. Elä usko tuota huopparia, äiti, hän puhua

parpattaa paljon puuta heinää, senkin vilkuna.

-- Joutavia, poikani, saattaa hän silti olla kunnon mies, vaikka hän

halusta leikkiä laskee.

-- Usko pois, äiti, tuo mies on suuri lurjus, jonka kynsissä varmaan

vielä ollaan helisemässä. Mutta mitäpä tuosta: tehköön työtä

ruokapalkoillaan, enkä minä vaan hänen salli nenälleni hypätä,

sen vannon ja vakuutan. Niin, ethän sinä milloinkaan minua usko,

mutta saatpahan nähdä, saatpahan nähdä! Kyllä sitten kadut, kun on

myöhäistä! Miten oli vanhan Rundqvistinkin laita? Hänenkin huulensa

olivat kyllä höpöllänsä ja selkänsä norja kuin kuumennettu kataja;

pääsemättömissä hänestä on oltu, ja ikielätiksi hänkin vaan meille

jää. Tuommoiset suupaltit, joiden sanalipas aina on auki, saavat vaan

puurovadissa suuria aikaan. Usko pois!

-- Sinä Kusti, sinä olet ihan isääsi, et ikinä usko ihmisistä muuta

kuin pahaa, ja sen lisäksi vaadit heiltä mahdottomia. Rundqvist tosin

ei kykene vesille. Hän on ylämaasta, mutta paljon hän osaa mitä muut

eivät taida; meritoimiin harjaantunutta väkeä emme ikinämme enää

yhytä, ne kun kaikki menevät tulliin, laivastoon ja luotsilaitokseen.

Näet sen, meidän on pakosta tyytyä maamoukkiin.

-- Niin, oikeassa olet: kuka tähän aikaan viitsii rengiksi ruveta,

kun voipi päästä ruunua palvelemaan. Siitähän kaikki roskaväki

sydänmailta meille kotiutuu. Älköön kukaan uskoko, että tänne

rannistoon oikeita ihmisiä tulee, joill' ei siihen ole erityisiä

syitä, ja siksipä minä vielä kerran sanon: pidä varasi!

-- Niin, Kusti, pidä varasi sinäkin, intteli muori -- ja pidä huolta

omaisuudestasi, sillä sinullehan tämä kaikki kumminkin kohta jää.

Olisit kotosalla, etkä aina vesillä etkä edes ottaisi miehiä työstä,

niinkuin tähän asti olet tehnyt. Haahkaa nyppien Kusti vastasi:

-- Onhan tuo tuotakin, äiti, mutta syöthän sinäkin mielelläsi

lintupaistia, talven umpeen suolaista sianlihaa ja kuivaa kalaa

järsittyäsi; elä siis linnustamista moiti. Ja sitä paitsi, enhän minä

kapakoissa kuhnustele, minä, ja saaneehan tuota nyt sentään jollain

lailla huvitella. Onhan meillä ruokaa riittämään asti ja joitakuita

ropoja pankissakin, eikä talo mätäne, ja jos palaa, niin palakoon,

onhan se vakuutettu.

-- Niin, ei talo mätäne, sen minäkin tiedän, mutta kaikki muu hajoaa;

aidat olisivat korjattavat, ojat kaivettavat. Luuvan katto lahoaa,

jotta vesi juoksee elikoiden niskaan; ei yksikään silta ole ehyt,

veneet ovat ravistuneet, verkot olisivat paikattavat ja maitokellarin

katto laitettava. Ja paljon muutakin olisi tehtävä, joka taitaa

tekemättä jäädä. Vaan saashan nähdä, eikö se kumminkin nyt tule

tehdyksi, kun olemme hankkineet miehen nimen-omaan sitä varten, ja

saappas nähdä eikö Karlsson tässä ole mies oikealla paikallaan.

-- No, tehköön vaan, enhän minä kiellä, tiuskasi Kusti, kädellään

pannen piikkisen leikkotukkansa pörröttämään.

-- Kas tuoss' on kadonnut lammas! Tules tänne, niin otetaan pieni

naukku, Norman!

Norman, sinisilmäinen, lyhytläntä, jäntevä valkotukka, vaaleat

viiksenalut huulessa, saapui tupaan, ja tervehdittyään muoria hän

istuutui linnustus-toverinsa viereen. Otettuaan savipiippunsa

liivintaskusta, ja puolikuppejansa kallistellen sankarit alkoivat

metsämiesten tavoin juurta jaksain kerrata merenpartaalla tekemiään

urotöitä. Lintuja kopeloitiin sormilla, haavoista kaivetut haulit

laskettiin, epätietoisista laukauksista keskusteltiin ja uusia

linnustusretkiä suunniteltiin.

Karlsson oli saapunut keittiöön.

Tuvan kurkihirsi oli näkyvissä, joten se oli kuin kaatunut soima

ylöspäin kääntyneine emäpuineen. Mustuneesta kurkihirrestä ja

kattopalkeista riippui lankoja ja kalanpyydyksiä; niiden alle

oli veneenlaitoja ja muita lautoja ladottu kuivamaan; pellava- ja

hamppuvyyhtiä, meltorautaa, naaroja, sipulikimppuja, talikynttilöitä,

eväsvakkoja; muutamalla ristipalkilla pönötti pitkä jono hiljakkoin

täytöstettyjä kuvia, toiselle oli lampaannahkoja heitetty,

kolmannelta riippui upokkaita, röijyjä, miesten ja naisten paitoja

ja sukkia; palkkien poikki vartaat reikäleipineen; keppejä, joihin

ankeriaannahkoja oli pujotettu, saittoja, joiden ympärille pitkälanka

ja polakoukkusiima oli kääritty.

Päätyikkunan luona oli maalaamaton pöytä, seinämällä kolme

vetosohvaa, joihin vuoteet oli tehty. Raidit olivat joltisenkin

puhtaat, mutta karkeat. Yhden sohvista emäntä määräsi makuupaikaksi

Karlssonille, joka emännän kynttilöineen poistuttua jäi hämäriin.

Huonetta valaisi vaan lieden hehkuva hiilus ja kuun kalpea valo,

joka laskeutui lattialle, siihen muodostaen ikkunan kuvan ruutuineen

ja puoloineen. Kynttilätä ei maatapannessa käytetty, jottei

säädyllisyyttä loukattaisi. Tyttöjen makuusijat olivat näet myös

kyökissä. Karlsson alkoi siis riisuutua iltahämyssä. Hän oli jo

riisunut takkinsa ja saappaansa sekä ottanut kellonsa liivintaskusta

vetääkseen sitä hiilustan ääressä. Hän oli pistänyt avaimen reikään

ja alkoi vetää hieman harjaantumattomalla kädellä, -- sillä kello

pantiin käymään ainoastaan sunnuntaisin ja juhlatiloissa --, kun

rohiseva ääni vuoteelta mörähti:

-- Kas peijakasta! Sillähän on kellokin!

Karlsson säpsähti, katsahti ympärilleen ja keksi vihdoin hiiluksen

hohteessa tihrusilmäisen pörrötukan karvaisten käsivarsien varassa.

-- Koskeeko se sinuun? vastasi Karlsson jotain sanoakseen.

-- Ei koske eikä pakota. Mutta pulska mies se sentään onkin --

sahviaanisuiset saappaanvarret! -- voi tokiin!

-- Onpa tietenkin, ja kalossit vielä lisäksi, jos niiksi tulee.

-- No, elähän mitään, oikeinko kumlastkalloosit! Jopa silloin varmaan

kannattaa tarjota pieni ryyppykin!

-- Kyllä siihenkin pystyn, jos tahdon, vastasi Karlsson pönäkästi ja

nouti ruuskansa. -- Tuoss' on! Pidä hyvänäsi!

Toinen ottaa aika siemauksen, ja ojentaen astian omistajalle takaisin

hän lausuu:

-- Kost' Jumala! Oikeata viinaahan se taisi olla! Maljanne, ja

tervetuloa meille! Tästä lähtien minä sinuttelen Karlssonia, ja sinä

kutsut minua Rundqvist-hupakoksi, sillä siksi minua täällä aina on

haukuttu.

Puhuja hävisi peitteen alle.

Viimeiset riisuttuaan Karlssonkin laskeusi vuoteelleen. Kellon hän

oli pannut suola-astian kannelle ja saappaansa keskelle lattiaa,

jotta punainen sahviaani heti pistäisi tulijan silmiin. Tuvassa

vallitsevaa hiljaisuutta ei kohta mikään muu häirinnyt kuin

Rundqvistin rohiseva korsailu lieden luona. Karlsson ei saanut unta

silmiinsä, hän ajatteli tulevaisuutta; nuo emännän sanat, että hän

pitäisi itseään hiukan parempana muita, ja että hän panisi talon

entiseen hyvään kuntoon, olivat kuin naulatut hänen mieleensä. Naula

rupesi pakottamaan, siitä syntyi ajos ja vihdoin suuri kasvain

päähän. Hän ajatteli mahonkisifonjeeriä, pojan punaista tukkaa ja

epäileviä silmiä. Hän näki itsensä tuossa pihasalla kävelemässä,

teräsrenkaasta riippuva avainkimppu housuntaskussa. Joku tulee rahaa

pyytämään. Hän nostaa nahkaista vyöliinaansa, panee oikean säärensä

vipajamaan, pistää kätensä lakkariin ja nauttii, kun tuntee avainten

painavan reiteensä, hypistelee avaimia, kunnes pienin niistä osuu

sormiin, se, joka sifonjeerin lukkoon käy. Sitten hän pistää sen

avaimenreikään, aivan kuin eilenillalla pikkusormensa, mutta avaimen

reikä, joka on ihan kuin ihmisen silmä, suurenee, mustenee ja muuttuu

pyöreäksi pyssyn piipuksi, jonka toisessa päässä punasilmä poika on

tähtäämässä, väijyen ja tarkkaan, ikäänkuin kultiaansa vartioiden.

Keittiön ovi aukesi, ja Karlsson heräsi horroksistaan. Kuutamon

valaisemalle lattialle ilmestyi kaksi haamua, jotka pian hävisivät --

sänkyyn. Se narahti kerran aikalailla aivan kuin veneen törmätessä

vaperaan siltaan. Sitten naurettiin ja kikatettiin, kunnes kotvasen

kuluttua ei enää hiiskaustakaan kuulunut.

-- Hyvää yötä, tytyskäiseni, pienet sydänkäpyseni, kuului taas

Rundqvistin koriseva ääni. -- -- Uneksikaa minusta, niin olette

kunnon tyttöjä.

-- Kyllä mar', vastasi Lotta.

-- Ole vaiti! Elä huoli vastata tuolle ilkiölle, hoki Liisa.

-- Te olette kuin herran enkelit! Jospa minä olisin teidän

kaltaisenne! huokaili Rundqvist. Niin, jumala paratkoon, kun

vanhettuu, niin ei enää saa mitä mieli haluaa, eikä elämällä silloin

enää ole paljon mitään arvoa. Hyvää yötä, lapsukaiset, ja kavahtakaa

Karlssonia, sillä hänellä on kello ja sahviaanisuiset saappaat! --

Niin, Karlsson, hän on onnenmyyrä, hän! -- Mitä siellä hykätätte,

tytöt? Kuules Karlsson, eikö sun ruuskastasi vielä ehtyisi pieni

naukku? On niin hiton vilu tässä hiiden hinkalossa.

-- Ei riitä, sillä nyt aijon nukkua, äyhkäsi Karlsson, jonka

tulevaisuudenunelmia Rundqvistin jaaritukset jo liian kauvan olivat

hämmentäneet. Hän ei haaveksinut tytöistä eikä viinasta -- ei mistään

muusta kuin etevämmyydestä toisten rinnalla.

Pian vallitsi jälleen äänettömyys; ainoastaan lintumiesten sekavata

puhetta kuului väliin, ja yötuuli kiskaisi tuontuostakin peltiä.

Karlsson ummisti silmänsä ja kuuli uneen vaipuessaan Lotan

ulkomuistista lukevan jotain, mitä ensiksi ei ymmärtänyt,

vaan joka vähitellen muodostui pitkäksi lanakaksi:

äläkäjohdatameitäkiusaukseen, vaanpäästämeitäpahasta,

silläsinunonvaltakunta, voimajakunniaijankaikkisestiamen! Hyvää yötä,

Liisa!

Kohta korsnattiin tyttöjen sängyssä, ja Rundqvist veti hirsiä, jotta

ikkunanlasit tärisivät, lieneekö ollut pilaa vai täyttä totta. Mutta

Karlsson oli herpoontunut horroksiin, eikä itse tiennyt valvoiko vai

nukkui, ennenkuin yhtäkkiä tunsi peiton kohoavan ja jänterän, hikisen

ruumiin soljuvan viereensä.

-- Norman se vaan on! kuului mairitteleva ääni, ja Karlsson arvasi

nyt, että renki oli hänelle määrätty makuutoveriksi.

-- Vai niin -- linnustaja on palannut kotiin, narisi Rundqvistin

ruosteinen basso. -- Minä luulin sinua enistä Kalleksi.

-- En ole Kalle minä, vaan oikea lintumies! Parasta muuten olisi,

ettet virkkaisi mitään sinä, Rundqvist riepu, joll'ei enää ole

pyssyäkään, ilkkui Norman.

-- Vai ei minull' oo' pyssyä, kinasi ukko, jott'ei sanattomaksi

raukeaisi, ja ettenkö minä mukamas sitä osaisi käyttää -- osaanhan

minä ampua mustakottaraisiakin potaattipyssyllä ja päälle päätteeksi

lakanain lomitse.

-- Oletteko sammuttaneet tulen? kysyi porstuasta eukko, tehden

väittelystä lopun.

-- Ollaan, vastattiin miehissä.

-- Hyvää yötä sitten!

-- Hyvää yötä, täti!

Jo vedettiin pitkiä huokauksia, ähkittiin, vohkuttiin ja puhkailtiin,

kunnes kaikki muut kuorsasivat paitsi Karlsson, joka ei ensinkään

ollut saada unen päästä kiinni, ja joka laski ikkunanlaseja, jotta

jos nukkuisi, näkisi oikeita unia.

Toinen luku.

Sunnuntailepoa ja sunnuntaitoimia; hyvä paimen ja kehnot lampaat;

mäkikurpat saavat mitä tarvitsevat, ja renki saa kammarin.

Kun kukon laulu seuraavana aamuna Karlssonin herätti, niin kaikki

sängyt jo olivat tyhjinä ja tytöt alushameissaan lieden ääressä.

Aurinko paistoi täydeltä terältä keittiöön.

Karlsson vetäisi housut jalkaansa ja lähti pihamaalle peseytymään.

Siellä istui jo pystyyn nostetun hailitynnyrin päässä nuori Norman,

jonka tukkaa tuo jos johonkin pystyvä Rundqvist par'aikaa leikkasi.

Pienellä suopasipaleella täytyi Karlssonin puhdistautua sunnuntaiksi,

pesuastiana pahainen, jalaton patarani.

Tuvan ikkunasta näkyi valkoisena saippuasta Kustin pisainen naama,

jota hän, peilirisaan hirmuisesti irvistäen, kahni auringonpaisteessa

välkähtelevällä partaveitsellä.

-- Lähdettekös kirkolle tänään? kysyi Karlsson aamutervehdykseksi.

-- Eipä tuonne niin taajaan meiltä tule lähdettyä, vastasi Rundqvist;

Herran huoneelle tulee meiltä soutumatkaa parisen peninkulmaa ja

saman verran sieltä takaisin, eikähän lepopäivää suotta työllä pidä

rikkoa.

Lotta tuli pihasalle potaatteja huuhtomaan, Liisa meni ruoka-aittaan

noutamaan suolakalaa talvitarveammeesta tahi "sukuhaudasta", jonne

kaikki verkkoihin ja kala-arkkuun kuolleet pikkukalat, joita ei

muuten saattanut säilyttää, talven varalle suolattiin, sikin sokin,

"ilman muodon katsomatta". Siinä oli vierettäin valkoista särkeä

ja punaista sorvaa; lahnan parttia, kiiskiä, vilukalaa, ahventa,

pientä paistinhaukia, kampelata, suutaria, matikkaa, siikaa. Mikä oli

mitenkin surmansa saanut. Minkä olivat kitusimet revittyinä, minkä

silmän koukku ruhjonut sijoiltaan, minkä selkään ahraimella isketty

ilkeä haava, minkä vatsaan painunut saappaan koron jälki. Hän kaapasi

kourallisen, ja toisen, liotti vedessä enimmät suolat, vei kyökkiin

ja paiskasi pataan.

Aamiaista valmistettaessa Karlsson oli pukeunut ja lähtenyt tiluksia

katsomaan.

Tupa, joka alkuaan oli rakennettu kahdesta, mökötti mäentörmällä,

pitkän ja matalahkon lahden perimmäisessä pohjukassa. Lahti oli

siksi pitkä, ettei merta näkynyt, joten talolta katsellessaan luuli

olevansa sydänmaan lammin rannalla. Töyrämät laskeusivat loivina

laaksoihin, joissa leppä-, koivu- ja tammimetsäin reunustamat

ha'at, niityt ja laitumet vaihtelivat. Lahden pohjoispäätä suojasi

kylmiltä tuulilta havumetsää kasvava ylänne, saaren etelä-osassa oli

männiköitä, koivuhakoja, rämeitä ja soita, joiden välistä sieltä

täältä pellonmuru pilkisti.

Mäellä oli, paitsi asuinhuoneita, ruoka-aitta ja vähän matkan päässä

isotupa, punaiseksi maalattu, vanhanaikaisilla nurkilla salvettu,

isohko, tiilikattoinen rakennus. Sen oli Flod-vainaja aikoinaan

tehnyt asuakseen siinä eläkkeellä, mutta hänen kuoltuaan se oli

jäänyt autioksi, sillä muori ei tahtonut siinä yksinään asuskella,

koska siten tarpeettoman monessa tulenpesässä olisi puita haaskattu.

Ha'an laidassa olivat navetta ja luuva; kookkaita tammia kasvavassa

lehdikossa kellari ja sauna; etelästä päin näkyi pajan ränstynyt

katto.

Poukaman perukassa olivat ranta-aitat. Ne ulottuivat laiturille asti,

jonka luona venevalkama oli.

Karlsson ei juuri ihastunut maiseman kauneuteen, vaan näkyi se

kumminkin häntä tyydyttävän. Kalaisa lahti, tasaiset niityt,

viettävät pellot tuulen suojassa, tiheä hirsimetsä ja oivallista

puuainetta ha'oissa. Ei siis oikeastaan mitään puuttunut. Ei muuta

kuin miehen järjestävä järki, tarmokas tahto ja väkevä käsi, joka

pani voimat työhön ja nosti aarteet päivänvaloon.

Äkkiä katkaisi kaikuva "hoi" hänen mietteensä. Ääni lähti tuvan

kuistilta, liukui lahdekkeita ja maita pitkin, raikui luuvasta,

ha'asta ja pajasta.

Liisa huusi murkinalle, ja kiireen vilkkaa kokoontui kaikki neljä

miestä kyökin pöydän ääreen, johon oli pantu perunoita ja suolakalaa,

ruisleipää ja -- viinaa, koska oli sunnuntaipäivä. Emäntä hääräsi

lakkaamatta, kehotti syömään, tuon tuostakin luoden silmäyksen

lieteen, missä kanain ja porsasten ruoka kiehui.

Karlsson kenotti pöydän ylipäässä, Kusti toisella pitkäpuolella,

Rundqvist toisella ja Norman Karlssonia vastapäätä, joten ei

ollut aivan selvä kellä kunniansija oli. Olisi pikemmin saattanut

heitä pitää neljänä tasa-arvoisena lautamiehenä. Karlsson tässä

sentään vähitellen puheenjohtajaksi rupesi, ja lausuntojensa

vaikutusta vahvistaakseen hän lyödä pamahutteli kahveliansa

pöytään. Hän puhui maanviljelyksestä ja karjanhoidosta. Mutta

Kusti ei vastannut, tahi vastasi, Normanin kannattamana, puhumalla

metsästyksestä ja kalastuksesta. Ja Rundqvist istui puolueettomana,

heittäen kiistakapulan tuleen, milloin se oli sammumaisillaan

ja sopu syntymäisillään, puhaltaen hiilukseen, jottei lakkaisi

kytemästä, pistellen oikealle ja tokaisten vasemmalle näyttääkseen

lautamiehille, että kaikki olivat yhtä typeriä, ja että hän yksin

ymmärsi jotain.

Kusti ei koskaan vastannut Karlssoneille kohdastaan, vaan kääntyi

joka kerta naapuriinsa, joten Karlsson huomasi, ettei ainakaan pojan

puolelta ollut ystävyyttä odotettavissa.

Norman, nuorin heistä, piti aina siitä huolen, että tarvittaessa

taisi tukea käsivarttaan Kustin hartioihin. Isännän suojatillahan

ajan pitkään oli varmin asema.

-- Ei porsasten elättäminen leiville lyö, jos talossa ei ole maitoa,

väitti Karlsson mahtipontisesti, eikä maitoa taas muuten lisätä

kuin kylvämällä apilasta syystoukoihin. Maanviljelyksessä, näet, on

oikeutta myöten vuoroviljelystä käytettävä, siinä pitää kaikki, niin

sanoakseni, kiertää.

-- Niin, sen on laita aivan kuin kalastuksenkin, tiedäthän sinä sen,

Norman, Kusti kääntyi naapurinsa puoleen; -- eihän silakanverkoilla

pyydetä, ennenkuin kampelain syönti loppuu, eikä kampeloita pyydetä,

ennen kuin hauki herkii kutemasta. Toinen, niin sanoakseni, puuttuu

toiseen; mihin toinen päättyy, siitä toinen alkaa. Eikö niin, Norman?

Nurkumatta Norman suostui, ja varmuuden vuoksi hän vielä säesti

loppupontta, huomatessaan, että Karlsson taas hankkiutui tarinan

juoneen tarttumaan:

-- Joo, kyllä se niin on, että mihin toinen loppuu, siitä se toinen

taas alkaa.

-- Kuka loppua tekee ja Manalle menee -- Rundqvist katsoi parhaaksi

puuttua puheeseen, kun havaitsi Karlssonin, sorvanpyrstö hampaissa

hurjasti huitovan käsillään soutaakseen keskustelun omalle puolelleen

takaisin, -- mutta jonka nyt oli pakosta muiden nauruun yhtyminen.

Menestyksestä mielissään Rundqvist rupesi lörpöttelemään enemmältäkin

samaan suuntaan, niin ettei ketään enää haluttanut yksivakainen

keskustelu maanviljelyksestä.

Murkinan päätyttyä muori tuli huoneeseen, pyytäen Karlssonia ja

Kustia navettaa ja viljelyksiä katsomaan sekä sopimaan työnjaosta

ja talon kuntoonpanemisesta; sitten kokoonnuttaisiin tupaan lukua

kuuntelemaan.

Rundqvist laskiin sohvankannelle, lieden ääreen, ja sytytti

piippunsa, mutta Norman otti harmoonikkansa ja istuutui kuistille,

muiden mennessä navettaan. Täällä Karlsson huomasi asiain olevan

hiukkasen paremmalla kannalla kuin oli rohjennut toivoa. Kaksitoista

lehmää oli polvillaan sammalta ja olkia syömässä, sillä muu rehu oli

jo aikoja loppunut. Niitä koeteltiin nostaa koivilleen, mutta kaikki

ponnistukset raukesivat tyhjään. Kusti ja Karlsson koettivat vielä

kerran kohottaa niitä työntämällä laudan vatsojen alle, vaan kun

siitäkään ei ollut apua, niin elikot jätettiin oman onnensa nojaan.

Karlsson puisti epäilevästi päätään kuin tautivuoteelta

lähtevä lääkäri, mutta säästi toiseen kertaan neuvonsa ja

parannusehdotuksensa.

Juhtien laita oli vielä kurjempi, sillä ne olivat äskettäin

lopettaneet kevätkynnön, eikä lampaillakaan ollut muuta kuin kuivaa

kuorta käperrettävänä, sillä lehtikerput oli talven mittaan tyhjiksi

syöty.

Siat olivat laihoja kuin metsäkoirat, kanat juoksentelivat navetassa;

sontatunkioita oli siellä täällä, ja vesi uursi itselleen uitteja

mihin sai.

Kun tarkastus oli päättynyt ja kaikki huomattu olevan rappiolla,

väitti Karlsson, ettei nyt muu tullut neuvoksi kuin tarttua puukkoon.

-- Kuusi lypsävää lehmää antaa enemmän kuin kaksitoista nälkään

nääntyvää! Ja hän tunnusteli maitopeilejä ja maitoreikiä ja määräili

vastustamattomalla varmuudella mitkä ne kuusi olivat, jotka ensin

olivat ruokittavat ja sitten vietävät teurastajalle.

Kusti intteli minkä jaksoi, mutta Karlsson vakuutti ja vannoi, että

niiden piti kuolla. Niiden piti kuolla, niin totta kuin hän eli!

Sitten vasta toden perästä ryhdyttäisiin parannustoimiin. Mutta

ensinnäkin ostettaisiin kuivia ja hyviä heiniä, ennen kuin lehmät

laskettaisiin laitumelle.

Kun Kusti kuuli heinän ostosta puhuttavan, pani hän mitä innokkaimmin

vastaan, sillä miksi ostettaisiin semmoista, mitä ostamattakin

ennestään oli talossa, mutta muori sai hänet vaikenemaan, väittäen,

ettei poika tätä asiata ensinkään kyennyt arvostelemaan.

Kun muutamia pieniä, valmistavia uudistushankkeita oli tehty,

lähdettiin viljelyksiä katselemaan.

Suunnattomat alat olivat kesantona.

Karlsson vihelsi pitkään, surkuttelevasti, nähdessään, että niin

satoisa maa pilattiin noin vanhettuneella viljelystavalla, -- Voi,

voi, lapsellisuutta! Eihän kukaan ihminen enää kesantoa käytä, vaan

nyt kasvatetaan apilasta. Kun saattaa korjata satoa joka vuosi, miksi

sitä sitten ottaisi vaan joka toisena?

Kusti arveli, että vuotuiset sadot imisivät tyhjiin maan, joka sekin,

ihmisen tavoin, kaipasi lepoa, mutta Karlsson selitti aivan oikein,

jos kohta hieman hämäräperäisesti miten apilaat eivät suinkaan maan

mehuja kuiviin imeneet, vaan päinvastoin lannoittivat maata ja

ehkäisivät rikkaruohon kasvun.

-- No, elähän mitään, mokomaa ei ennen ole kuultu, että kasvit

sonnittavat maata, jätkytteli Kusti, joka ei tajunnut Karlssonin

oppinutta esitystä siitä miten ruohokasvit parhaasta päästä ottavat

ravintonsa "ilmasta."

Sitten tutkittiin ojia, jotka havaittiin olevan pohjavettä täynnä,

paikoittain umpeenkasvaneita ja kaikkialla kovin kapeita. Vilja

kasvoi harvana, juuri kuin jyviä olisi pivottain viskelty kasaan,

ja rikkaruoho rehotti rauhassa mätästen lomissa. Niityt olivat

perkaamatta, ja paksu lehtipeite tukehutti hennon heinänalun.

Aidat olivat kumossa tai kaatumaisillaan, siltoja ei ollut

ensinkään; kaikki oli rappiotilassa. Muori siis ei suotta illalla

keskusteltaessa Kustia moittinut. Tämä ei ollut kuulevinaan

Karlssonin seikkaperäisiä selityksiä ja huomautuksia, vaan koki

niitä mielestään haihduttaa kuin vistottavia vanhoja muistoja ikään.

Hän pelkäsi suunniteltujen töiden paljoutta ja vielä enemmän sitä

rahanmenekkiä, minkä parannuspuuhat tuottaisivat.

Kun he sitten poikkesivat lehmihakaan, niin Kusti jättiin jälelle, ja

kun saavuttiin metsään, oli hän hävinnyt. Eukko huutaa hoilasi pariin

kertaan, vaan vastausta ei kuulunut.

-- No, kun meni, niin menköön! Kusti on ikänsä ollut vähän noin

typerähkö ja unelijas, paitsi kun hän pääsee vesille pyssyineen.

Mutta Karlsson ei huoli tuota pahaksua, sillä se ei mitään merkitse.

Katsokaas, isä tahtoi hänestä ikäänkuin vähän parempaa eikä muka

renkiä vaan ja salli siis pojan huvitella ja hommata oman mielensä

mukaan. Kahdentoista vuotiaasta hänellä on ollut oma ruuhi, ja pyssy

tietysti, ja siitä pitäen hän on ollut omin hoteinsa. Mutta nyt on

kalansaalis entisestään isosti huonontunut, ja siksipä minun taas

oli turvauminen maahan, joka kumminkin aina on vettä luotettavampi;

ja olisihan maanviljelys hyvinkin menestynyt, jos Kusti vaan olisi

ymmärtänyt pitää miehet kurissa, mutta hän tahtoi aina veljestellä

niiden kanssa, ja tietäähän sen mitä työstä silloin tulee.

-- Niin, mitä siitä tulee, jos rupeaa työväkeä hemmottelemaan, toisti

Karlsson, ja sallikaa täti, minun tässä kahden kesken sanoa, että

jos tahdotte minusta pehtuoria, niin minun tulee syödä tuvassa ja

maata kammarissa. Muuten minulle ei anneta kylliksi kunnioitusta, ja

silloin ollaan kuin täi tervassa.

-- Mitä Karlssonin tuvassa syömiseen tulee, vastasi muori

porraspuitten yli kavutessaan, -- niin kyllä minua pahoin

ajatteluttaa koko se tuuma. Palkolliset eivät enää suvaitse, että

isäntäväki syö muualla kuin niiden kanssa samasta pöydästä, ei

itse Flod-vainajakaan viime aikoina eikä Kusti ikänään sitä ole

tohtinut tehdä; kun on koetettu, niin ne ovat olleet perin nopsia

juonittelemaan ruuvasta ja ovat muutoinkin ruvenneet niskoittelemaan.

Siitä siis en luule mitään tulevan. Mutta kammarissa makaaminen on

järkituuma; siitä me kyllä sovimme. Palvelijoita on kyökissä melkein

liiaksi jo ennestään ja Normankin, luulen ma, nukkuu mieluimmin yksin

sohvallaan.

Karlssonin täytyi siis tyytyä puoleen voittoon ja pistää toinen

pillinsä pussiin.

Nyt tultiin kuusimetsään, minne vielä muuan puuneulaisten ja pölyn

peittämä kinos oli unohtunut kahden kallion väliin ötköttämään;

huhtikuun paahtava aurinko pani ikihongat pihkakyyneleitä vuotamaan,

ja puitten juurilla vuohensilmät kukkivat, ja pähkinäpensasten alta

tunkeutuivat märänneiden lehtien läpi sinivuokot. Sudensammal höyrysi

nuorteata kosteuttaan, ja loitompaa siinti salmen vienosti väreilevä

selkä, oravat kurnuttivat kuusien oksilla, ja vihreätikka takoi ja

korisi.

Eukko kävellä teputteli edeltä neulaisten peittämää polkua, ja kun

Karlsson näki miten notkeasti hänen jalkansa vuoroon tuli esiin ja

taas hävisi helmain alle, johtui hänen mieleensä, että muori eilen

hänestä oli paljon vanhemmalta näyttänyt.

-- Ylen vikkelä ja ketterä jaloiltaan se täti sentään onkin!

-- Voi, voi, sitä Karlssonia! Mitä minusta vanhasta akanrähjyksestä

viitsitte pilkata.

-- Elkää luulko. Minä en milloinkaan puhu muuta kuin asiaa, vakuutti

Karlsson, -- jos mieli minun pysyä tätin perässä, niin pian on otsani

hiessä.

-- Nyt riittää, muori hyräili, pysähtyen huoahtamaan.

-- Täss' on nyt se metsä, missä lehmiä kesällä parhaasta päästä on

pidetty.

Karlsson tarkasti metsää asiantuntijan silmällä ja keksi sen kasvavan

halkopuita kosolti puhumattakaan jylhästä hirsihongistosta.

-- Mutta onpas maa kehnossa kunnossa, puunlatvoja ja rytöä

kaikkialla, jotteihan pirukaan tästä pääse kulkemaan.

-- Niin, Karlsson näkee nyt millä kannalla asiat ovat ja saa itse

määrätä ja järjestää kaikki oman nokkansa mukaan. Ja Karlsson tekee

sen taidolla, siitä olen varma. Eikö niin?

-- No kyllä minä puolestani parastani panen, jos muutkin tekevät

tehtävänsä, ja tätin tulee olla tukenani, virkkoi Karlsson,

joka edeltäpäin arvasi, ett'ei tulokkaalle kävisi helpoksi

korpraalinaseman anastaminen, kun miehistö oli talossa entuudestaan.

Yhä siitä pakinoiden millä neuvoin Karlsson nopeimmin isännyyteen

pääsisi ja miten siinä pysyisi, jotka seikat hän oli tyrkyttänyt

muorin päähän talon koittavan kukoistuksen ensimäisinä ehtoina, he

saapuivat kotiin. Nyt oli saarna luettava, mutta sanankuulijoita

ei näkynyt. Lintumiehet olivat pyssyineen lähteneet metsälle, ja

Rundqvist piileskeli kai tapansa mukaan jossain auringonpaisteisessa

mäenrinteessä. Karlsson vakuutti, että he aivan hyvin tulisivat

toimeen ilman kuulijoitakin, ja tyttöjen sopi avata kyökin ovi, jotta

heidänkin osalleen tulisi sananen patain kiehuessa. Ja kun muori

varoi olevansa huonolukuinen, oli Karlsson heti altis alkamaan.

-- Olihan hän aikoinaan, viskaalilla ollessaan, saarnan ja toisenkin

lukenut, niin ettei siitä tarvinnut tinkaa tulla. Muori tarttui

allakkaan, löysi päivän tekstin, joka tänään, toisena sunnuntaina

Pääsijäisestä, puhui "hyvästä paimenesta." Karlssonin käteen sattui

Lutherin postilla, ja hän istuutui tuolille keskelle lattiaa, josta

paraiten näkyi "yli koko seurakunnan." Avattuaan virsikirjan hän

alkoi lukea, kaikkia askelikon ääniä hyväkseen käyttäen, niinkuin oli

kuullut kulkukauppiasten tekevän ja itsekin jo monasti oli tehnyt.

-- "Siihen aikaan sanoi Jesus juutalaisille: Minä olen se hyvä

paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä, mutta

palkollinen, joka ei ole paimen, eivätkä lampaat ole hänen omansa,

koska hän näkee suden tulevan, niin hän jättää lampaat ja pakenee."

-- Omituinen persoonallisen edesvastauksen tunne valtasi lukijan,

kun hän lausui sanat: "minä olen se hyvä paimen", ja hän loi

ankaran katseen ikkunaan, ikään kuin etsien palkattuja pakenijoita,

Rundqvistiä ja Normania.

Muori nyökäytti päätään surumielisesti myöntäen ja nosti kissan

polvelleen, ikään kuin kadonneelle lampaalle sylinsä avaten.

Mutta Karlsson luki liikutuksesta väräjävällä äänellä, melkein kuin

hän itse olisi kirjoittanut sanat:

"Mutta palkollinen pakenee", -- hän huusi, -- "sillä hän on

_palkollinen_" -- taas hän huusi -- "eikä tottele lampaista."

"Minä olen se hyvä paimen, joka tunnen omani, ja minä tunnetaan myös

omiltani", -- jatkoi hän ulkoa aivan kuin katkesmuksesta. Sitten

hän alensi ääntään, loi silmänsä lattiaan ikään kuin haikeasti

surren ihmisten pahuutta ja vilkuen syrjään, ikään kuin suureksi

mielipahakseen katseellaan ilmiantaen tuntemattomia veijareita

kuitenkaan tahtomatta täydelleen vastata kanteestaan. Ja sitten hän

jatkoi, sanoja voimakkaasti korostaen:

"Minulla on myös _muita_ lampaita, jotka eivät ole _tästä_

lammashuoneesta; ne pitää minun myös tänne saattaman; ja he _saavat_

kuulla minun ääneni!" -- Ja kirkastunut hymy huulilla hän kuiskasi

ennustavasti, toivoisasti, luottoisasti:

-- "Ja pitää olla yksi lammashuone ja yksi _paimen._"

-- Ja _yksi_ paimen, kaiutti eukko, jonka ajatukset olivat aivan

toisaalla.

Sitten renki otti postillan, laski arviolta lehtien lukumäärän,

veti suunsa irviin huomatessaan, että luettava oli "pitkä rakkari",

mutta rohkaisi mieltänsä ja pani alkuun. Aineen esitystapa ei

oikein soveltunut hänen tarkoituksiinsa, vaan pysyttelihe paremmin

tekstin kristillis-vertauksellisella puolella, jotta hartaus ei enää

ollut niin palava kuin itse tekstiä luettaessa. Hän kiiti pitkin

palstoja huumaavaa kyytiä yhä lisäten vauhtia käänteissä, joten hän

kostealla peukalollaan sai käännetyksi kaksi lehteä kerrallaan eukon

huomaamatta.

Mutta kun lukija huomasi lopun lähestyvän ja että "amen'kin" jo kohta

oli käsissä, alkoi hän rauhoittua; mutta oli jo melkoisen myöhäistä,

sillä viimeistä kertaa kääntääkseen hän oli syläissyt liian läämältä,

jotta meni kolme lehteä yht'aikaa; siten "amen" sattui sivun

alkuun ja hänestä tuntui aivan siltä kuin olisi paiskannut päänsä

seinään. Muori heräsi jysäyksestä, katsahti unenpöpperössä kelloa,

joka saattoi Karlssonin uusimaan amenensa ja sitä vielä hiukan

koristelemaan "isän, pojan ja pyhän hengen nimeen, ja vapahtajamme

Jesuksen Kristuksen tähden".

Lopettaakseen niin luontevasti kuin suinkin ja sovittaakseen

rikoksensa luki hän isämeidän niin verkalleen ja hivuttavasti, että

auringonpaisteeseen sattunut muori ennätti toistamiseen torkahtaa,

herätä ja horrostilastaan ihan täyteen tolkkuun jälleen selvetä,

sillä välin kuin Karlsson turhia selityksiä välttääkseen peitti

silmänsä vasemmalla kädellään toimittaakseen äänettömän rukouksen,

jota ei mitenkään voitu katkaista.

Muorikin tahtoi levotonta omaatuntoaan rauhoittaa ja todistaa

tarkkaavaisuuttaan. Hän yritteli sentähden omatekoisilla lauseilla

saattamaan ilmi mitä luvusta oli oppinut, mutta hänet keskeytti

Karlssonin jyrkkä vaatimus, alkutekstin ja vapahtajan omien sanojen

mukaan, ettei vähemmässä ollut tarpeeksi kuin että oli _yksi_

lammaslauma ja _yksi_ paimen! _Yksi:_ yksi kaikkien edestä, _yksi,

yksi, yksi!_

Liisa huusi samassa miehiä päivälliselle, ja vastaukseksi metsästä

heti helähti kaksi laukausten säestämää, hilpeätä hoilahdusta,

ja pajan piipusta kajahti kuin nälkäisestä vatsasta Rundqvistin

"hih"-huuto, jonka kaikki heti tunsivat.

Tuokiossa tulivat kadonneet lampaat ja karkasivat ruuvan kimppuun.

Muori torui heitä leppeästi siitä, että olivat jääneet lukuun

tulematta; mutta jokikinen noista viattomista keksi jonkin

vastauksen, vakuuttaen, ettei hän ollut kutsua kuullut, muuten hän

heti olisi tullut.

Karlsson istui arvokkaana pöydän päässä, mutta Rundqvist puhui

salaperäistä kieltä maanviljelyksen "perin ihmeteltävästä"

edistymisestä, jotta Karlsson arvasi hänen jo olevan uudistuspuuhain

perillä ja kuuluvan vastapuolueeseen.

Kun oli syöty päivällinen, joka oli valmistettu kahdesta maitoon

keitetystä ja pippurilla hyöstetystä haahkasta, hajosivat miehet mikä

minnekin; mutta Karlsson haki virsikirjan arkustaan, meni mäelle,

istuutui kuivalle kivelle ja torkahti, joka muorin mielestä oli aivan

paikallaan näin pyhäpäivänä.

Kun Karlssonin mielestä oli aikaa sen verran kulunut, että hänen

hartautensa näytti uskottavalta, nousi hän ylös, meni tupaan ja

kysyi luvattua kammaria. Emäntä veti verukkeitaan ja koetti päästä

pintehestä muun mu'assa sillä tekosyyllä, että kammari muka vielä oli

siivoamatta, vaan Karlsson ei hellittänyt, ennen kuin pääsi vinnille,

jonka sisimpään sopukkaan, katon rajaan oli kun olikin pahainen

huoneenhylky kyhäisty. Päätyseinän ikkunan peitti siniraitainen

uudin. Huonekaluja oli sänky ja pieni pöytä ikkunan vieressä.

Pöydällä vesikarafiini. Lakanan läpi kuulsi seinällä riippuvat

vaatteet; tuosta pistäysi takinkaulus näkyviin, tuossa letkui

housunlahe. Niiden alla kenkärykelmä, jossa oli jalkinetta jos jonkin

laista. Ovensuussa ankara arkku, raudoitettu, lukonkilpi kuparista.

Karlsson veti uutimen ylös, avasi ikkunan, jotta kanvertin,

pippurin ja koiruohon saastuttama, kostea ilma pääsisi ulos, heitti

lakkinsa pöydälle ja väitti täällä vetävänsä makeat unet. Kun muori

sanoi, että vilu hänelle täällä hätää näyttää, niin renki vakuutti

tottuneensa kylmässä makaamaan, jota etua hänellä ei ollut kuumassa

kyökissä.

Muorin mielestä ei niin kovaa kiirettä olisi tarvinnut pitää.

Ainakin vaatteet olivat ensin korjattavat pois, etteivät tulisi

tupakansavuun. Mutta Karlsson lupasi olla tupakoimatta ja kärtti

ja manasi, että ne jätettäisiin paikoilleen; hän ei olisi niistä

tietävinäänkään, eikä tätin laisinkaan tarvinnut itseään vaivata eikä

tehdä muutoksia hänen mukavuudekseen. Tilan kehui hän tekevänsä itse,

jottei kenenkään tarvitseisi pistää nokkaansa huoneeseen, sillä hän

ymmärsi hyvin, että täti pelkäsi tavaroitaan, ja olikinhan täällä

omaisuutta viljalti.

Kumottuaan eukon varomiset Karlsson laskeutui kyökkiin, laahasi

kirstunsa ja viinansa kammariin, ripusti nuttunsa naulaan ikkunan

poskeen ja pani saappaansa toisten jalkineiden joukkoon.

Sitten hän pyrki emännän puheille, jolloin Kustinkin tuli olla

saapuvilla, sillä nyt oli työnjako toimitettava ja kullekin annettava

määrätehtävä.

He saivat kun saivatkin Kustin käsiinsä ja veivät miehen milt'ei

väkisin tupaan; vaan tämä ei ottanut osaa keskusteluun ja vastasi

kysymyksiin väittelemällä, esitti esteitä, sanalla sanoen, hän teki

tenää.

Karlsson koetti voittaa hänet puolelleen imartelemalla, musertaa

hänet asiallisilla tiedoillaan, hankkia häneltä kunnioitusta

vanhemman etevämmyydellä, mutta kaikki oli turhaa. Viimein väsyi

kumpikin puolue, ja ennen kuin tiedettiinkään oli Kusti pujahtanut

pihalle.