Viisas susi.
Kuukausia kului. Etelässä oli runsaasti ravintoa, jota sai työtä
tekemättä, ja Valkohammas varttui lihavaksi ja eleli onnellisena. Se ei
ollut vain maantieteellisessä etelässä, se oli elämän etelämaissa.
Ihmisten ystävällisyys lämmitti sitä kuin aurinko, ja se versoi kuin
hyvään maahan istutettu kukkanen.
Ja kuitenkin se pysyi jollain tavoin muista koirista erilaisena. Se
tunsi lain paremmin kuin koirat, jotka eivät olleet koskaan kokeneet
toisenlaista elämää, ja se noudatti lakia tarkemmin; mutta yhtä kaikki
siinä piileskeli vielä hitunen villeyttä, ikäänkuin erämaa yhä
asustaisi siinä ja susi vain nukkuisi.
Toisten koirien kanssa se ei ruvennut koskaan toveriksi. Yksinäisenä se
oli elänyt omaan rotuunsa nähden, ja yksinäisenä se oli edelleenkin
elävä. Lip-lipin ja koiralauman vaino penikkavuosina ja tappeluaika
Kauno-Smithin palveluksessa olivat synnyttäneet siinä häipymättömän
vastenmielisyyden koiria kohtaan. Sen elämä oli ohjattu luonnolliselta
uraltaan, ja omaa lajiaan vältellen se oli aina pysytellyt ihmisten
lähellä.
Valkohammas ei ollut milloinkaan osoittautunut taipuvaiseksi tunteitaan
ilmaisemaan. Rakkautensa se oli tuonut ilmi vain päänsä isännän
kainaloon kaivamalla ja saattamalla mielihyvän-murinaansa kuherruksen
tapaisen sävyn. Mutta nyt sen oli sallittu keksiä kolmaskin keino.
Jumalien nauru oli aina vaikuttanut siihen, tehnyt sen hulluksi,
raivoisaksi. Mutta ei tullut kysymykseenkään suuttua rakastettuun
isäntään, ja kun tämä jumala suvaitsi nauraa sille hyvänsuopaisella,
leikkisällä tavalla, se joutui aivan neuvottomaksi. Se saattoi tuntea
vanhan kiukun pistävänä pyrkivän esille, mutta kiukun oli taisteltava
rakkautta vastaan. Se ei voinut suuttua; mutta jotain oli tehtävä.
Ensin se pysyttelihe arvokkaana, ja silloin isäntä nauroi vieläkin
kovemmin. Sitten se koetti olla vieläkin arvokkaampi, mutta isäntä
nauroi entistään enemmän. Lopulta isännän nauru teki lopun sen
arvokkaisuudesta. Sen leuat avautuivat hiukan, huulet kohosivat
lievästi, ja silmiin tuli eriskummallinen ilme, joka oli pikemmin
rakkautta kuin huumoria. Se oli oppinut nauramaan.
Isäntä teki usein ratsastusretkiä, ja hänen seuraamisensa oli
Valkohampaan päävelvollisuuksia. Pohjolassa se oli palvellut reen eteen
valjastettuna; mutta etelässä ei ollut rekiä, eivätkä koirat myöskään
kuljettaneet taakkoja selässään. Siksi se nyt palveli uudella tapaa
juoksemalla isännän hevosen rinnalla. Eikä pisinkään päivämatka
uuvuttanut Valkohammasta. Se juoksi suden lailla, pehmeästi, väsymättä
ja vaivattomasti, ja seitsemänkin peninkulmaa kuljettua se saapui
terhakkana perille hevosen edellä.
Ratsastuksen yhteydessä Valkohammas oppi uuden tavan ilmaista
ajatuksiaan, mutta sitä se käytti vain kahdesti koko elämässään. Ensi
kerran se tapahtui, kun isäntä koetti totuttaa muuatta tulista
täysiverikköä siihen, että veräjiä saattoi avata ja sulkea ratsastajan
astumatta satulasta. Yhä uudelleen hän ohjasi ratsunsa veräjän viereen
saadakseen sen suljetuksi, mutta aina hevonen pelästyi ja peräytyi.
Joka kerralla se kävi yhä hermostuneemmaksi ja kiihkeämmäksi. Kun se
kavahti pystyyn, isäntä painoi kannukset kylkiin ja pakotti sen jälleen
laskemaan etujalat maahan, jolloin se alkoi potkia takajaloillaan.
Valkohammas seurasi tätä näytäntöä yhä levottomammaksi käyden, kunnes
se ei enää voinut hillitä itseään, vaan hypähti hevosen eteen ja
haukkui kiukkuisesti ja varoittaen.
Vaikka se koettikin usein haukkua myöhemmin ja isäntäkin siihen
yllytti, se onnistui vain kerran ja se tapahtui isännän ollessa poissa.
Tapaus oli seuraava. Oltiin ratsastusmatkalla niittyjen poikki, kun
hevosen edestä äkkiä kapsahti esiin jänis, jolloin ratsu heittäytyi
hurjaan laukkaan, kompastui ja kaatui. Isäntä jäi alle ja taittoi
jalkansa. Raivoisana Valkohammas karahti syyllisen hevosen kurkkuun,
mutta isännän ääni hillitsi sen.
"Kotiin! Mene kotiin!" komensi isäntä havaittuaan vammansa.
Valkohampaan ei tehnyt mieli hylätä häntä. Isäntä aikoi kirjoittaa
selityksen, mutta ei löytänyt taskustaan kynää eikä paperia. Jälleen
hän komensi Valkohammasta lähtemään kotiin.
Tämä katseli häntä kaihoisasti, lähti liikkeelle, kääntyi sitten
takaisin ja vinkui hiljaa. Isäntä puheli sille lempeästi, mutta
vakavasti, ja se heristi korviaan kuunnellen tuskallisen tarkkaavana.
"Älä huolehdi, poikaseni", kuului puhe, -- "mene vain kotiin. Mene
kotiin kertomaan, miten minun on käynyt. Kotiin, sinä susi. Mene
kotiin!"
Valkohammas tiesi kodin merkityksen, ja vaikk'ei se ymmärtänytkään
isännän puheesta muuta, se tajusi tämän tahtovan, että se menisi
kotiin. Se kääntyi ja ravasi vastahakoisesti tiehensä. Sitten se
seisahtui epäröiden ja katsahti taakseen olkapäänsä ylitse.
"Mene kotiin!" kuului terävä käsky, ja tällä kertaa se totteli.
Valkohampaan saapuessa perille perhe istui kuistilla nauttien
iltapäivän viileydestä. Se juoksi joukkoon läähättäen ja tomuisena.
"Weedon on palannut", huomautti perheen emäntä.
Lapset tervehtivät Valkohammasta ilohuudoin ja juoksivat sitä vastaan.
Se karttoi niitä ja astui kuistille, mutta ne saartoivat sen
kiikkutuolin ja aidan väliin. Se ärisi ja koetti tunkeutua lomitse.
Lasten äiti katsoi huolestuneena sinnepäin.
"Minun täytyy myöntää, että se hermostuttaa minua lasten vuoksi", hän
sanoi. "Pelkään, että se jonakin päivänä odottamatta käy niiden
kimppuun."
Hurjasti äristen Valkohammas ryntäsi esiin nurkasta kumoten pojan ja
tytön. Äiti kutsui heidät luokseen ja lohdutti heitä, mutta kehoitti
jättämään Valkohampaan rauhaan.
"Susi on aina susi", huomautti tuomari Scott. "Ei niihin käy
luottaminen."
"Mutta ei se ole susi", väitti Beth asettuen veljensä puolelle tämän
poissa ollessa.
"Ei sinulla ole siihen muuta todistetta kuin Weedonin käsitys", jatkoi
tuomari. "Hän vain olettaa, että Valkohampaassa on hiukan koiran verta,
mutta siitä häh ei tiedä mitään, kuten hän itsekin tunnustaa. Mitä sen
ulkomuotoon tulee --"
Hän ei päättänyt lausettaan. Valkohammas seisoi hänen edessään hurjasti
muristen.
"Mene tiehesi! Alas, poika!" komensi tuomari Scott.
Valkohammas kääntyi isäntänsä vaimon puoleen. Tämä kirkaisi pelosta,
kun se tarttui hampain hänen hameeseensa ja veti sitä, kunnes hauras
kangas repeytyi. Nyt kaikkien huomio oli kiintynyt siihen. Se oli
herennyt murisemasta ja seisoi pää pystyssä tuijottaen heitä kasvoihin.
Sen kurkku työskenteli suonenvedontapaisesti, mutta ei synnyttänyt
mitään ääntä; koko ruumis ponnisteli koettaen selviytyä jostain
eriskummallisesta, joka pyrki ilmoille.
"Ettei se vain ole tullut hulluksi", sanoi Weedonin äiti. "Minä sanoin
Weedonille pelkääväni, ettei lämmin ilmanala ole terveellinen
napaseutujen eläimille."
"Luulen, että se koettaa puhua", lausui Beth.
Tällöin Valkohammas sai puhelahjan, ääni purkautui esille voimakkaana
haukuntana.
"Weedonille on tapahtunut jotain", sanoi hänen vaimonsa päättäväisesti.
Kaikki olivat nyt pystyssä, ja Valkohammas juoksi portaita alas
katsellen taakseen, seurasivatko toiset. Toisen ja viimeisen kerran
elämässään se oli haukkunut ja saanut ajatuksensa ymmärretyksi.
Tämän tapahtuman jälkeen se sai lämpimämmän sijan Sierra Vistan
asujanten sydämessä; yksinpä renkikin, jonka käden se oli raadellut,
myönsi, että se oli viisas koira, vaikka olikin susi. Tuomari Scott
pysyi yhä entisessä mielipiteessään ja kaikkien harmiksi todisti sen
oikeaksi mittauksilla ja selityksillä, jotka hän sai tietosanakirjasta
ja erinäisistä luonnontieteellisistä teoksista.
Päivät vierivät edelleen vuodattaen herkeämätöntä paistettaan Santa
Claran laakson ylle. Mutta kun ne alkoivat käydä lyhyemmiksi ja
Valkohampaan toinen talvi etelässä saapui, se teki omituisen havainnon.
Collien hampaat eivät olleetkaan enää terävät. Sen puraisut olivat niin
leikillisiä ja lempeitä, etteivät ne tehneetkään kipeätä. Valkohammas
unohti, että tuo toinen oli tehnyt sen elämän raskaaksi, ja kun tämä
kujeili sen ympärillä, se vastasi juhlallisesti, koettaen olla
leikillinen, mutta muuttuen vain naurettavaksi.
Eräänä päivänä naaras houkutteli sen pitkälle retkelle halki niittyjen,
metsään. Oli juuri sellainen iltapäivä, jolloin isännän oli tapana
lähteä ratsastamaan, ja Valkohammas tiesi tämän. Hevonen seisoi
satuloituna oven edessä. Mutta siinä oli jotain syvemmällä kuin kaikki
opitut lait, kuin tavat, jotka olivat sitä muokanneet, syvemmällä kuin
rakkaus isäntää kohtaan, kuin itse halu elää. Ja kun Collie epäröinnin
hetkellä töykkäsi sitä ja livisti tiehensä, se kääntyi seuraamaan. Sinä
päivänä isäntä sai ratsastaa yksinään; ja metsässä Valkohammas juoksi
rinnan Collien kanssa, kuten sen emo Kitshi ja vanha Silmäpuoli olivat
menneinä aikoina juosseet hiljaisessa pohjolan salossa.