Jumalan kotona.
Valkohammas oli jo luonnostaan mukautuvainen, mutta lisäksi se
oli liikkunut laajalti ja tunsi mukautumisen merkityksen ja
tarpeellisuuden. Täällä Sierra Vistassa, tuomari Scottin talossa, se
alkoi nopeasti kotiutua. Koirista ei ollut sen enempää haittaa. Ne
tiesivät etelän jumalien tavat paremmin kuin se, ja niiden silmissä se
oli kohonnut arvossa seuratessaan jumalia taloon. Tosin se oli susi, ja
tämä tapaus oli ennenkuulumaton, mutta jumalat olivat antaneet sille
oikeuden olla saapuvilla, ja niiden, jumalien koirain, oli siis
hyväksyttävä tämä oikeus.
Dickin täytyi ensin suoriutua muutamista jäykistä muodollisuuksista, ja
tämän jälkeen se tyynesti hyväksyi Valkohampaan taloon kuuluvaksi. Jos
Dick olisi saanut määrätä, olisi niistä tullut ystävykset, mutta
ystävyys ei miellyttänyt Valkohammasta. Muuta se ei vaatinut toisilta
koirilta, kuin että ne jättivät sen rauhaan. Koko ikänsä se oli
pysytellyt erillään heimolaisistaan, ja sitä se nytkin halusi. Dickin
lähentelemiset kiusasivat sitä, joten se karkoitti tämän äristen.
Pohjolassa se oli oppinut, että isännän koirat oli jätettävä rauhaan,
eikä se nytkään unohtanut tuota asiaa. Mutta se oli arka myöskin omasta
yksinäisyydestään ja oli niin kylmä Dickiä kohtaan, että tuo
hyväluontoinen eläin lopulta jätti sen omilleen eikä välittänyt siitä
juuri sen enempää kuin tallin ovesta.
Niin ei ollut Collien laita. Se oli hyväksynyt Valkohampaan, koska
jumalat niin tahtoivat, mutta ei sen siitä syystä tarvinnut jättää tätä
rauhaan. Sen olemukseen oli kutoutuneena muisto lukemattomista
rikoksista, joita tämä heimolaisineen oli tehnyt sen esivanhempia
vastaan. Rosvottuja lammaskatraita ei käynyt unohtaminen päivässä eikä
sukupolvessakaan. Kaikki tämä kannusti Collie'a kostamaan. Se ei voinut
käydä kimppuun jumalien läsnä ollessa, koska ne suvaitsivat tuota
sutta, mutta tämä ei estänyt sitä katkeroittamasta tuon ilkiön elämää
monella muulla tapaa. Niiden välillä vallitsi ikivanha vaino, ja se
puolestaan aikoi kyllä pitää huolen siitä, että tuo toinen saisi sen
tuta.
Niin Collie käytti edukseen sukupuoltaan kohdellen Valkohammasta
perin pahoin. Vaisto esti käymästä naaraan kimppuun, ja tämän
itsepintaisuuden vuoksi oli mahdotonta syrjäyttää sitä kokonaan. Kun
Collie kävi kimppuun, Valkohammas käänsi turkin suojeleman olkansa
alttiiksi sen teräville hampaille ja kulki tiehensä jäykkäjalkaisena ja
arvokkaana. Tämän ahdistellessa liian ankarasti sen oli pakko kiertää
kehässä olkapää vainoojalla alttiina, pää pois kääntyneenä ja silmissä
kärsiväinen ja kiusaantunut ilme. Toisinaan kuitenkin takajalkoihin
osuva puraisu joudutti sen peräytymistä ja teki lopun juhlallisuudesta.
Mutta yleensä sen onnistui pysyä arvokkaana. Se koetti niin paljon kuin
mahdollista olla huomaamatta naarasta ja pysytellä loitolla siitä.
Nähdessään tai kuullessaan Collien tulevan se nousi ja asteli tiehensä.
Paljon oli Valkohampaalla muissakin asioissa oppimista. Elämä
pohjolassa oli mitä yksinkertaisinta verrattuna Sierra Vistan
monimutkaisiin olosuhteisiin. Kaikkein ensinnä sen oli opittava
tuntemaan isännän perhe. Tähän se oli tavallaan valmistunut. Kuten
Mit-sa ja Klu-Kutsh olivat kuuluneet Isolle Majavalle, saaden osansa
hänen ravinnostaan, tulestaan ja vaipoistaan, siten nyt kaikki Sierra
Vistan asujamet kuuluivat sen isännälle.
Mutta tässä oli paljon erilaisuutta. Sierra Vista oli paljoa suurempi
kuin Ison Majavan kota. Täällä oli useita henkilöitä. Oli tuomari Scott
ja hänen vaimonsa, isännän kaksi sisarta, Beth ja Mary, hänen vaimonsa
Alice ja näiden lapset, Weedon ja Maud, neljän ja kuuden vuotiaita
palleroita. Kukaan ei voinut kertoa sille näistä ihmisistä, ja
sukulaisuudesta ja verisiteistä se ei tietänyt mitään eikä koskaan
saattanutkaan oppia tietämään. Silti se sai pian selville, että kaikki
nämä kuuluivat isännälle. Tekemällä sitten joka tilaisuudessa
havaintoja, tutkimalla liikkeitä, puhetta, vieläpä äänen sävyäkin se
oppi verkalleen tajuamaan, kuinka lähellä kukin näistä oli isäntää ja
missä määrin hän nautti tämän suosiota. Ja tämän mittakaavan mukaan
Valkohammas kohteli kutakin. Mihin isäntä pani arvoa, se oli sillekin
arvokasta; mikä isännälle oli rakasta, sitä Valkohammaskin helli ja
suojeli tarkoin.
Niin oli molempien lasten laita. Kaiken ikänsä se oli tuntenut
vastenmielisyyttä lapsia kohtaan. Se vihasi ja pelkäsi niiden käsiä.
Intiaanikylässä se oli saanut ankaria kokemuksia heidän julmuudestaan.
Kun Weedon ja Maud ensinnä lähestyivät, se ärisi varoittaen ja näytti
perin kiukkuiselta. Isäntä silloin lyönnein ja ankarin sanoin pakotti
sen alistumaan heidän hyväiltäväkseen, mutta se murisi murisemistaan
noiden pienten käsien alla, eikä siinä murinassa ollut mitään
kuhertavaa sävyä. Myöhemmin se havaitsi, että isäntä pani suuren arvon
poikaan ja tyttöön. Silloin ei tarvittu enää lyöntejä eikä kovia
sanoja, jotta nämä saisivat sitä taputella.
Kuitenkaan Valkohammas ei ollut koskaan kovin hellä. Se antautui
isännän lasten valtaan suopeasti, vaikka ei osannutkaan peitellä
vastenmielisyyttään; se sieti heidän hyväilyjään kuten potilas
tuskallisen leikkauksen. Kun se ei saattanut sietää kauempaa, se nousi
ja tallusteli päättäväisenä tiehensä. Mutta ajan vieriessä se oppi
vähitellen pitämään lapsista. Tätä se ei kuitenkaan osoittanut
huomattavasti. Se ei käynyt heidän luokseen. Mutta se ei enää mennyt
tiehensä nähdessään heidät, vaan odotti heidän saapuvan luo. Ja lopulta
havaittiin, että sen silmiin tuli tyytyväinen ilme, kun se näki heidän
lähestyvän, ja se katseli heidän jälkeensä omituisen kaihomielisesti,
kun he lähtivät sen luota muihin huvituksiin.
Kaikki tämä tapahtui kehityksen kautta ja vei aikaa. Lasten jälkeen se
pani eniten arvoa tuomari Scottiin. Tähän oli luultavasti kaksikin
syytä. Ensinnäkin hän oli isännälle ilmeisesti erittäin kallisarvoinen,
ja toiseksi hän oli niin rauhallinen. Valkohammas makasi mielellään
hänen jalkojensa juuressa avarassa kuistissa, kun hän lueskeli
sanomalehtiään, silloin tällöin suoden Valkohampaalle katseen tai sanan
-- ne olivat vaarattomia todisteita siitä, että hän huomasi
Valkohampaan olemassaolon. Mutta näin oli laita vain silloin, kun
isäntä ei ollut saapuvilla. Isännän ilmestyessä kaikki muut lakkasivat
olemasta Valkohampaaseen nähden.
Valkohammas salli kaikkien perheenjäsenten hyväillä ja suostutella
itseään; mutta se ei antanut niille koskaan yhtä paljon kuin isännälle.
Ei mikään hyväily heidän puoleltaan saanut rakkauden nurinaa kohoamaan
sen kurkkuun, ja kuinka paljon he koettivatkin, ei se koskaan
piilottanut päätään heidän kainaloonsa. Tämän alistumisen ja ehdottoman
luottamuksen ilmauksen se säästi vain isännän varalle. Itse asiassa se
ei koskaan pitänytkään perheen jäseniä muuna kuin isännän omaisuutena.
Varhain oli Valkohammas myöskin oppinut erottamaan perheen ja talon
palvelusväen toisistaan. Palvelijat sitä pelkäsivät, ja se puolestaan
suvaitsi vain olla käymättä heidän kimppuunsa, koska se piti heitäkin
isännän omaisuutena. Heidän ja Valkohampaan välillä vallitsi aseellinen
rauha -- ei muuta. He keittivät isännälle ja pesivät astiat ja tekivät
muita töitä samoinkuin Matti Klondikessa. He kuuluivat, sanalla sanoen,
talouteen.
Vielä enemmän oli Valkohampaalla opittavaa talon ulkopuolella. Isännän
valtakunta oli laaja, mutta rajansa oli silläkin. Itse alue päättyi
maantiehen; ulkopuolella oli kaikkien jumaliin yhteistä omaisuutta.
Sitten oli toisten aitojen sisäpuolella toisten jumalain erityisiä
alueita. Näitä seikkoja oli lukemattomia lakeja määräilemässä; mutta se
ei taitanut jumalain puhetta, eikä sillä ollut muutakaan keinoa
perehtyä niihin kuin kokemus. Se totteli luontaisia vaistojaan, kunnes
ne veivät sen rikkomaan jotain lakia. Tehtyään sen muutamia kertoja se
oppi lain ja noudatti sitä sen perästä.
Mutta suurimpana tekijänä sen kasvatuksessa oli läimäys isännän kädestä
ja tämän hillitsevä ääni: Valkohampaan suuren rakkauden takia isännän
lyönnit tekivät paljon kipeämpää kuin yksikään Ison Majavan tai
Kauno-Smithin antama selkäsauna. Tämä oli kivistänyt vain ruumista;
mieli oli yhä raivonnut kukistumattomana. Isännän lyönnit olivat aina
liian kevyet ruumista satuttaakseen. Ja kuitenkin ne tunkeutuivat
syvemmälle. Ne ilmaisivat isännän mielipahaa, ja Valkohampaan mieli
kärsi niistä.
Mutta lyönteihin tarvitsi harvoin turvautua. Isännän ääni teki
riittävän vaikutuksen. Siitä Valkohammas tiesi, tekikö se oikein vai
väärin. Sen mukaan se menetteli ja käyttäytyi. Se oli kompassi, jonka
mukaan se suuntasi kulkunsa ja oppi tuntemaan uuden maan ja elämän
tavat.
Pohjolassa oli koira ainoa kesytetty eläin. Kaikki muut eläimet elivät
villeinä erämaassa ja olivat jokaisen koiran laillista saalista, mikäli
eivät olleet ylen peloittavia. Kaiken ikänsä oli Valkohammas rosvoillut
toisia luontokappaleita ravinnokseen. Sen mieleen ei juolahtanut, että
etelässä oli laita toisin. Mutta tämän se sai oppia varhain Santa
Claran laaksossa eläessään. Astellessaan eräänä aikaisena aamuna talon
ympäri se kohtasi kanan, joka oli lähtenyt karkuteille tarhastaan.
Vaisto kehoitti Valkohammasta syömään sen. Pari loikkausta, välähdys,
pelästynyt parahdus, ja seikkaileva lintu oli sen hampaissa. Se oli
rotukana, lihava ja muheva; ja Valkohammas nuoli huuliaan ja päätteli,
että sellainen ravinto oli hyvää.
Myöhemmin samana päivänä se tapasi toisen eksyneen kanan lähellä
tallia. Eräs rengeistä juoksi nyt pelastamaan lintua. Hän ei tuntenut
Valkohampaan sukuperää, joten hän otti aseeksi vain ohuen ruoskan. Ensi
sivalluksesta Valkohammas heitti kanan sikseen ja kääntyi miestä kohti.
Sauva olisi saanut sen pysähtymään, mutta ei ruoska. Ääneti,
häikäilemättä se otti vastaan toisen sivalluksen eteenpäin
rynnätessään, ja kun se hypähti rengin kurkkua tavoitellen, tämä
kirkaisi: Herra Jumala! ja hoiperteli taaksepäin. Hän pudotti piiskan
ja suojeli kurkkuaan käsivarsin. Seurauksena oli, että hänen
käsivartensa repeytyi luuhun asti.
Mies pelästyi suunnattomasti. Häneen ei vaikuttanut niin suuresti
Valkohampaan hurjuus kuin sen äänettömyys. Yhä suojellen kurkkuaan ja
kasvojaan verta vuotavalla käsivarrellaan hän koetti peräytyä talliin.
Ja pahoin hänen olisi käynyt, ellei Collie olisi ilmestynyt
näyttämölle. Nyt tämä pelasti rengin, kuten ennen Dickin. Hurjan
raivoisana se syöksyi Valkohampaan kimppuun. Se oli ollut oikeassa. Se
oli tietänyt paremmin kuin nuo sokeat jumalat. Koko sen epäluulo oli
ollut oikeutettua. Tässä tuo vanha rosvo nyt oli entisine temppuineen.
Renki pääsi pakenemaan talliin, ja Valkohammas peräytyi Collien
terävien hampaiden tieltä tai tarjosi niille hartiansa ja pyöri
pyörimistään. Mutta Collie ei herennyt, kuten sen tapana oli sopivan
kurituksen annettuaan. Päinvastoin, se kävi joka hetki yhä
kiihkeämmäksi, kunnes Valkohammas lopulta heitti arvokkuuden ja pakeni
peittelemättä naaraan kynsistä ketojen poikki.
"Sen täytyy oppia jättämään kanat rauhaan", sanoi isäntä. "Mutta minä
en voi ruveta sitä opettamaan, ennenkuin tapaan sen itse teossa."
Kaksi päivää myöhemmin tämä tapahtui, mutta paljon suuremmassa
mittakaavassa kuin isäntä oli aavistanut. Valkohammas oli tarkannut
huolellisesti kanatarhaa ja sen eläjien tapoja. Kun nämä olivat
asettuneet yöpuulle, se kapusi eräälle hirsiläjälle. Sen huipulta se
pääsi kanahuoneen katolle, kiipesi harjan ylitse ja hyppäsi tarhaan.
Hetkistä myöhemmin se oli jo kanakopissa, ja sitten alkoi teurastus.
Kun isäntä aamulla astui kuistille, hänen katseensa kohtasi ensiksi
viisikymmentä valkoista Leghorn-kanaa, jotka renki oli asettanut
kauniiseen riviin. Hän vihelsi itsekseen hiljaa, alussa hämmästyneenä,
sitten ihaillen. Myöskin hänen katseensa kohtasi Valkohampaan, mutta
tässä ei ilmennyt vähintäkään häpeän tai syyllisyyden merkkiä. Se
esiintyi ylpeänä, ikäänkuin olisi suorittanut kiitettävän ja ansiokkaan
teon. Isännän huulet puristuivat lujasti yhteen, kun hän havaitsi
olevan välttämätöntä ryhtyä tuohon ikävään työhön. Sitten hän puheli
ankarasti tiedottomalle pahantekijälle, ja hänen äänessään oli vain
suuttumusta. Myöskin hän painoi Valkohampaan kuonon kiinni surmattuihin
kanoihin ja löi sitä samalla tuntuvasti.
Sen koommin ei Valkohammas enää käynyt kanatarhassa rosvoamassa. Tämä
oli vastoin lakia, ja se oli oppinut lain. Sitten isäntä vei sen
kanatarhaan. Kun Valkohammas näki elävän ravinnon tepastelevan
ympärillään ja aivan nenänsä edessä, se tunsi vaistomaisen halun
hyökätä kimppuun. Se totteli vaistoa, mutta isännän ääni hillitsi sen.
Puoli tuntia asteltiin niin kanatarhassa. Aika ajoin vaisto valtasi
Valkohampaan, ja joka kerta, kun se totteli tätä, isännän ääni hillitsi
sen. Siten se oppi lain, ja ennenkuin se lähti kanojen alueelta, se oli
oppinut kokonaan unohtamaan niiden olemassaolon.
"Kanavarasta ei voi koskaan parantaa." -- Tuomari Scott pudisti
alakuloisena päätään aamiaispöydässä, kun hänen poikansa kertoi, miten
hän oli Valkohammasta opettanut. -- "Kun ne kerran saavat sen tavan ja
pääsevät veren makuun..." Hän pudisti jälleen alakuloisena päätään.
Mutta Weedon Scott ei ollut samaa mieltä.
"Kuulkaapas nyt, mitä minä teen", hän virkkoi lopulta. "Minä suljen
Valkohampaan koko iltapäiväksi kanojen joukkoon."
"Mutta ajattelehan toki kanoja", vastusteli tuomari.
"Ja sen lisäksi", jatkoi poika, "minä maksan sinulle yhden dollarin
jokaisesta kanasta, jonka se surmaa."
"Mutta sinun pitäisi määrätä isällekin uhkasakko", ehätti Beth
sanomaan.
Sisar kannatti häntä, ja koko pöytäseurue ilmaisi hyväksymisensä.
Tuomari Scott nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi.
"No hyvä!" -- Weedon Scott mietti hetkisen. -- "Ja jos Valkohammas ei
ole iltapäivän mentyä vahingoittanut ainoatakaan kanaa, silloin sinun
on sanottava sille jokaiselta kymmeneltä minuutilta, jonka se on
viettänyt tarhassa: 'Valkohammas, sinä olet viisaampi kuin minä
luulin!' ja sanottava se vakavasti ja verkalleen, ikäänkuin istuisit
lakituvassa tuomiota julistamassa."
Perheen jäsenet vahtivat tapahtumaa piilopaikoista. Mutta kun isäntä
oli sulkenut Valkohampaan kanatarhaan ja itse poistunut, tämä laskeutui
pitkäkseen ja kävi nukkumaan. Kerran se nousi juomaan kaukalosta.
Kanoihin se ei kiinnittänyt ensinkään huomiotaan. Sen puolesta ne
olivat aivan olemattomia. Kello neljältä se teki aimo loikkauksen,
pääsi niin kanakopin katolle ja hyppäsi sieltä maahan ulkopuolelle,
lähtien vakavana astumaan taloa kohti. Se oli voittanut. Ja kuistilla
tuomari Scott, istuen Valkohampaan edessä, lausui koko perheen riemuksi
verkalleen ja juhlallisesti kuusitoista kertaa: "Valkohammas, sinä olet
viisaampi kuin minä luulin."
Mutta lakeja oli niin paljon, että Valkohammas joutui ymmälleen ja
monasti häpeäänkin. Sen täytyi oppia, ettei käynyt koskeminen kanoihin,
jotka olivat toisten jumalain omaisuutta. Myöskin oli kissat, kaniinit
ja kalkkunat jätettävä rauhaan. Kun se oli oppinut lain vain osaksi,
sillä oli se käsitys, että kaikki elävät oliot täytyi jättää rauhaan.
Niinpä saattoi viiriäinen vahinkoa kärsimättä lehahtaa lentoon sen
kuonon edestä. Jännittyneenä ja innosta ja halusta väristen se hillitsi
kuitenkin vaistonsa ja seisoi hiljaa. Se totteli jumalain tahtoa.
Kun se sitten eräänä päivänä oli jälleen laitumella, se näki Dickin
säikyttävän esiin jäniksen ja lähtevän ajamaan sitä takaa. Isäntä itse
katseli ajoa eikä käynyt sitä estämään. Päinvastoin hän usutti
Valkohammastakin yhtymään ajoon. Siten tämä oppi, että jänikset eivät
olleet rauhoitettuja. Lopulta se taisi koko lain. Sen ja kotieläinten
välillä ei saanut vallita mitään vihollisuutta. Ellei syntynytkään
ystävyyttä, täytyi olla ainakin rauhassa riiden kanssa. Mutta toiset
eläimet -- oravat, viiriäiset ja jänikset -- olivat erämaan eläjiä,
jotka eivät olleet alistuneet koskaan ihmisen valtaan. Niitä sai
jokainen koira vapaasti ahdistaa. Jumalat suojelivat vain kesyjä, ja
kesyjen kesken oli tappaminen kielletty. Jumalat pitivät vallassaan
alamaistensa elämän ja kuoleman, ja he olivat kateellisia vallastaan.
Pohjolan yksinkertaisiin oloihin verrattuna elämä Santa Claran
laaksossa oli perin monimutkaista. Etupäässä nuo sivistyksen sotkuisat
muodot vaativat hilliytymistä, pidättymistä -- ryhtiä, joka oli yhtä
hienorakenteista kuin ilmassa leijuvat lukin seitit ja samalla kestävää
kuin teräs. Tuhat muotoa oli elämällä, ja Valkohammas havaitsi, että
sen täytyi olla valmis kohtaamaan kaikkia. Kun se lähti kaupunkiin, San
Joséhen, juosten rattaiden jäljessä tai harhaillen pitkin katuja, kun
rattaat olivat seisahtuneet, elämä vyöryi sen ohitse syvänä, vuolaana
ja vaihtelevana, alituisesti ärsyttäen sen aistimia, vaatien äkillistä
ja loputonta mukautumista ja vastaavaisuutta ja pakottaen melkein aina
tukahduttamaan luonnolliset vaistot.
Kaupungissa oli lihamyymälöitä, joissa liha riippui yltämän päässä.
Tähän lihaan ei saanut koskea. Taloissa, joissa isäntä kävi, oli
kissoja, eikä niihinkään saanut kajota. Ja kaikkialla oli koiria, jotka
ärisivät sille ja joiden kimppuun ei saanut käydä. Ja sitten oli
katukäytävillä tulvinaan ihmisiä, joiden huomion se veti puoleensa. Ne
seisahtuivat sitä katselemaan, osoittivat sitä toisillensa, tutkivat,
puhelivat sille ja, mikä oli kaikkein pahinta, taputtelivat sitä. Ja
tätä vaarallista kosketusta sen täytyi sietää. Mutta se saavutti tämän
kärsivällisyyden; kehittyipä se vieläkin pitemmälle: herkesi olemasta
hullunkurinen ja itsetietoinen. Ylevällä tavalla se otti vastaan noiden
lukemattomien vieraiden jumalain huomion. Se alentui hyväksymään heidän
alentuvaisuutensa. Kuitenkin oli siinä jotain, mikä esti käymästä liian
tuttavalliseksi. He taputtivat sen päätä ja kulkivat edelleen, ollen
mielissään omasta rohkeudestaan.
Mutta kaikki ei ollut Valkohampaalle niin helppoa. Juostessaan
rattaiden perässä San Josén laitapuolella se kohtasi joukon
pikkupoikia, jotka alinomaa heittelivät sitä kivillä. Mutta se tiesi,
ettei ollut lupa ajaa takaa eikä tuhota heitä. Tässä sen oli pakko
loukata itsensäsäilyttämisvaistoa; ja sen se tekikin, sillä se alkoi
käydä kesyksi ja sivistykseen sopivaksi.
Siitä huolimatta ei Valkohammas kuitenkaan ollut aivan tyytyväinen
moiseen järjestykseen. Sillä ei ollut mitään abstraktista käsitystä
oikeudesta. Mutta itse elämään sisältyy jonkinlainen oikeudentunto, ja
tämän mielestä oli kohtuutonta, ettei se saanut puolustautua kivittäjiä
vastaan. Se oli unohtanut, että sen ja jumalain tekemän liiton mukaan
nämä olivat velvolliset huolehtimaan siitä. Mutta eräänä päivänä isäntä
hypähti ruoska kädessä kärryistä ja antoi pojille selkäsaunan. Sen
koommin he eivät enää heitelleet kiviä, ja Valkohammas ymmärsi ja
tyytyi siihen.
Se sai toisenkin samanlaatuisen kokemuksen. Kaupunkiin mentäessä oli
tienristeyksessä kapakka, ja sen tienoilla oleili kolme koiraa, joiden
tapana oli hyökätä sen kimppuun, kun se juoksi ohitse. Isäntä, joka
tunsi Valkohampaan tuhoisan tappelutavan, teroitti sille yhtämittaa
lakia, ettei sen pitänyt tapella. Tämä oli oppinut sen hyvin, mutta
seurauksena oli, että se joutui aina kovaan ahdinkoon kulkiessaan
kapakan ohitse. Ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen sen ärinä piti kyllä
nuo kolme koiraa loitolla; mutta ne seurailivat sitä luskuttaen ja
härnäten. Tätä kesti jonkun aikaa. Kapakan miehet rupesivat yllyttämään
koiria, ja eräänä päivänä he julkisesti usuttivat ne Valkohampaan
kimppuun. Isäntä pysähdytti rattaat.
"Käy kiinni!" sanoi hän Valkohampaalle.
Mutta Valkohammas ei voinut uskoa sitä. Se katsoi isäntää ja katsoi
koiria. Sitten se katsoi jälleen isäntään kiihkeästi ja kysyväisesti.
Isäntä nyökkäsi.
"Käy kiinni, poika. Syö suuhusi ne."
Valkohammas ei enää epäröinyt. Se kääntyi ja hypähti ääneti
vainoojainsa keskelle. Kaikki kolme olivat sitä vastassa. Siinä
äristiin ja muristiin ankarasti, hampaat iskivät vastatusten ja ruumiit
kierivät hiekassa. Tomu nousi pilvenä ja verhosi taistelevat. Mutta
muutaman minuutin perästä kaksi koiraa vääntelehti sorassa ja kolmas
pakeni täyttä vauhtia. Se loikkasi ojan yli, livahti aidan lomitse ja
kiiti kentän poikki. Valkohammas seurasi liukuen suden lailla ja
vauhdilla, nopeasti ja ääneti, ja kentän keskellä se saavutti ja
surmasi koiran.
Tämä kolminkertainen murha tuotti sille rauhan koirien puolelta. Juttu
levisi pitkin laaksoa, ja asukkaat pitivät huolta siitä, etteivät
heidän koiransa kiusanneet Tappelu-sutta.