Siunattu susi.
Näihin aikoihin sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia eräästä
pahantekijästä, joka rohkeasti oli paennut San Quentinin vankilasta.
Hän oli hurja mies. Jo alun pitäen hän oli muodostunut luonteeltaan
vinoksi, eikä se suinkaan ollut parantunut yhteiskunnan muokkaamana.
Yhteiskunnan kädet ovat kovat, ja tämä mies oli räikeä näyte sen
käsialasta. Hän oli peto -- tosin ihmispeto, mutta siitä huolimatta
niin hirvittävä, että hänet voi parhaiten lukea lihansyöjäin joukkoon.
San Quentinin vankilassa hän oli osoittautunut parantumattomaksi.
Rangaistus ei ollut saanut hänen uhmaansa murretuksi. Hän saattoi
kuolla valittamatta ja viimeiseen asti taistellen, mutta hän ei voinut
elää kuritusta sietäen. Kuta hurjemmin hän taisteli, sitä
kovakouraisemmin yhteiskunta häntä piteli, ja kovakouraisuus taas teki
hänet vain hurjemmaksi. Pakkonuttu, nälkä ja pieksäminen eivät olleet
Jim Hallille soveltuvia kasvatuskeinoja; mutta juuri niitä häneen
nähden käytettiin. Niitä hän oli saanut osakseen siitä pitäen, kuin hän
eli pienenä poikasena San Franciscon slummeissa, jolloin hän vielä oli
pehmeää savea ja taipuisa muodostumaan yhteiskunnan käsissä.
Ollessaan kolmatta kertaa vankilassa Jim Hall kohtasi vartijan, joka
oli melkein yhtä kurja peto kuin hän itse. Vartija kohteli häntä
kunnottomasti, valehteli hänestä johtajalle, sai riistetyksi häneltä
kaikki edut, vainosi häntä. He erosivat toisistaan siinä, että
vartijalla oli avainkimppu ja revolveri, Jim Hallilla oli vain tyhjät
kädet ja hampaat. Mutta eräänä päivänä hän hyökkäsi vartijan kimppuun
ja upotti hampaansa tämän kurkkuun kuten petoeläin ikään.
Tämän jälkeen Jim Hall joutui parantumattomain selliin. Siinä
hän eli kolme vuotta. Selli oli kauttaaltaan raudasta. Hän ei päässyt
siitä milloinkaan ulos. Hän ei nähnyt koskaan taivasta eikä
auringonpaistetta. Päivä oli hämärää ja yö mustaa äänettömyyttä. Hän
oli elävältä haudattuna rautahaudassa. Hän ei nähnyt ainoatakaan elävää
olentoa, ei puhellut yhdenkään ihmisen kanssa. Kun hänelle työnnettiin
ruokaa, hän karjui kuin peto. Kaikkia hän vihasi. Yöt ja päivät hän
saattoi mölytä koko maailmaa vastaan raivoten. Sitten hän ei päästänyt
ääntäkään kokonaisiin viikkoihin, raadellen mustassa hiljaisuudessa
omaa sieluaan. Hän oli ihminen ja hirviö, kauhun luoma niin kammottava,
kuin milloinkaan on kummitellut hullaantuneiden aivojen harhanäyissä.
Ja sitten hän karkasi eräänä yönä. Johtaja sanoi, että se oli
mahdotonta, mutta koppi oli tyhjä ja sen kynnyksellä makasi vartija
kuolleena. Kahden toisen vartijan ruumiit osoittivat, mitä tietä hän
oli kulkenut vankilan halki ulkomuureille, ja hän oli tappanut paljain
käsin melua karttaakseen.
Hänellä oli hallussaan murhattujen vartijoiden aseet, ja nyt hän oli
kuin elävä asevarasto, joka pakeni vuorien ylitse yhteiskunnan
järjestyneen voiman ahdistamana. Hänen hengestään oli luvattu suuri
palkinto. Ahnaat talonpojat vahtivat häntä pyssy kädessä. Hänen
verellään saattoi kenties suorittaa jonkun kiinnityslainan tai
lähettää poikansa kouluun. Kansalaiset, jotka kunnioittivat
laillista järjestystä, ottivat luodikon seinältä ja lähtivät häntä
tavoittelemaan. Parvi verikoiria seurasi hänen verisiä jälkiään. Ja
lain vainukoirat, yhteiskunnan palkatut tappelueläimet, pysyttelivät
puhelimen ja lennättimen ja ylimääräisten junain avulla yöt ja päivät
hänen kintereillään.
Toisinaan he saavuttivat hänet, ja miehet astuivat kohti kuin sankarit
tai ryntäsivät rautalanka-aitojen lävitse ihastuttaen yleisöä, joka
luki näistä tapahtumista aamiaispöydässä. Sellaisten kohtausten jälkeen
kuljetettiin kaupunkeihin kuolleita ja haavoittuneita, ja heidän
sijaansa astui uusia miehiä, joiden mieli paloi ihmisajoon.
Ja sitten Jim Hall katosi. Turhaan verikoirat etsivät hävinneitä
jälkiä. Etäisissä laaksoissa aseelliset miehet vangitsivat rauhallisia
karjanpaimenia pakottaen heitä tekemään selkoa itsestään. Ja
kymmenkunnassa paikassa löysivät ahnaat verihinnan himoitsijat Jim
Hallin jäännökset.
Sillä välin luettiin Sierra Vistassakin sanomalehtiä, enemmän
levottomuuden kuin mielenkiinnon vallassa. Naiset pelkäsivät. Tuomari
Scott hymähteli ja nauroi, mutta syyttä, sillä Jim Hall oli tullut
tuomituksi, kun tuomari johti viimeistä kertaa oikeudenkäyntiä. Ja
tuomioistuimen edessä Jim Hall oli julistanut, että vielä koittaisi
päivä, jolloin hän kostaisi tuomarille, joka oli hänet tuominnut.
Kerrankin Jim Hall oli oikeassa. Hän oli syytön siihen rikokseen, josta
hänet tuomittiin. Koska häntä oli rangaistu varemmin jo kaksi kertaa,
määräsi tuomari Scott hänelle viisikymmentä vuotta vankeutta.
Tuomari Scott ei ollut kaikkitietävä, eikä hän tietänyt, että hän oli
osallisena poliisien salaliitossa, että todistukset olivat tekaistuja
ja todistajat vannoivat väärin, että Jim Hall oli syytön. Eikä Jim Hall
puolestaan tietänyt, että tuomari Scott oli vain harhaan johdettu. Hän
luuli, että tuomari tunsi koko asian ja oli poliisin kanssa tehnyt
salaliiton tuon suunnattoman vääryyden toteuttamiseksi. Kun siis
tuomari Scott julisti, että Jim Hall oli elävänä haudattava
viideksikymmeneksi vuodeksi, niin tämä, vihaten koko yhteiskuntaa, joka
häntä piteli pahoin, nousi ja raivosi lakituvassa, kunnes puolikymmentä
hänen kiiltonappisista vainolaisistaan sai hänet nujerretuksi. Tuomari
Scott oli hänelle vääryyden kulmakivi, ja tuomari Scottiin hän kohdisti
kaiken raivonsa ja uhkauksensa tulevasta kostosta. Sitten Jim Hall
vietiin hautaansa ... ja pääsi karkuun.
Näistä asioista ei Valkohammas tietänyt mitään. Mutta sen ja Alicen,
isännän vaimon välillä oli olemassa muuan salaisuus. Joka yö, Sierra
Vistan mentyä levolle, hän nousi ja päästi Valkohampaan nukkumaan isoon
eteiseen. Valkohammas ei ollut kotikoira eikä sen sallittu nukkua
sisällä talossa. Sen vuoksi rouva hiipi varhain joka aamu alas ja
päästi sen ulos, ennenkuin muu perhe heräsi. Eräänä sellaisena yönä,
koko talon nukkuessa, Valkohammas heräsi ja makasi aivan hiljaa. Ja
hiljaa se nuuski ilmaa ja havaitsi siitä, että jokin vieras jumala oli
saapuvilla. Sen korviin osui ääniä kertoen vieraan jumalan
liikuskelevan. Valkohammas ei päästänyt mitään kiukkuista huutoa,
sellainen ei ollut sen tapa. Vieras jumala asteli hiljaa, mutta vielä
hiljempaa liikkui Valkohammas, sillä kun ei ollut mitään vaatteita
kahnaamassa ruumista vastaan. Se seurasi ääneti. Erämaassa se oli
pyydystänyt riistaa, joka oli suunnattoman arkaa, ja se tiesi, kuinka
edullista yllättäminen oli.
Vieras jumala seisahtui rappusten alapäähän ja kuunteli, ja Valkohammas
oli kuin kuollut, niin liikkumattomana se vaani ja odotti. Noita
rappusia myöten noustiin isännän ja hänen rakkaimpansa luo. Valkohammas
pörrötti karvojaan, mutta vartosi. Vieraan jumalan jalka nousi. Hän
alkoi nousta rappusia ylös.
Ja silloin Valkohammas iski. Se ei päästänyt mitään varoitusta, ei
ilmaissut tekoansa heikoimmallakaan ärähdyksellä. Se nosti ruumiinsa
ilmaan valmistuen hyppäykseen ja karahti vieraan jumalan selkään.
Valkohammas tarrautui etukäpälillään miehen hartioihin ja upotti
samalla hampaansa hänen niskaansa. Se pysyi kiinni hetkisen, kyllin
kauan kiskaistakseen jumalan selälleen. Yhdessä he romahtivat
lattialle. Valkohammas hypähti erilleen, ja miehen yritellessä pystyyn
se iski jälleen hampaillaan.
Sierra Vista heräsi säikähtyneenä. Alhaalta kuului melskettä, ikäänkuin
parikymmentä paholaista olisi kamppaillut. Kajahti laukauksia. Kerran
miehen ääni kiljahti kauhua ja tuskaa ilmaisten. Kuului ankaraa ärinää
ja murahduksia, ja yli kaiken saattoi erottaa, kuinka huonekaluja ja
laseja murskautui.
Mutta melske hiljeni melkein yhtä nopeasti, kuin se oli syntynytkin.
Kamppailu oli kestänyt vain kolmisen minuuttia. Säikähtynyt perhe oli
kokoontunut rappusten yläpäähän. Alhaalta kuului kuin mustasta kuilusta
korisevaa ääntä, ikäänkuin ilman pulputessa esiin veden lävitse.
Toisinaan tämä ääni muuttui sihiseväksi, melkein vihellykseksi. Mutta
tämäkin hiljeni nopeasti ja kuoli. Sitten ei pimeästä kuulunut muuta
kuin jonkun elävän raskasta huohotusta sen koettaessa vaivoin vetää
henkeään.
Weedon Scott väänsi nappulaa, ja portaat ja eteinen valahtivat kirkkaan
valoisiksi. Sitten hän ja tuomari laskeutuivat varovaisesti alas
revolverit kädessä. Varovaisuus ei ollut tarpeen. Valkohammas oli
suorittanut työnsä perinpohjaisesti. Keskellä kumottuja ja murskattuja
huonekaluja makasi muuan mies, puoleksi kyljellään, kasvot käsivarren
suojassa. Weedon Scott kumartui alas, siirsi käsivarren syrjään ja
käänsi miehen kasvot ylöspäin. Kaulassa ammottava haava osoitti, millä
tavoin hän oli saanut surmansa.
"Jim Hall", sanoi tuomari Scott, ja isä ja poika katsoivat
merkitsevästi toisiinsa.
Sitten he kääntyivät Valkohampaan puoleen. Sekin makasi kyljellään. Sen
silmät olivat sulkeutuneet, mutta luomet kohoutuivat hiukan sen
koettaessa katsoa heihin, kun he kumartuivat sen puoleen, ja häntä
värisi huomattavasti yrittäessään turhaan liehua. Weedon Scott taputti
sitä, ja sen kurkussa korisi mielihyvän murina. Mutta perin heikko se
oli, ja pian sekin taukosi. Silmäluomet sulkeutuivat ja koko ruumis
näytti herpoutuvan ja lysähtävän kokoon.
"Se on aivan lopussa, poika parka", sanoi isäntä.
"Koetetaan sentään", arveli tuomari lähtien puhelimelle.
"Totta sanoen sillä on yksi mahdollisuus tuhannesta", selitti
eläinlääkäri puuhailtuaan puolitoista tuntia Valkohampaan ääressä.
Päivä alkoi sarastaa akkunain lävitse ja tehdä sähkövalon kalpeaksi.
Lapsia lukuunottamatta koko perhe oli kerääntynyt eläinlääkärin luo
kuulemaan hänen tuomiotaan.
"Yksi taittunut takajalka", hän jatkoi. "Kolme taittunutta kylkiluuta,
ja ainakin yksi niistä on lävistänyt keuhkot. Sen veri on vuotanut
melkein kuiviin. Myöskin on varsin luultavaa, että se on saanut
sisäisiä vammoja. Varmaankin sen päälle on hypätty. Ja sitten
vielä kolme luodinreikää läpi koko ruumiin! Yksi mahdollisuus
tuhannesta on jo aika uskallettua. Ei ole yhtä mahdollisuutta
kymmenestäkääntuhannesta."
"Mutta me emme saa jättää käyttämättä ainoatakaan mahdollisuutta, jos
siitä on vain apua", huudahti tuomari. "Maksakoon se mitä tahansa.
Käsitelkää sitä X-säteillä -- millä hyvänsä -- Weedon, sähkötä heti San
Franciscoon tohtori Nicholsille. -- Älkää pahastuko tohtori, kyllähän
ymmärrätte, nyt täytyy käyttää jokaista keinoa."
Eläinlääkäri hymyili suopeasti.
"Tietysti minä ymmärrän. Sen hyväksi kannattaa tehdä kaikki. Sitä
täytyy hoitaa kuin ihmistä ikään, kuin sairasta lasta. Älkää unohtako,
mitä sanoin lämpömäärästä. Tulen takaisin kello kymmeneltä."
Valkohammasta hoidettiinkin kuin ihmistä. Tuomari Scott ehdotti
otettavaksi koulittua sairaanhoitajatarta, mutta sitä vastustivat
ankarasti tytöt, he tahtoivat suorittaa työn itse. Ja Valkohammas
voitti sen yhden mahdollisuuden kymmenestätuhannesta, jota lääkäri oli
pitänyt epäiltävänä.
Viimeksimainittua ei käynyt moittiminen, vaikka hän olikin
erehtynyt. Kaiken ikänsä hän oli hoitanut ja leikannut sivistyneessä
yhteiskunnassa eläviä, jotka viettivät suojattua elämää ja polveutuivat
samanlaisista esivanhemmista. Valkohampaaseen verrattuina ne olivat
hentoja ja pehmeitä, eikä siinä otteessa, jolla ne tarrautuivat
elämään, ollut paljoakaan voimaa. Valkohammas oli tullut suoraan
erämaasta, missä heikot varhain hukkuvat eikä kenellekään suojaa suoda.
Sen isässä ja emossa ei ollut kummassakaan heikkoutta, ei myöskään
näitä varemmisssa sukupolvissa. Valkohammas oli saanut perinnöksi
rautaisen rakenteen ja erämaalle ominaisen elinvoiman, ja se pysyi
kiinni elämässä sekä mieleltään että ruumiiltaan sitkeydellä, joka
vanhastaan kuuluu kaikille luontokappaleille.
Viikkoja sai Valkohammas viettää vankina kipsisiteiden ja kääreiden
kahlehtimana, voimatta tehdä pienintäkään liikettä. Se nukkui
tuntikausia ja näki viljalti unia, ja sen sielun kautta liikkui loputon
sarja pohjolan kuvia. Kaikki menneisyyden aaveet heräsivät ja elivät
sen sielussa. Uudelleen se asusti luolassa Kitshin kera, ryömi vavisten
Ison Majavan luo hänen valtaansa alistuakseen, juoksi henkensä edestä
Lip-lipin ja hulluna ulvovan penikkalauman tieltä.
Se juoksi jälleen äänettömänä erämaan halki pyydystäen nälkäkuukausina
ruokaansa; ja toisinaan se kiiti vetojoukkueen etunenässä kuullen
Mit-san ja Ison Majavan suoliruoskain läjähtävän takanaan ja heidän
ääntensä huutavan: raa! raa! kun tultiin ahtaaseen kohtaan ja joukkue,
lävitse päästäkseen, vetäytyi kokoon kuin viuhka. Se eli uudestaan
päivänsä Kauno-Smithin luona ja taisteli vielä kerran kaikki
taistelunsa. Sellaisina hetkinä se vinkui ja murisi unessaan, ja ne,
jotka katselivat, sanoivat sen näkevän pahoja unia.
Muuan näistä painajaisista tuotti sille aivan erityisesti kärsimyksiä
-- nimittäin kolisevat ja helisevät raitiovaunut, jotka siitä tuntuivat
suunnattomilta ilveksiltä. Se oli makaavinaan pensaiden suojassa
odotellen, että orava uskaltaisi puustaan kyllin etäälle. Silloin,
juuri kun se hyökkäsi kimppuun, orava muuttuikin raitiovaunuksi, joka
kohosi sen yläpuolelle uhkaavana ja peloittavana kuin vuori, kiljuen ja
kilisten ja sylkien tulta. Tuntui samalta kuin sen ärsyttäessä haukkaa
alas pilvistä. Alas se syöksyi taivaan sinestä, ja sen kimppuun
hyökätessä se muuttuikin tuoksi kaikkialla vainoovaksi raitiovaunuksi.
Väliin se oli olevinaan Kauno-Smithin häkissä. Ulkopuolelle kerääntyi
miehiä, ja se tiesi, että taistelu oli tulossa. Se vahti ovea
nähdäkseen vastustajansa tulevan. Ovi avautui ja siitä ryntäsi taas tuo
kamala vaunu. Näin tapahtui tuhansia kertoja, ja joka kerta se herätti
yhtä elävän ja suunnattoman kauhun.
Sitten koitti päivä, jolloin viimeinen side otettiin pois. Se oli
juhlapäivä. Koko Sierra Vista oli kerääntynyt katsomaan. Isäntä
raaputti sen korvia, ja se urisi lemmenlauluaan. Isännän vaimo nimitti
sitä "Siunatuksi sudeksi", nimi saavutti hyväksymistä, ja kaikki naiset
sanoivat sitä Siunatuksi sudeksi.
Se koetti nousta seisomaan, mutta vaipui useita kertoja yritettyään
voimattomana maahan. Se oli maannut niin kauan, että lihakset olivat
menettäneet taitonsa ja kaikki voima oli kaikonnut niistä. Hiukan tämä
heikkous sitä hävetti, tuntui muka siltä, että se nyt petti jumalat,
joiden palveluksessa se oli. Tämän vuoksi se koetti urheasti nousta;
viimein se seisoikin jaloillaan, huojuen ja hoippuen sinne ja tänne.
"Siunattu susi!" huudahtivat naiset kuorossa.
Tuomari Scott silmäili heitä voitonriemuisena.
"Tepä sen sanoitte", hän sanoi. "Sitähän minä olen koko ajan väittänyt.
Tavallinen koira ei olisi kyennyt sellaista tekemään. Susi se on."
"Siunattu susi", korjasi tuomarin vaimo.
"Niin, Siunattu susi", myönsi tuomari. "Ja siten minä aion tästä
lähtien sitä nimittää."
"Sen täytyy oppia uudestaan kävelemään", virkkoi lääkäri; "olisi
parasta aloittaa nyt heti. Ei se tee mitään. Viekää se vain ulos
pihalle."
Ja ulos se astelikin kuin kuningas, ympärillään koko Sierra Vista
valmiina hoivaamaan. Se oli perin heikko, ja kun se pääsi
ruohokentälle, se laskeutui pitkälleen ja levähti.
Sitten se jatkoi matkaansa. Valkohampaan lihaksiin tuli vähitellen
voimaa, ja veri alkoi kiitää niiden kautta. Jouduttiin tallien luo, ja
siellä makasi ovella Collie ympärillään puoli tusinaa pikkaraisia
penikoita, jotka kisailivat päivänpaisteessa.
Valkohammas katseli ihmetellen. Collie ärisi sille varoitellen, ja se
pysyikin huolellisesti loitolla. Silloin isäntä työnsi kenkänsä
kärjellä yhtä noista kömpivistä olennoista Valkohammasta kohti. Se
pörrötti epäluuloisena karvojaan, mutta isäntä vakuutti sille, että
kaikki oli paikallaan. Collie, jota muuan naisista piteli sylissään,
vartioi sitä mustasukkaisena ja vakuutti äristen, ettei kaikki ollut
paikallaan.
Penikka piehtaroi sen edessä. Se luimisti korviaan ja tarkkasi
uteliaana. Molempien kuonot koskettivat toisiaan, ja se tunsi penikan
pienen lämpöisen kielen lipuvan pitkin huuliaan. Valkohampaan kieli
työntyi esiin, se ei tietänyt miksi, ja se nuoleskeli penikan kuonoa.
Jumalat tervehtivät tätä toimitusta käsiään taputellen ja ihastunein
huudoin. Valkohammas oli ymmällään ja katsoi heihin kuin arvoitukseen.
Sitten heikkous sai jälleen vallan ja se laskeutui pitkälleen, korvat
luimussa, pää sivulle painuneena, penikkaa tarkastellen. Toisetkin
penikat kömpivät sitä kohti Collien suureksi harmiksi, ja vakavana se
salli niiden kiivetä ja kuppelehtia ylitsensä. Ensinnä, jumalain
paukuttaessa suosiotaan, siinä ilmeni hitunen entistä itsetietoisuutta
ja noloutta. Mutta tämä katosi penikkain kuperkeikkain jatkuessa,
ja se makasi silmät puolittain ummessa, torkahtaen raukeana
päivänpaisteeseen.