Etelässä.
Valkohammas astui laivasta maihin San Franciscossa. Sen valtasi
kauhistus. Syvällä sielussaan, syvemmällä ajatustoimintaa tai tietoista
mieltämistä, se oli yhdistänyt voiman ja jumaluuden. Eivätkä valkoiset
miehet olleet koskaan ennen tuntuneet niin ihmeteltäviltä jumalilta
kuin nyt, sen astellessa San Franciscon liukasta kiveystä. Hirsimajojen
sijaan oli tullut jättiläisrakennuksia. Kadut olivat tulvillaan vaaroja
-- vankkureita, vaunuja, automobiileja; isot hevoset kiskoivat
ponnistellen suunnattomia laatikoita, ja hirvittävät raitiovaunut
kulkivat toitotellen ja kilistellen, kiljuen herkeämättä, uhkaavasti
kuten ilvekset pohjolan metsissä.
Kaikki tämä oli voiman ilmausta. Kaikessa tässä, sen takana oli
ihminen, halliten ja ohjaten, osoittaen kuten ennenkin vallitsevansa
kaikkea. Se oli suunnatonta, huumaavaa. Valkohampaan valtasi pelko.
Kuten se penikkana oli saanut tuta pienuutensa ja mitättömyytensä, kun
se ensin saapui korvesta Ison Majavan kylään, niin se nytkin tunsi
itsensä vähäpätöiseksi, vaikka olikin kooltaan täysikasvuinen ja
parhaissa voimissaan. Ja miten paljon jumalia olikaan! Niiden vilinä
sai sen aivan pyörälle. Ryske kaduilla huumasi sen korvia. Tuo
suunnaton ja loputon vilinä ja liike pani sen aivan ymmälleen.
Selvemmin kuin ennen se tunsi olevansa riippuvainen isännästään, jonka
kintereillä se seurasi kaikkialle, jättämättä häntä hetkeksikään
näkyvistä.
Mutta Valkohampaalle kaupunki jäi vain painajaiseksi, ikäänkuin pahaksi
uneksi, joka kiusasi sitä vielä kauan sen nukkuessa. Isäntä vei sen
tavaravaunuun ja kytki nurkkaan keskelle matkalaukku-kasoja. Siellä
vallitsi muuan tanakka, jäntevä jumala pitäen kovaa melua, heitellen
arkkuja ja laatikkoja, raahaten niitä sisään ovesta ja kasaten
röykkiöiksi tai lennättäen niin, että ryskyi ulos toisille jumalille,
jotka niitä odottelivat.
"Hyvä että tulitte", murisi vaunun jumala tuntia myöhemmin, kun Weedon
Scott ilmestyi ovelle. "Teidän koiranne ei anna minun koskea
sormellanikaan teidän tavaroihinne."
Valkohammas pääsi ulos vaunusta. Se oli ymmällään. Painajais-kaupunki
oli kadonnut. Vaunu oli sille ollut vain tavallinen huone, ja kun se
oli käynyt sisään, se oli ollut keskellä kaupunkia. Väliajalla kaupunki
oli hävinnyt. Sen hälinä ei enää huumannut sen korvia. Edessä levisi
hymyilevä maalaismaisema, päivänpaisteessa kylpien rauhallisena ja
raukeana. Mutta sillä oli vähän aikaa ihmetellä muutosta. Se mukautui
siihen kuten kaikkiin muihinkin jumalien arvaamattomiin tekoihin.
Sellainen oli näiden tapa.
Ulkona odottivat vaunut. Muuan mies ja nainen lähestyi isäntää. Naisen
kädet ojentuivat ja kietoutuivat isännän kaulaan -- se oli vihamielinen
liike. Seuraavassa tuokiossa Weedon Scott oli riuhtautunut vapaaksi
syleilystä ja käynyt käsiksi Valkohampaaseen, joka oli muuttunut
äriseväksi, raivoavaksi paholaiseksi.
"Ei mitään hätää, äiti", sanoi Scott pidätellen Valkohammasta ja
rauhoitellen sitä. "Se luuli, että sinä aioit tehdä minulle pahaa, eikä
voinut sietää sitä. Ei mitään hätää -- kyllä se pian oppii."
"Ja sillä välin minun sallittaneen rakastaa poikaani, kun hänen
koiransa ei ole saapuvilla", sanoi rouva nauraen, vaikka värisikin
pelosta kalpeana.
Hän katsahti Valkohampaaseen, joka ärisi karvat pörrössä ja tuijotti
kiukkuisena.
"Sen täytyy oppia, ihan paikalla", virkkoi Scott. Hän puheli lempeästi
Valkohampaalle, kunnes tämä oli tyyntynyt; sitten hänen äänensä muuttui
lujaksi. "Alas, poika! Alas paikalla!"
Tämä oli isännän opettama temppu, ja Valkohammas totteli, joskin
vastahakoisena ja äreänä.
"No nyt, äiti."
Scott levitti käsivartensa, mutta piti silmällä Valkohammasta.
"Alas!" hän varoitti. "Alas!"
Äänetönnä, karvojaan pörröttäen Valkohammas painui kyyrysilleen maahan
ja tarkasteli, kuinka tuo vihamielinen liike uudistui. Mutta siitä ei
koitunut vauriota sen enempää kuin oudon miesjumalan syleilystä, joka
nyt seurasi. Sitten laukut nostettiin vaunuihin, oudot jumalat ja
isäntä kapusivat perässä, ja Valkohammas seurasi ajavia, milloin
valppaana jäljessä pysytellen, milloin hevosille ärhennellen, että se
oli saapuvilla pitämässä huolta, ettei vahinkoa koituisi jumalalle,
jota ne niin nopeasti kuljettivat eteenpäin.
Viidentoista minuutin kuluttua vaunut kääntyivät kivipatsaisesta
portista kujaan, jota kahden puolen reunustivat pähkinäpuut muodostaen
lehvillään katoksen sen yli. Molemmin puolin levisi nurmikkoa, jonka
avarasta pinnasta siellä ja täällä kohosi iso, tukevaoksainen tammi.
Jonkun matkan päässä loisti päivän paahtamia niittyjä ruskeina ja
kellertävinä, eroten huomattavasti tuon hoidetun nurmikon tuoreesta
vehreydestä; ja uloimpana oli ruskeita kukkuloita ja rinnelaitumia.
Nurmikon toisessa päässä, missä laakson reuna kohosi ensimmäiseksi
kummuksi, sijaitsi isokuistinen, moniakkunainen talo.
Paljon ei Valkohampaalla ollut tilaisuutta tarkastella tätä. Tuskin
vaunut olivat ennättäneet talon alueelle, kun sen kimppuun kävi
kirkassilmäinen, teräväkuonoinen lammaskoira perin kiukkuisena ja
harmistuneena. Se työntyi isännän ja Valkohampaan väliin sulkien tältä
tien. Valkohammas ei ärissyt varoittaen, mutta karvat nousivat pystyyn,
kun se teki äänettömän kuolettavan hyökkäyksensä. Tämä hyökkäys
keskeytyi. Se pysähtyi hullunkurisen äkisti, jarruttaen vauhtiaan
jäykin etujaloin, melkein istuutuen pakaroilleen, niin kiihkeästi se
halusi välttää joutumasta tekemisiin koiran kanssa, jonka kimppuun
se oli hyökkäämäisillään. Tämä oli naaras, ja rodun laki asetti
suoja-aidan niiden välille. Tunkeilijan ahdistaminen olisi ollut
vaiston loukkaamista.
Mutta lammaskoiran laita oli toisin. Sillä ei ollut mitään sellaista
vaistoa, se kun oli naaras. Toiselta puolen, ollen lammaskoira, se
tunsi vaistomaisesti tavattoman voimakasta pelkoa erämaata ja varsinkin
sutta kohtaan. Valkohammas oli sen mielestä susi, perinnöllinen rosvo,
joka oli tuhonnut sen laumoja siitä alkaen, kuin joku sen hämäristä
esivanhemmista oli ensinnä vartioinut lampaita. Ja kun toinen nyt
luopui hyökkäyksestä ja jarrutti kosketusta välttääkseen, se kävi itse
kimppuun, Valkohammas ärisi tahtomattaan tuntiessaan naaraan
hampaiden iskevän hartioihinsa, mutta ei yrittänytkään vahingoittaa
vastustajaansa. Se astui takaisin itsetietoisuudesta jäykkäjalkaisena
ja koetti kiertämällä päästä ohitse. Se yritti sieltä ja täältä,
kaarteli ja kääntyili. Naaras oli aina tiellä.
"Tänne, Collie!" kutsui outo mies vaunuista.
Weedon Scott nauroi.
"Anna olla, isä. Valkohampaan täytyy oppia paljon uutta, ja se on
parasta alkaa nyt heti. Kyllä se mukautuu."
Vaunut vierivät edelleen, ja yhä Collie salpasi Valkohampaalta tien.
Tämä koetti juoksemalla sivuuttaa sen, kääntyi tieltä ja kiersi
nurmikkoa pitkin; mutta se juoksi sisempää ja pienempää kehää ja oli
aina edessä kiiltävine hampaineen. Valkohammas kiersi takaisin, livahti
tien poikki toiselle nurmikolle, mutta jälleen naaras pakotti sen
pyörtämään takaisin.
Vaunut kuljettivat isäntää pois. Valkohammas erotti ne vilahdukselta,
kun ne katosivat puiden joukkoon. Tilanne oli toivoton. Se koetti
kiertää vielä kerran, naaras seurasi nopeasti. Ja silloin Valkohammas
kääntyi äkisti päin, turvautuen vanhaan temppuunsa. Se iski vastaan
koko hartian väellä, niin että toinen lensi kumoon; ja niin nopeasti
oli naaras juossut, että se nyt kieri edelleen milloin selällään,
milloin kyljellään, raapien hiekkaa kynsillään ja kiljuen kimakasti
loukattua ylpeyttään ja suuttumustaan.
Valkohammas ei odottanut. Tie oli vapaa, eikä se ollut halunnutkaan
enempää. Naaras pyyhälsi perässä yhtämittaa kiljuen. Nyt tie oli suora,
ja kun oli kysymyksessä todellinen juoksu, ei Valkohampaan tarvinnut
pelätä kilpailijoita.
Naaras juoksi raivoisasti, parhaansa ponnistaen, osoittaen joka
loikkauksella jännittävänsä kaikki voimansa; ja kaiken aikaa
Valkohammas kiiti tasaisesti edelleen, äänettömästi, ponnistuksetta,
liukuen aaveen tavoin pitkin maanpintaa.
Kiertäessään rakennuksen ympäri pääoven luo se saavutti vaunut. Ne
olivat pysähtyneet, ja isäntä laskeutui parhaillaan maahan. Tällöin,
yhä juosten täyttä laukkaa, Valkohammas havaitsi äkisti jonkun
hyökkäävän sivulta. Muuan hirvikoira karahti sen kimppuun. Valkohammas
koetti asettua puolustautumaan, mutta vauhti oli liian kova ja koira
liian lähellä. Tämä törmäsi kylkeen, ja niin ankara ja odottamaton oli
tämä liike, että Valkohammas kellahti maahan ja kieri ympäri. Ylös
ennättäessään se oli oikea häijyyden perikuva -- korvat taaksepäin
luimussa, huulet irvissä, nenä rypyssä se louskautti yhteen hampaansa
ollen jo saamaisillaan kiinni koiran pehmeästä kurkusta.
Isäntä juoksi kohti, mutta oli liian kaukana, ja nyt sai Collie kunnian
tuon toisen koiran hengen pelastamisesta. Juuri kuin Valkohammas oli
hyökkäämäisillään iskeäkseen kuolettavasti, Collie saapui paikalle. Se
oli tullut petetyksi ja hävinnyt juoksussa, puhumattakaan siitä, että
se oli muitta mutkitta pantu hiekassa kierimään, ja nyt se tuli kuin
pyörremyrsky, puhisten loukattua arvontuntoa, oikeutettua raivoa ja
vaistomaista vihaa tuota korven rosvoa kohtaan. Se iski suoraa kohti,
kun Valkohammas juuri oli hyppäämässä, ja jälleen tämä lensi kumoon ja
kieriskeli maassa.
Seuraavassa tuokiossa isäntä oli paikalla ja piteli toisella kädellä
Valkohammasta, hänen isänsä komentaessa koiria tiehensä.
"Kylläpä täällä otetaan lämpimästi vastaan yksinäinen susi parka",
sanoi isäntä Valkohampaan tyyntyessä hänen hyväilyistään. "Koko
elämänsä aikana sen tiedetään vain kerran menettäneen tasapainonsa, ja
nyt se on isketty kumoon kaksi kertaa puolessa minuutissa."
Vaunut olivat vierineet pois, ja talosta oli tullut ulos lisää outoja
jumalia. Toiset näistä seisoivat kunnioittavasti etäällä, mutta kaksi
naista uudisti tuon vihamielisen liikkeen kietoen kätensä isännän
kaulaan. Valkohammas alkoi kuitenkin sietää sitä. Eihän siitä näyttänyt
tulevan mitään vahinkoa, eivätkä jumalien synnyttämät äänet olleet
ensinkään vihamielisiä. Nämä jumalat koettivat myöskin lähennellä
Valkohammasta, mutta se varoitteli niitä äristen, ja samoin teki isäntä
sanoin. Tällöin Valkohammas painautui tiukasti isäntänsä jalkoihin, ja
tämä taputteli sitä vakuuttavasti päähän.
Kun hirvikoiralle oli huudettu: "Dick! Alas, poika!" se oli noussut
portaita ja laskeutunut kuistin toiselle puolelle, yhä muristen ja
äreänä vahtien tulokasta. Collien oli ottanut huostaansa muuan
naisjumalista, joka kietoi kätensä sen kaulaan ja taputteli ja hyväili
sitä. Mutta Collie oli perin ymmällään, se vinkui levottomana, oli
raivoissaan, kun tuon suden sallittiin olla saapuvilla, ja aivan varma
siitä, että jumalat tekivät erehdyksen.
Kaikki jumalat lähtivät nousemaan portaita taloon, Valkohammas seurasi
isäntänsä kintereillä. Dick ärisi kuistilla, ja Valkohammas pörrötti
portailla karvojaan ja ärisi takaisin.
"Otetaan Dick sisään, ja jätetään nuo molemmat tappelemaan", ehdotti
Scottin isä.
"Kyllä niistä sen jälkeen tulee ystävykset."
"Silloin Valkohampaan täytyy ystävyytensä osoitukseksi surra muita
enemmän hautajaisissa", sanoi isäntä nauraen.
Vanhempi Scott katsoi epäillen, ensin Valkohammasta, sitten Dickiä ja
lopuksi poikaansa,
"Tarkoitat, että...?"
Weedon nyökkäsi.
"Juuri sitä minä tarkoitan. Dick heittäisi henkensä minuutin,
viimeistään kahden kuluessa."
Hän kääntyi Valkohampaan puoleen.
"Tule tänne, susi. Sinun on parasta pysyä sisällä."
Valkohammas astui portaita ylös ja kuistin poikitse jäykkäjalkaisena,
häntä kankeana, pitäen silmällä Dickiä sivuhyökkäyksen varalta ja ollen
samalla valmis ottamaan vastaan tuntemattoman, tulipa tämä sitten
kuinka hurjana tahansa sen kimppuun talon sisästä. Mutta mitään
peloittavaa ei hyökännyt esiin; ja päästyään sisälle se tutki paikat
huolellisesti löytämättä mitään. Sitten se laskeutui tyytyväisenä
murahtaen isännän jalkojen juureen tarkastellen kaikkea, mitä tapahtui,
alati valmiina hypähtämään pystyyn ja tappelemaan henkensä puolesta
niitä kauhuja vastaan, joiden se tunsi väijyvän tässä satimen
kaltaisessa talossa.