Pitkällä matkalla.
Se oli ilmassa. Valkohammas aavisti lähenevän onnettomuuden jo ennen
kuin siitä oli mitään ilmeisiä todisteita. Jollakin hämärällä tavalla
se tajusi, että uhkaava muutos oli tulossa. Se ei tietänyt kuinka ja
miksi, mutta tulevien tapahtumain tunto oli peräisin itse jumalista.
Hienommalla tavalla, kuin itse tiesivätkään, he paljastivat aikeensa
susikoiralle, joka oleili eteisessä ja, vaikk'ei koskaan astunutkaan
majaan, tiesi mitä heidän aivoissaan tapahtui.
"Kuulkaapas tuota!" huudahti ajuri eräänä iltana heidän syödessään.
Weedon Scott kuunteli. Oven lävitse kuului matalaa, levotonta vinkunaa,
ikäänkuin nyyhkytystä, joka on juuri kasvanut kuuluvaksi. Sitten
seurasi pitkä puuskahdus, kun Valkohammas koetti vakuuttautua, että
jumala oli vielä sisällä eikä ollut yksin lähtenyt pakosalle.
"Tuo susi taitaa surra teitä", virkkoi ajuri. Weedon Scott loi
kumppaniinsa katseen, joka oli melkein rukoileva, vaikka sanat
puhuivatkin toista.
"Mitä hittoa minä Kaliforniassa teen sudella?" hän kysyi.
"Sitähän minäkin sanon", vastasi Matti. "Mitä hittoa te Kaliforniassa
teette sudella?"
Mutta tämä ei tyydyttänyt Weedon Scottia. Tuo toinen tuntui tuomitsevan
häntä salakähmäisesti.
"Valkoisten miesten koirat eivät voisi pitää puoliaan sitä vastaan",
jatkoi Scott. "Se tappaisi ne silmänräpäyksessä. Ellei se saattaisi
minua vararikkoon vahingonkorvausjutuilla, niin viranomaiset ottaisivat
sen kuitenkin minulta ja tappaisivat sen."
"Niin, sehän on oikea murhaaja", huomautti ajuri.
Weedon Scott katsahti häneen epäluuloisena.
"Ei se kävisi päinsä", hän virkkoi ratkaisevasti.
"Ei se kävisi päinsä", myönsi Matti "Teidän täytyisi palkata erityinen
mies sitä hoitamaan."
Toisen epäluulot haihtuivat. Hän nyökkäsi hilpeästi. Syntyi
äänettömyys. Oven takaa kuului puolittain nyyhkyttävää vinkunaa ja
sitten pitkällistä, etsivää nuuskinaa.
"Se on aivan hitosti kiintynyt teihin, siitä ei pääse mihinkään", sanoi
Matti.
Toinen tuijotti häneen äkillisen kiukun valtaamana.
"Piru vieköön, mies! Kyllä minä tiedän oman mieleni ja senkin, mikä on
parasta!"
"Olen samaa mieltä, mutta..."
"Mutta mitä?" kivahti Scott.
"Niin, tuota noin" ... alkoi ajuri pehmeästi, muutti sitten mieltään ja
näytti suuttuvan hänkin. "No, ei teidän tarvitse siitä niin hemmetisti
tulistua. Teidän käytöksestänne päättäen luulisi, ettette tiedä omaa
mieltänne."
Weedon Scott väitteli itsekseen hetken ja sanoi sitten lempeämmin:
"Olet oikeassa, Matti. En tiedä omaa mieltäni, ja siinä juuri onkin
pulma."
"Ihan minä olisin naurettava, jos ottaisin tuon koiran mukaani",
puhkesi hän uudelleen puhumaan.
"Olen samaa mieltä", vastasi Matti; eikä isäntä ollut nytkään aivan
tyytyväinen häneen.
"Mutta mistä herran nimessä se tietää teidän lähtevän, se minua
ihmetyttää", jatkoi ajuri viattomasti.
"En ymmärrä sitä", vastasi Scott pudistaen alakuloisena päätään.
Sitten koitti päivä, jolloin Valkohammas näki avoimesta ovesta tuon
pahaenteisen laukun ja isännän sovittavan tavaroita siihen. Myöskin
tultiin ja mentiin alituisesti, ja ennen niin rauhaisa maja oli täynnä
outoa levottomuutta ja hämminkiä. Kaikki tämä oli epäämätöntä
todistetta. Valkohammas oli jo tuntenut sen. Nyt se käsitti sen
järjellään. Jumala valmisteli uutta pakoa. Ja kun hän ei ollut
ennenkään ottanut sitä mukaansa, niin se saattoi nytkin odottaa
jäävänsä jälkeen. Sinä iltana se kohotti pitkän sudenulvonnan. Kuten se
oli ulvonut penikkana, kun se oli paennut korvesta takaisin kylään
havaiten sen hävinneen ja vain tunkion merkitsevän Ison Majavan kodan
sijaa, niin se nytkin suuntasi kuononsa kohti kylmiä tähtiä ja kertoi
niille mielihaikeansa.
Majassa olivat molemmat miehet juuri käyneet levolle.
"Se on taas jättänyt ruokansa koskematta", huomautti Matti vuoteestaan.
Weedon Scottin puolelta kuului murahdus ja huopapeitteiden kahinaa.
"Enpä ihmettelisi, vaikka se tällä kertaa ottaisi kuollakseen, niin se
huononi viime kerralla, kun matkustitte tiehenne."
Toisen vuoteen peitteet kahisivat ärtyisästi.
"Oh, herkeä nyt jo!" huudahti Scott pimeästä. "Sinä jankutat pahemmin
kuin akka."
"Olen samaa mieltä", vastasi ajuri, eikä Scott ollut aivan varma siitä,
oliko naapuri hihittänyt.
Seuraavana päivänä Valkohampaan levottomuus ja huoli olivat entistä
ilmeisemmät. Se seurasi isäntänsä kantapäillä, milloin hyvänsä tämä
lähti majasta, ja vartioi eteisessä, kun hän viipyi sisällä. Avoimesta
ovesta se saattoi vilahdukselta nähdä lattialle kasatut matkakapineet.
Laukun lisäksi oli ilmestynyt kaksi isoa vaatekääröä ja laatikko. Matti
verhosi juuri isäntänsä peitteitä ja turkkeja pieneen öljykankaaseen.
Valkohammas vinkui näitä hommia tarkastaessaan.
Myöhemmin saapui kaksi intiaania. Se vahti heitä kiinteästi, kun he
nostivat matkavarusteet selkäänsä ja seurasivat Mattia, joka kantoi
makuuvaatteita ja laukkua. Mutta Valkohammas ei lähtenyt mukaan. Isäntä
viipyi vielä majassa. Jonkun ajan kuluttua Matti palasi. Isäntä tuli
ovelle ja kutsui Valkohampaan sisään.
"Poika parka", sanoi hän lempeästi, raapien Valkohampaan korvia ja
naputtaen sen selkärankaa. "Nyt minä lähden pitkälle matkalle, vanha
veikko, mutta sinä et voi tulla mukaan. Kajahutapa nyt kerta vielä
murinasi -- viimeinen murinasi jäähyväisiksi."
Mutta Valkohammas kieltäytyi murisemasta. Kaihomielisesti, tutkien
katsottuaan, se kaivoi päänsä isännän kainaloon.
"Jo puhaltaa!" huusi Matti. Yukonilta kuului jokilaivan käheätä
mylvinää. "Teidän täytyy pitää kiirettä. Lukitkaa nyt etuovi. Minä
menen takatietä. Joutuin siitä!"
Molemmat ovet läjähtivät kiinni samassa tuokiossa, ja Weedon Scott
odotti Mattia tulevaksi etupuolelle. Sisältä kuului matalaa vinkunaa ja
nyyhkytystä, sitten pitkällistä nuuskinaa.
"Sinun täytyy pitää siitä hyvää huolta, Matti", sanoi Scott heidän
lähtiessään astumaan alamäkeä. "Kirjoita minulle kuinka se voi."
"Kyllä", vastasi ajuri. "Mutta kuulkaapas tuota."
Molemmat miehet pysähtyivät. Valkohammas ulvoi kuin koirat isäntänsä
kuoltua. Se päästi kuuluville äärimmäisen tuskan; huuto kohosi ylöspäin
valtaavin, sydäntäsärkevin syöksyin, aleni siitä väräjäväksi
valitukseksi ja syöksyi jälleen ylöspäin tuskanpuuskin.
_Aurora_ oli ensimmäinen höyrylaiva, joka sinä vuonna vei ulos
maailmaan, ja sen kannet olivat ahdinkoon asti täynnä onnellisia
seikkailijoita ja murtuneita kullanetsijöitä; kaikki halusivat nyt yhtä
kiihkeästi pois kuin ennen näille pimeille perille. Lähellä siltaa
Scott kätteli Mattia, joka oli valmis lähtemään maihin. Mutta Matin
käsi veltostui toisen otteessa, kun hänen katseensa osui ohitse ja
kiintyi johonkin isännän takana. Scott kääntyi katsomaan. Kannella,
muutaman jalan päässä, istui Valkohammas kaihomielisenä vahtien.
Ajuri sadatteli hiljaa täysin ymmällään. Scott saattoi vain katsella
ihmeissään.
"Suljitteko etuoven?" kysyi Matti.
Toinen nyökkäsi ja kysyi:
"Entäs takaovi?"
"Saatte olla varma siitä, että lukitsin sen", kuului kiihkeä vastaus.
Valkohammas luimisti mielistelevästi korviaan, mutta jäi paikalleen,
koettamattakaan lähetä.
"Minun täytyy viedä se mukanani maihin."
Matti astui pari askelta Valkohammasta kohti, mutta tämä livahti
tiehensä. Ajuri hyökkäsi ajamaan takaa, ja Valkohammas luikahti erään
miesjoukon jalkojen lomitse. Sivuuttaen, kiertäen, pyörähdellen se
kiiti kantta pitkin vältellen joutumasta kiinni.
Mutta kun rakastettu isäntä puhui, se tuli viipymättä totellen hänen
luokseen.
"Eipäs tule sen luo, joka on kaiken aikaa sitä ruokkinut", mutisi ajuri
mielipahoillaan. -- "Ja te ette ole ravinnut sitä koskaan ensi päivän
perästä. Piru minut periköön, jos käsitän, mistä se tietää teidät
isännäksi."
Scott, joka oli taputellut Valkohammasta, kumartui äkkiä lähemmäksi ja
osoitti vereksiä viilloksia sen kuonossa ja sen silmien välissä
ammottavaa haavaa.
Mattikin kumartui ja tunnusteli Valkohampaan vatsanalusta.
"Me unohdimme akkunan. Se on alta aivan veressä. Taisi lentää suoraa
päätä puhki."
Mutta Weedon Scott ei kuunnellut. Hän mietiskeli nopeasti.
_Auroran_ torvi huusi viimeistä kertaa. Miehiä riensi siltaa
myöten alas rannalle. Matti irroitti huivin kaulastaan ja ryhtyi
kiinnittämään sitä Valkohampaan kaulaan. Scott tarttui ajurin käteen.
"Hyvästi nyt, Matti poika. Mitä suteen tulee -- niin sinun ei tarvitse
kirjoittaa. Näes, minä..."
"Mitä!" huudahti ajuri. -- "Ette kai aio...?"
"Juuri sitä minä aion. Tässä on huivisi. _Minä_ kirjoitan
_sinulle_ siitä."
Matti seisahtui puoliväliin siltaa.
"Se ei voi kestää ilmanalaa!" huusi hän takaisin. "Ellette keritse sitä
helteiden tullen!"
Silta hinattiin laivaan. _Aurora_ kääntyi virran partaalta. Weedon
Scott heilutti vielä kerran jäähyväisiksi. Sitten hän kääntyi ja
kumartui Valkohampaan puoleen, joka seisoi hänen vierellään.
"No, murise nyt, hitto vie, murise nyt", hän sanoi taputellen sen päätä
ja raaputtaen lakoon taipuvia korvia.