Rakkauden valta.
Nähdessään Weedon Scottin lähestyvän Valkohammas pörrötti karvojaan ja
ärisi ilmoittaakseen, ettei se aikonut alistua rangaistavaksi.
Neljäkolmatta tuntia oli kulunut siitä, kuin se oli viiltänyt rikki
käden, joka nyt oli siteessä ja kannattimen varassa, jotta siihen ei
virtaisi verta. Valkohammas oli entisaikoina kärsinyt rangaistusta
myöskin kauan rikkomuksen jälkeen, ja se arveli nytkin käyvän niin.
Kuinka voisikaan olla toisin? Se oli omasta mielestään tehnyt pyhyyden
häväistyksen -- upottanut hampaansa jumalan, vieläpä valkoihoisen
jumalan pyhään lihaan. Luonnollisesti sen osaksi oli nyt joutuva jotain
hirmuista, sellaisen kokemuksen se oli saanut jumalien kanssa
seurustellessaan.
Jumala istuutui usean jalan päähän. Siinä ei Valkohammas saattanut
huomata mitään vaarallista. Rangaistessaan jumalat seisoivat pystyssä.
Tällä jumalalla ei sitä paitsi ollut mitään sauvaa, ei ruoskaa eikä
tuliasetta. Ja lisäksi se oli itse vapaa. Ei mikään kahle tai keppi
pidättänyt sitä. Se saattoi paeta turvaan jumalan noustessa
seisaalleen. Nyt saattoi siis toistaiseksi odottaa ja tarkastella.
Jumala pysyi hiljaa, ei liikahtanutkaan; ja verkainen Valkohampaan
ärinä hupeni murinaksi, joka painui syvälle kurkkuun ja sitten taukosi.
Sitten jumala puhui, ja ensimmäinen ääni sai Valkohampaan niskakarvat
pörhistymään ja murinan kohoamaan kurkkuun. Mutta jumala ei tehnyt
mitään vihamielistä liikettä, vaan puheli edelleen rauhallisesti.
Jonkun aikaa Valkohammas murisi hänen puhellessaan noudattaen puheen
poljentoa. Mutta jumala puheli herkeämättä. Hän puheli Valkohampaalle
tavalla, joka oli tälle aivan outoa. Pehmeästi ja viihdytellen,
lempeydellä, joka jollakin tavoin kosketti Valkohampaaseen. Huolimatta
luonnostaan ja kaikista vaistonsa varoituksista Valkohammas alkoi
luottaa tähän jumalaan. Sen valtasi turvallisuuden tunne, joka soti
jyrkästi sen varhaisempia kokemuksia vastaan.
Pitkän ajan kuluttua jumala nousi ja meni majaan. Kun hän tuli ulos,
Valkohammas tarkasteli häntä levottomana. Hänellä ei ollut
ruoskaa, ei sauvaa eikä muutakaan asetta. Ei hän myöskään pitänyt
vahingoittumatonta kättään selän takana piilotellen siinä jotakin. Hän
istuutui kuten ennenkin, samaan paikkaan, usean jalan päähän. Hän
ojensi pientä lihapalaa. Valkohammas luimisti korviaan ja tutki sitä
epäluuloisena; sen onnistui katsella samalla haavaa sekä lihaa että
jumalaa, se oli valmiina kaiken varalta, ruumis oli jännittynyt
syöksymään pois ensimmäisen vihamielisyyden merkin ilmetessä.
Rangaistusta ei vieläkään kuulunut. Jumala vain piteli lihapalaa sen
kuonon lähellä. Ja liha näytti olevan oikeata laatua. Valkohammas
epäili kuitenkin; ja vaikka lihaa tarjottiin lyhyin, kehoittavin
työnnähdyksin, se kieltäytyi koskemasta siihen. Jumalat olivat peräti
viisaita, eikä voinut laisinkaan aavistaa, mikä ovela petos piileskeli
tuossa näennäisesti viattomassa viipaleessa. Entinen kokemus todisti,
että varsinkin intiaanivaimojen seurassa lihan ja rangaistuksen välillä
oli vallinnut sangen turmiollinen suhde.
Lopulta jumala heitti lihan lumelle Valkohampaan jalkojen juureen. Se
nuuski lihaa tarkoin, mutta ei katsonut siihen. Haistellessaan se
kiinnitti katseensa jumalaan. Mitään ei tapahtunut. Se otti lihan
suuhunsa ja nieli sen. Nytkään ei tapahtunut mitään. Vieläpä jumala
tarjosi toistakin lihapalasta. Jälleen se kieltäytyi ottamasta kädestä,
ja jälleen liha viskattiin sille. Tämä toistui useita kertoja. Mutta
sitten jumala kieltäytyi heittämästä. Hän piti lihaa kädessään ja
tarjoili sitä itsepintaisesti.
Liha oli hyvää ja Valkohampaan oli nälkä. Askel askeleelta, äärettömän
varovaisesti se läheni kättä. Lopulta se päätti syödä lihan kädestä. Se
ei siirtänyt katsettaan hetkeksikään jumalasta, se työnsi päänsä
eteenpäin korvat luimussa ja niskakarvat vaistomaisesti pörrössä.
Myöskin korisi sen kurkussa matala murina varoittavasti ilmaisten,
ettei se sietänyt pilaa. Se söi lihan, eikä mitään tapahtunut. Pala
palalta se söi kaiken lihan, eikä mitään tapahtunut. Rangaistusta ei
vieläkään kuulunut.
Se nuoli huuliaan ja odotti. Jumala yhä puheli. Äänessä oli lempeyttä
-- jotain mitä Valkohammas ei ollut milloinkaan kokenut. Ja siinä
heräsi tunteita, joita se ei myöskään ollut koskaan ennen kokenut. Se
tunsi jonkinlaista outoa tyydytystä, ikäänkuin jokin tarve olisi tullut
tyydytetyksi, jokin aukko sen olennossa täytetyksi. Sitten heräsi
vaisto uudelleen, ja entinen kokemus kehoitti varovaisuuteen. Jumalat
olivat niin ovelia, ja heillä oli arvaamattomia keinoja
tarkoitusperiensä saavuttamiseksi.
Ahaa! Siinäpä se oli, jumalan käsi, jolla oli kyky tuottaa kipua,
työntyi esiin, laskeutuen sen pään päälle. Mutta jumala puheli
edelleen. Hänen äänensä oli pehmeä ja viihdyttävä. Uhkaavasta kädestä
huolimatta ääni herätti luottamusta. Ja vakuuttavasta äänestä
huolimatta käsi synnytti epäluuloa. Ristiriitaiset tunteet, vaistot
raatelivat Valkohampaan mieltä. Tuntui siltä, kuin se olisi räjähtänyt
kappaleiksi, niin ankarasti se koetti hillitä itseään, pyrki oudon
epätietoisena pidättämään koossa niitä vastakkaisia voimia, jotka siinä
taistelivat ylivallasta.
Se teki puolittaisen myönnytyksen. Se ärisi ja pörrötti karvojaan ja
luimisti korviaan. Mutta se ei purrut eikä myöskään juossut tiehensä.
Käsi laskeutui. Se läheni lähenemistään. Se kosketteli kohonneiden
karvojen päitä. Valkohammas kyyristyi sen alla. Käsi seurasi, painuen
yhä lujemmin siihen kiinni. Väistäen, melkein väristen se sai vielä
säilytetyksi malttinsa. Tuo käsi, joka sitä kosketti ja loukkaa
vaistoa, kidutti sitä. Yhdessä päivästä se ei saattanut unohtaa kaikkea
pahaa, minkä ihmisten kädet olivat sille tuottaneet. Mutta tämä oli
jumalan tahto, ja se koetti alistua.
Käsi kohosi ja laskeutui jälleen taputellen ja hyväillen. Tätä jatkui,
mutta joka kerta kun käsi nousi, karvatkin kohosivat. Ja aina kun käsi
laskeutui, korvat painuivat luimuun ja kurkkuun tunkeutui syvä murina.
Valkohammas murisi murisemistaan yhtämittaisesti varoitellen. Täten se
ilmaisi olevansa valmis kostamaan jokaisen loukkauksen. Ei voinut
lainkaan tietää, milloin jumalan lopullinen tarkoitus paljastuisi.
Milloin hyvänsä pehmeä, luottamusta herättävä ääni saattoi muuttua
raivoisaksi karjunnaksi, hellän käden hyväily käydä kiukkuiseksi
otteeksi ja rangaista täten avuttomaksi joutunutta.
Mutta jumala puheli edelleen pehmeästi, ja yhä käsi nousi ja laskeutui
taputuksin, jotka eivät ilmaisseet vihamielisyyttä. Valkohampaassa
vallitsi kahdenlaisia tunteita. Vaistolle se oli vastenmielistä. Se
kahlehti, esti pyrkimästä vapaaksi. Eikä se kuitenkaan ollut ruumiille
tuskallista. Päinvastoin, se oli mieluistakin. Taputus muuttui
verkalleen ja varovaisesti korvan juurta raaputtavaksi liikkeeksi, ja
siitä ruumiillinen nautinto yltyikin hiukan. Se pelkäsi kuitenkin
edelleen ja pysyi varuillaan, odottaen arvaamatonta pahaa, vuoroin
kärsien ja nauttien, mikäli mikin tunne siinä pääsi vallalle.
"No, piru minut periköön!"
Niin lausui Matti, joka tuli majasta hihat käärittyinä ja kädessään
astia likaista pesuvettä. Hän oli tyhjentämäisillään astian, mutta
pysähtyi nähdessään Weedon Scottin taputtelevan Valkohammasta.
Samassa tuokiossa, kuin hänen äänensä katkaisi hiljaisuuden,
Valkohammas hypähti pois äristen hänelle hurjasti.
Matti silmäili isäntäänsä huolestuneen paheksuvasti.
"Jos tässä saa puhua suunsa puhtaaksi, herra Scott, niin uskallanpa
sanoa, että te olette oikein kymmenkertainen houkkio ja vielä jotain
muutakin."
Weedon Scott hymyili ylimielisenä, nousi ja astui Valkohampaan luo. Hän
puheli sille viihdyttävästi, mutta ei kovin kauan, ojensi sitten
verkalleen kätensä, laski sen Valkohampaan pään päälle ja ryhtyi
jatkamaan keskeytynyttä taputtamistaan. Valkohammas sieti sitä
kohdistaen epäluuloisena katseensa, ei hyväilevään mieheen, vaan
mieheen joka seisoi ovella.
"Saatattepa hyvinkin olla hitonmoinen kaivosmies", arveli ajuri
oraakkelimaisesti, "mutta kyllä hyvät humalat menivät hukkaan, kun ette
poikana karannut sirkukseen."
Valkohammas ärisi kuullessaan hänen äänensä, mutta tällä kertaa se ei
hypähtänyt käden alta, joka hyväili sen päätä ja niskaa pitkin,
viihdyttävin sivelyin.
Se oli Valkohampaalle lopun alkua -- vanha elämä ja vihan valta alkoi
kallistua loppuunsa. Uusi, suunnattomassa määrin parempi elämä teki
tuloaan. Paljon miettimistä ja loputonta kärsivällisyyttä se vaati
Weedon Scottilta. Ja Valkohampaalle se merkitsi täydellistä
vallankumousta. Sen täytyi vastustaa vaiston ja järjen vaatimuksia,
toimia vastoin kokemusta ja tunnustaa itse elämänkin valehdelleen.
Jos otti elämän sellaisena kuin Valkohammas oli sen tuntenut, niin
paljon oli siitä puuttunut sellaista, mitä se nyt teki -- ja vieläkin
enemmän: kaikki sen virtaukset olivat kulkeneet aivan toiseen suuntaan
kuin ne, joiden kuljetettavaksi se nyt antautui. Lyhyesti sanoen: jos
kaikki otettiin huomioon, sen täytyi pyrkiä perehtymään elämään paljoa
laajemmassa määrässä kuin ennen muinoin, saapuessaan vapaaehtoisesti
erämaasta ja omaksuessaan Ison Majavan isännäkseen. Silloin se oli vain
penikka, vailla muotoa; ympäristön peukalo saattoi helposti muovailla
sitä. Mutta nyt laita oli toisin. Ympäristön peukalo oli suorittanut
tehtävänsä, ja tehnyt sen liiankin perusteellisesti. Tämä oli
muodostanut ja kovettanut siitä Tappelu-suden, hurjan ja leppymättömän,
lemmettömän ja vastenmielisen olion. Päällepäätteeksi tämä muutos oli
täydellinen mullistus, ja se sattui aikana, jolloin nuoruuden
taipuvaisuus jo oli hävinnyt, jolloin sen syyt olivat käyneet
sitkeiksi, koko olemuksen kudos muuttunut karkeaksi ja jäykäksi, luonne
rautaiseksi ja kaikki sen vaistot ja selviöt kiteytyneet varmoiksi
laeiksi, haluiksi ja inhoiksi.
Mutta tässä uudistetussa mukautumisessa juuri ympäristön peukalo taasen
paineli sitä, pehmentäen sen, mikä oli käynyt kovaksi, ja muokaten sen
parempaan muotoon. Weedon Scott oli todellakin tämä sormi. Hän oli
tunkeutunut Valkohampaan luonteen juuriin asti, ja ystävyydellä hän
loihti eloon kykyjä, jotka olivat surkastuneet, melkeinpä hävinneetkin.
Sellaisia kykyjä oli _rakkaus_. Se asettui _mieltymyksen_ sijaan, ja
tämä oli ennen ollut korkein tunne, mikä jumalien kanssa seurustellessa
oli Valkohampaan vallannut.
Mutta tämä rakkaus ei noussut yhdessä päivässä. Se alkoi
_mieltymyksenä_, ja siitä se verkalleen kehittyi. Valkohammas ei
juossut tiehensä, vaikka se saikin pysyä irrallaan, sillä tämä uusi
jumala miellytti sitä. Olihan tämä elämä kaikin puolin parempaa kuin
Kauno-Smithin häkissä vietetyt päivät, ja sillä täytyi välttämättä olla
jokin jumala. Ihmisen yliherruus kuului sen luontaisiin tarpeisiin. Sen
riippuvaisuus ihmisestä oli tullut vahvistetuksi sinä päivänä, jona se
pyörsi takaisin korvesta ja ryömi Ison Majavan jalkain juureen
odotettua rangaistusta kärsimään. Tämä alistumisen leima oli painettu
siihen uudelleen ja häviämättömästi sen palatessa toistamiseen
erämaasta, kun pitkällinen nälänhätä oli päättynyt ja Ison Majavan
leirissä oli jälleen kalaa.
Ja niin Valkohammas jäi, koska se tarvitsi jumalaa ja Weedon Scott oli
siitä Kauno-Smithiä parempi. Tunnustaakseen riippuvaisuutensa se ryhtyi
suojelemaan isäntänsä omaisuutta. Rekikoirien nukkuessa se kuljeskeli
majan ympärillä, ja ensimmäinen myöhäinen vieras sai torjua sitä
luotaan sauva kädessä, kunnes Weedon Scott ennätti avuksi. Mutta
Valkohammas oppi pian erottamaan varkaat ja rehelliset ihmiset
toisistaan, arvostelemaan astuntaa ja ryhtiä oikealla tavalla.
Sellaisen ihmisen, joka kulki kuuluvin askelin suoraa päätä majan
ovelle, se jätti rauhaan, vaikka vartioikin häntä valppaana, kunnes ovi
avautui ja isäntä hänet hyväksyi tervetulleena. Mutta sellainen
ihminen, joka kulki keveästi, kiertoteitä, varovaisesti tähystellen,
piilopaikkoja etsien, ei saanut mitään armoa Valkohampaan tuomiosta,
vaan pakeni äkkiä, kiireisesti ja nolona.
Weedon Scott oli ottanut tehtäväkseen parantaa Valkohampaan -- tai
pikemmin korvata sen vääryyden, jota ihmiset olivat sille tehneet.
Tähän kehoittivat häntä periaatteet ja omatunto. Hän tunsi, että
Valkohampaalle tehty vääryys oli luettava ihmiselle velaksi ja että se
oli maksettava. Niin hän koetti edelleenkin olla ystävällinen
Tappelu-sudelle. Joka päivä hän piti velvollisuutenaan hyväillä ja
helliä Valkohammasta ja tehdä sitä pitkään.
Ensin Valkohammas oli epäluuloinen ja vihamielinen, mutta oppi sitten
pitämään tuosta hellimisestä. Erästä seikkaa se ei kuitenkaan oppinut
koskaan jättämään -- murinaansa. Heti kun hyväilyt alkoivat, se rupesi
murisemaan ja jatkoi sitä loppuun asti. Mutta murinassa oli uusi sävy.
Outo ei sitä saattanut havaita, ja hänelle Valkohampaan murina ilmaisi
alkuperäistä viileyttä, hermoja repivää ja jäätävää hurjuutta. Mutta
Valkohampaan kurkku oli käynyt karkeasyiseksi niistä hurjista äänistä,
joita se oli synnyttänyt monina vuosina ensimmäisestä heikosta
kiukunärähdyksestään alkaen, eikä se voinut nyt pehmentää tuon kurkun
ääniä ilmaisemaan hellyyttä, jota se tunsi. Weedon Scottin korva ja
myötätunto olivat kuitenkin kyllin hienot erottamaan tuon uuden sävyn,
vaikka se hukkuikin hurjuuteen -- sävyn, joka hiukkasen vivahti
tyytyväisyyden urinaan ja jonka hän yksin kykeni kuulemaan.
Päivien vieriessä _mieltymys_ alkoi yhä nopeammin kehittyä
_rakkaudeksi_. Valkohammas rupesi itsekin huomaamaan sen, vaikk'ei
se ollutkaan tietoinen siitä, mitä rakkaus oli. Se ilmeni sille
olemuksessa ammottavana tyhjiönä, nälkäisenä, särkevänä, ikävöivänä
tyhjiönä, joka kaipasi täyttymistä. Se oli tuskaa ja rauhattomuutta ja
se lieventyi vain jumalan läsnäolosta. Sellaisina aikoina rakkaus oli
sille iloa, hurjaa, pistävän riemullista tyydytystä. Mutta jumalan
ollessa poissa tuska ja rauhattomuus palasivat; tyhjiö lennähti jälleen
auki ja ahdisti tyhjyydellään, ja nälkä kaivoi herkeämättä.
Valkohammas alkoi löytää itsensä. Huolimatta varttuneesta iästään ja
elinainesten villistä jäykkyydestä sen luonne kehittyi. Outoja
tunteita, harvinaisia vaikutteita puhkesi siinä terälle. Sen
entinen käytöstapa muuttui. Ennen se oli pitänyt mukavuudesta ja
tuskattomuudesta, vihannut epämukavuutta ja tuskaa. Mutta nyt oli laita
toisin. Tämän uuden tunteen vuoksi se kärsi usein vaivaa ja tuskaa
jumalansa tähden. Sen sijaan että se olisi varhaisena aamuhetkenä
kuljeskellut ravintoa etsimässä tai maannut suojaisessa sopessa, se
saattoi odottaa ikävässä majan eteisessä tuntikausia nähdäkseen
jumalan. Kun jumala yöllä palasi kotiin, Valkohammas hylkäsi lumeen
kaivamansa lämpimän leposijan kuullakseen ystävällisen sorminapsauksen
tai tervehdyshuudon. Luopuipa se yksin lihastakin ollakseen jumalansa
luona, saadakseen hyväilyn tai seuratakseen häntä kaupunkiin.
_Rakkaus_ oli tunkeutunut _mieltymyksen_ tilalle. Ja rakkaus
tunkeutui mittausluotina sen olemuksen syvyyksiin, joihin mieltymys ei
ollut koskaan ulottunut. Ja sen olemuksen syvyyksistä oli vastauksena
noussut uusi ilmiö -- rakkaus. Se tarjosi takaisin, mitä sille
annettiin. Tässä sillä oli todellakin jumala, rakkauden jumala, lämmin,
säteilevä jumala, jonka valossa Valkohampaan luonto kehkeytyi kuin
kukka auringossa.
Mutta Valkohammas ei ollut mielenosoituksiin altis. Se ei ollut koskaan
elämässään haukkunut, eikä se voinut nytkään oppia haukkumaan
tervehdykseksi lähestyvälle jumalalleen. Milloinkaan se ei ilmaissut
rakkauttaan narrimaisella tavalla. Se ei juossut koskaan jumalaansa
vastaan. Se odotti matkan päässä; mutta se odotti aina, oli aina
saapuvilla. Sen rakkaus oli palvomisen luonteista -- mykkää, hiljaista
jumaloimista. Vain kiinteällä katseellaan se ilmaisi rakkauttaan ja
seuraamalla katsein jumalansa jokaista liikettä. Toisinaan, kun jumala
sitä katseli tai puhutteli, siinä ilmeni myöskin hullunkurista
itsetietoisuutta, jonka aiheuttivat rakkauden pyrkimys pääsemään
ilmoille ja sen ruumiillinen kykenemättömyys osoittaa sitä.
Monella muotoa se oppi mukautumaan uuteen elämänlaatuunsa. Se käsitti,
että isännän koirat oli jätettävä rauhaan. Mutta myöskin sen käskevä
luonto pyrki ilmoille, ja sen täytyi ensin löylyttää ne tunnustamaan
sen yliherrakseen ja johtajakseen. Tämän tapahduttua ei niistä ollut
suurta vaivaa. Ne väistyivät tieltä sen tullessa niiden joukkoon, ja
kun se ilmaisi tahtonsa, ne tottelivat.
Samalla tapaa se oppi sietämään Mattia -- isäntänsä omaisuutena.
Harvoin isäntä sitä ruokki. Sen teki Matti -- se kuului hänen
tehtäviinsä; mutta Valkohammas oivalsi, että se söi isäntänsä ravintoa
ja että juuri isäntä täten ruokki sitä sijaisen kautta. Matti myöskin
koetti pukea sen ylle valjaat ja panna sen kiskomaan rekeä toisten
koirain kanssa. Mutta siinä hän ei onnistunut. Valkohammas tajusi vasta
sitten, kun Weedon Scott valjasti ja kävi ajamaan. Se ymmärsi isännän
tahtovan, että juuri Matti ajaisi sillä kuten muillakin koirilla.
Klondiken reet erosivat suuresti mackenzielaisista pulkista, niissä kun
oli jalakset alla. Eri menettelytapaa käytettiin myöskin koirilla
ajettaessa. Vetojoukkue ei ollut viuhkan muotoon järjestetty. Koirat
kiskoivat yhdessä rivissä, peräkkäin. Ja täällä Klondikessa johtaja oli
todellakin johtaja. Sellaisena oli viisain ja väkevin koira, ja joukkue
totteli ja pelkäsi sitä. Oli aivan selvää, että Valkohammas saavutti
pian tuon aseman. Vähempään se ei tyytynyt, kuten Matti sai havaita
monen häiriön ja harmin perästä. Mutta vaikka se uurasti reen edessä
päivin, se ei luopunut vartioimasta isäntänsä omaisuutta öisin. Siten
se palveli kaiken aikaa aina valppaana ja uskollisena; se oli sanalla
sanoen arvokkain koirista.
"Jos tässä saa sylkeä suustaan sanottavansa", virkkoi Matti eräänä
päivänä, "niin uskallanpa väittää, että teitte hiton viisaasti,
kun maksoitte tuosta koirasta sen hinnan. Oikein te puijasitte
Kauno-Smithiä, kun iskitte häntä vasten kuonoa nyrkillä."
Weedon Scottin harmaissa silmissä leimahti suuttumuksen salama, ja hän
mutisi kiukkuisesti: "Senkin peto!"
Myöhään keväällä Valkohammasta kohtasi suuri suru. Rakastettu isäntä
katosi aivan odottamatta. Enteitä tosin oli ollut, mutta Valkohammas
oli outo sellaisissa asioissa eikä ymmärtänyt, mitä matkalaukun
täyttäminen merkitsi. Myöhemmin se muisti, että tämä täyttäminen oli
suoritettu ennen isännän katoamista, mutta sen tapahtuessa se ei
epäillyt ensinkään. Yöllä se odotti isännän palaavan. Keskiyöllä kova
tuuli ajoi sen suojaan majan taakse. Siellä se torkkui puolinukuksissa,
korvat valppaina havaitsemaan ensimmäisen tutun askeleen. Mutta kello
kahdelta aamulla levottomuus ajoi sen kylmään eteiseen, jonne se
kyyristyi odottamaan.
Mutta isäntää ei kuulunut. Aamulla ovi aukeni, ja Matti astui ulos.
Valkohammas tuijotti häneen ikävöiden. Mutta näillä molemmilla ei ollut
mitään yhteistä kieltä, jonka avulla se olisi saanut tietää, mitä
halusi. Päiviä kului, mutta isäntää ei vain kuulunut. Valkohammas, joka
ei koskaan ollut sairastanut, kävi kipeäksi. Se tuli hyvin sairaaksi --
niin huonovointiseksi, että Matin lopulta täytyi viedä se majaan.
Kirjoittaessaan isännälleen Matti omisti Valkohampaalle seuraavan
jälkikirjoituksen:
"Se hemmetin susi ei tee työtä. Se ei syökään. Siinä ei ole yhtään
sisua jäljellä. Kaikki koirat löylyttävät sitä. Se tahtoo tietää, miten
teidän on käynyt, enkä minä osaa sanoa sille. Taitaa ihan kuolla."
Asian laita oli, kuten Matti oli sanonut. Valkohammas oli lakannut
syömästä, oli menettänyt rohkeutensa ja otti selkäänsä jokaiselta
koiralta. Se makasi majassa, uunin lähellä, ei välittänyt ruuasta, ei
Matista eikä koko elämästä. Samantekevää, puhuiko Matti lempeästi vaiko
sadatellen; se vain käänsi samean katseensa mieheen ja antoi päänsä
sitten painua tavalliseen asemaansa etukäpäläin päälle.
Ja sitten eräänä iltana Matti, joka luki itsekseen huuliaan liikutellen
ja puoliääneen mutisten, kavahti Valkohampaan hiljalleen vingahtaessa.
Se oli noussut pystyyn, heristi korviaan ja kuunteli jännittyneenä.
Hetkistä myöhemmin Matti kuuli askeleita. Ovi aukeni, ja Weedon Scott
astui sisään. Molemmat miehet pudistivat kättä. Sitten Scott katseli
ympärilleen.
"Missä susi on?" kysyi hän.
Sitten hän huomasi tämän; se oli lähellä uunia, missä se oli
maannutkin. Se ei ollut syöksynyt esiin muiden koirien tavoin; se
seisoi odottamistaan odottaen.
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Matti. "Katsokaa, kun se heiluttaa
häntäänsä."
Weedon Scott astui puoliväliin huonetta samalla kutsuen sitä.
Valkohammas tuli hänen luokseen, ei tosin pitkin loikkauksin, mutta
kuitenkin nopeasti. Se näytti hullunkuriselta itsetietoisuudessaan,
mutta lähemmäksi käydessään se sai silmiinsä oudon ilmeen. Silmiin
nousi jotain, kuvaamaton määrä tunnetta, ja loisti niissä tulena.
"Ei se koskaan katsonut minuun tuolla tapaa, kun te olitte poissa",
arveli Matti.
Weedon Scott ei kuullut. Hän istui kyykyssä Valkohampaan edessä ja
hyväili sitä -- raaputti korvan juuria, siveli pitkin vedoin yli niskan
ja hartiain, taputteli kevyesti selkärankaa nystyröillään. Ja
Valkohammas vastasi muristen, ja murina tuntui entistään pehmeämmältä.
Mutta ei siinä kyllin. Riemu, rakkaus kuohui yhä ylemmäksi, pyrki
ilmoille ja onnistui löytämään uuden ilmaisumuodon. Äkkiä se työnsi
päänsä eteenpäin ja kaivoi sen isännän kainaloon. Ja siellä se, vain
korvat näkyvissä, kaiveli ja töykkäili edelleen äänettömänä.
Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Scottin silmät loistivat.
"Herra jumala!" sanoi Matti melkein hartaasti.
Hetkistä myöhemmin, toinnuttuaan, hän lisäsi:
"Minä väitin aina, että tuo susi on koira. Katsokaas nyt!"
Rakastetun isännän palattua Valkohammas toipui nopeasti. Kaksi yötä ja
yhden päivän se vietti majassa. Sitten se lähti liikkeelle. Rekikoirat
olivat unohtaneet sen urhoollisuuden. Ne muistivat vain äskeisen tilan,
joka oli ollut heikkoutta ja sairautta. Kun ne nyt näkivät sen tulevan
ulos majasta, ne hyökkäsivät sen kimppuun.
"Odottakaapas, senkin peijoonit", mutisi Matti vahingoniloisena
seisoessaan ovella. "Anna niille kyytiä, susi! Anna kyytiä -- oikein
tuhattulimmaista kyytiä!"
Valkohammasta ei tarvinnut rohkaista. Siinä oli kyllin, että isäntä
oli palannut. Elämä virtasi siinä jälleen suurenmoisena ja
kukistumattomana. Se tappeli pelkästä ilosta, sillä täten se sai
ilmoille paljon sellaista, mitä se tunsi ja mikä muuten jäi
sanattomaksi. Ottelu saattoi loppua vain yhdellä tapaa. Vetojoukkue
hajaantui häpeällisesti paeten, ja vasta pimeän tullen koirat hiipivät
yksitellen takaisin nöyrinä ja noloina, antautuen jälleen Valkohampaan
valtaan.
Opittuaan piilottamaan päänsä isännän kainaloon Valkohammas teki
itsensä usein syypääksi siihen. Se oli viimeinen sana. Pitemmälle se ei
voinut mennä. Ennen se oli ollut erityisen arka juuri päästään. Tämän
koskettaminen oli aina ollut siitä vastenmielistä. Siinä piilevä
erämaa, loukkauksen ja satimen pelko oli synnyttänyt tuon ankaran halun
välttää kosketusta. Vaisto vaati, että juuri pää oli pidettävä vapaana.
Ja kun se nyt kaivoi sen isännän kainaloon, se antautui tieten tahtoen
toivottoman avuttomaan asemaan. Täten se ilmaisi täydellistä
luottamusta, ikäänkuin sanoen: "Minä annan itseni sinun valtaasi;
tapahtukoon sinun tahtosi."
Eräänä iltana, hiukan Scottin paluun jälkeen, molemmat miehet istuivat
ennen levollemenoa pelaamassa korttia. Äkkiä kuului ulkoa huudahdus ja
ärinää. He katsahtivat toisiinsa nousten seisaalleen.
"Susi on nipistänyt jonkun", sanoi Matti. Hurja pelon ja tuskan huuto
joudutti heitä.
"Tuo tulta!" huusi Scott juosten ulos.
Matti seurasi lamppua kantaen, ja sen valossa he näkivät miehen
makaavan selällään lumessa. Hän oli asettanut käsivartensa ristiin
kasvojensa ja kurkkunsa peitoksi. Siten hän koetti suojella itseään
Valkohampaalta. Ja se olikin tarpeen. Valkohammas oli raivoissaan,
hurjana se koetti päästä käsiksi arimpaan kohtaan. Takin hihat, sininen
päällyspaita ja aluspaita olivat olkapäästä ranteeseen asti repaleina,
ja itse käsivarret olivat hirveästi raadellut.
Kaiken tämän molemmat miehet näkivät ensi silmänräpäyksessä.
Seuraavassa tuokiossa Weedon Scott tarttui Valkohammasta kaulasta ja
raahasi sen erilleen. Koira ponnisteli vastaan ja ärisi, mutta ei
yrittänyt purra, ja nopeasti se totteli isännän ankaraa käskyä ja
tyyntyi.
Matti auttoi miehen pystyyn. Noustessaan tämä antoi käsivarsiensa
vaipua, ja silloin paljastuivat Kauno-Smithin petomaiset kasvot. Ajuri
hellitti hänestä äkisti, ikäänkuin ihminen, joka on tarttunut
tulikuumaan esineeseen. Kauno-Smith vilhuili lampun valossa ja katseli
ympärilleen. Hän havaitsi Valkohampaan, ja kauhu syöksähti hänen
kasvoilleen.
Samassa Matti huomasi lumessa kaksi esinettä. Hän siirsi lampun niiden
lähelle ja osoitti niitä jalallaan isännälleen -- lumessa oli
teräksiset koirankahleet ja tukeva sauva.
Weedon Scott näki ne ja nyökkäsi. Ajuri laski kätensä Kauno-Smithin
olkapäälle ja pyörsi hänet ympäri. Sanaakaan ei tarvinnut lausua.
Kauno-Smith lähti liikkeelle.
Sillä välin isäntä taputteli Valkohammasta ja puheli sille.
"Vai yritti hän ryöstää sinut? Mutta sinäpä et suostunut! Niinpä niin,
hän erehtyi, vai kuinka?"
"Taisipa luulla joutuneensa kokonaisen paholaislauman kynsiin", nauraa
hihitti Matti.
Valkohammas, joka oli yhä kiihtynyt ja pörrötti karvojaan, murisi
murisemistaan. Verkalleen karvat painuivat lakoon, ja murina lieventyi
yhä pehmeämmäksi sen kurkussa.