Hurjimus.
"Se on toivotonta", myönsi Weedon Scott.
Hän istui majansa ovella ja tuijotti ajuriin, joka vastasi yhtä
toivottomasti hartioitaan kohauttaen.
Yhdessä he silmäilivät Valkohammasta, joka pingoittuneen ketjunsa
päässä hurjana pörrötti karvojaan ja ärisi, koettaen päästä rekikoirien
kimppuun. Saatuaan Matilta useita muistutuksia, joita annettiin
sauvalla, vetokoirat olivat oppineet jättämään Valkohampaan rauhaan; ja
nytkin ne lojuivat melkoisen matkan päässä, ikäänkuin olisivat
unohtaneet sen olemassaolon.
"Se on susi, ei sitä käy kesyttäminen", selitti Weedon Scott.
"Hm, enpä juuri tiedä", vastusteli Matti. "Saattaa siinä olla melkoinen
määrä koiraakin. Mutta yhden seikan tiedän varmasti, siitä ei pääse
mihinkään."
Ajuri vaikeni ja nyökkäsi salaperäisesti päällään Moosehide-vuoria
kohti.
"No älä nyt ole niin kitsas tiedoistasi", sanoi Scott terävästi,
odotettuaan riittävän ajan. "Annahan tulla. Mitä se on?"
Ajuri viittasi peukalollaan olkansa ylitse Valkohampaaseen.
"Susi tai koira, se on samantekevää; mutta se on jo kesytetty."
"Eikä ole!"
"Onpahan, ja totutettu valjaisiinkin. Katsokaa tarkasti. Ettekö näe,
että rinnan poikitse ulottuu merkkejä."
"Olet oikeassa, Matti. Se oli rekikoira, ennenkuin Kauno-Smith sai sen
käsiinsä."
"Eikä ole niinkään mahdotonta tehdä siitä uudelleen rekikoira."
"Niinkö luulet?" kysyi Scott innokkaasti; mutta sitten toivo sammui, ja
hän lisäsi päätään pudistaen: "Nyt se on ollut kaksi viikkoa luonamme,
ja kuitenkin se on hurjempi kuin milloinkaan ennen."
"Antakaa minun koettaa", ehdotti Matti. "Päästäkää se pilan vuoksi
irti."
Toinen katsoi häneen epäilevästi.
"Ihan totta", jatkoi Matti; "tiedän kyllä, että te koetitte, mutta
teilläpä ei ollutkaan sauvaa."
"No koeta sinä nyt."
Ajuri haki sauvan ja astui kahlehditun eläimen luo. Valkohammas
tarkasteli sauvaa, kuten häkkiin suljettu jalopeura kesyttäjänsä
ruoskaa.
"Katsokaas, kuinka se pitää silmällä sauvaa", sanoi Matti. "Se on hyvä
merkki. Ei se ole mikään pölkkypää. Ei uskalla käydä kimppuun niin
kauan kuin minulla on sauva varalla. Ei se ole ihan hullu, se on
totta."
Kun miehen käsi läheni Valkohampaan niskaa, tämä pörrötti karvojaan,
ärisi ja lyyhistyi maahan. Mutta vahtiessaan lähenevää kättä sen
samalla onnistui pitää silmällä sauvaa, joka uhkaavana riippui sen
yläpuolella. Matti irroitti ketjut kaulanauhasta ja astui syrjään.
Valkohammas saattoi tuskin tajuta olevansa vapaa. Monta kuukautta oli
kulunut siitä, kuin se joutui Kauno Smithin haltuun, ja koko tuona
aikana se ei ollut saanut hetkeksikään vapautta, paitsi milloin se
päästettiin irti toisia koiria vastaan taistelemaan. Heti sellaisen
taistelun jälkeen se oli taas kytketty.
Se ei tietänyt, mitä tällä tarkoitettiin. Kenties sitä oli kohtaava
jokin uusi pirullisuus valkoisten jumalain puolelta. Se asteli
verkalleen ja varovaisesti, odottaen joka hetki hyökkäystä. Se ei
tietänyt mitä tehdä, tämä oli niin outoa. Se arveli olevan parasta
siirtyä pois noiden vahtivien jumalien luota ja käveli varoen majan
nurkalle. Mitään ei tapahtunut. Se joutui peräti ymmälleen ja tuli
jälleen takaisin, pysähtyi parinkymmenen jalan päähän ja tarkasteli
molempia miehiä kiinteästi.
"Eikö se karkaa tiehensä?" kysyi uusi omistaja.
Matti kohautti olkapäitään.
"Tässä täytyy uskaltaa. Sittenhän nähdään."
"Poika parka", mutisi Scott säälien. "Sille täytyy jollain tavoin
osoittaa ystävällisyyttä", hän lisäsi kääntyen ja käyden majaan.
Palattuaan hän toi kimpaleen lihaa, jonka hän heitti Valkohampaalle.
Tämä syöksähti sen luota ja tutki sitä epäluuloisena matkan päästä.
"Seis, Majuri"! huusi Matti varoittaen, mutta liian myöhään.
Majuri oli jo syöksynyt lihan kimppuun. Samassa tuokiossa kuin sen
hampaat tarttuivat siihen, Valkohammas karkasi sitä kohti. Se lensi
kumoon. Matti syöksyi joukkoon, mutta Valkohammas oli häntä nopeampi.
Majuri kömpi pystyyn, mutta sen kurkusta pulppuava veri punasi lunta
yhä laajenevana juovana.
"Sepä harmillista, mutta Majuri ansaitsi sen", virkkoi Scott nopeasti.
Mutta Matin jalka oli jo koholla Valkohammasta potkaistakseen. Hyppäys,
välähdys ja terävä huudahdus. Hurjasti äristen Valkohammas peräytyi
useita kyynäriä, ja Matti kumartui jalkaansa tutkimaan.
"Saipa se vietävä minut sittenkin", hän sanoi osoittaen repeytyneitä
housuja ja alusvaatteita ja yhä suurenevaa veritahraa.
"Sanoinhan sinulle, että se on toivotonta", virkkoi Scott masentuneena.
"Olen ajatellut sitä juurta jaksain, vaikk'en halunnut sitä ajatella.
Mutta nyt siitä ei enää päästä. Muuta keinoa ei ole."
Näin puhuen hän veti vastahakoisin liikkein esiin revolverinsa, avasi
sen säiliön ja tarkasti sisällystä.
"Kuulkaas nyt, herra Scott", vastusteli Matti; "tuo koira on ollut
helvetin tulessa. Eikä saa odottaa, että se siinä olisi muuttunut
loistavaksi enkeliksi. Antakaa sille aikaa."
"Katsohan Majuria", lausui toinen.
Ajuri tarkasteli runneltua koiraa. Se oli vajonnut hankeen keskelle
omaa vertaan ja oli ilmeisesti henkimenossa.
"Majuri ansaitsi sen. Niinhän sanoitte itsekin. Se koetti ottaa
Valkohampaan lihan, ja nyt se on mennyttä kalua. Sellaista saattoi
odottaakin. Kuollutta rottaakaan en antaisi koirasta, joka ei rupeaisi
tappelemaan lihansa puolesta."
"Mutta katsohan itseäsi, Matti. Koiriin nähden se käy päinsä, mutta
kaikella on rajansa."
"Se oli vain paikallaan", väitti Matti itsepintaisesti. "Tarvitsisiko
minun mennä sitä potkaisemaan. Sanoittehan itsekin, että se teki
oikein. Ei minullakaan siis ollut oikeutta potkaista sitä."
"Kyllä sille olisi parasta saada surmansa", arveli Scott. "Ei sitä
kuitenkaan voi kesyttää."
"Malttakaas nyt, herra Scott, antakaa sille raukalle tilaisuus koettaa.
Eihän se ole vielä saanut koettaakaan. Se on juuri ollut oikein
helvetin pätsissä, ja nyt se oli vapaana vasta ensi kertaa. Antakaa sen
koettaa, ja ellei se taivu, niin minä ammun sen itse."
"Taivas tietää, etten halua sitä ampua tai ammuttaa", vastasi Scott
pannen pois revolverin.
"Annetaan sen juosta vapaana ja katsotaan mitä ystävällisellä
kohtelulla saadaan aikaan. Koetetaanpa hiukan."
Hän astui Valkohampaan luo ja rupesi puhelemaan sille lempeästi ja
tyynnytellen.
"Ottakaa toki sauva varalle", varoitti Matti.
Scott pudisti päätään ja koetti edelleen voittaa Valkohampaan
luottamusta.
Valkohammas oli epäluuloinen. Jotain uhkaavaa oli tulossa. Se oli
surmannut tämän jumalan koiran ja purrut hänen toverijumalaansa;
saattoiko siis odottaa muuta kuin hirveätä rangaistusta? Mutta tämänkin
uhalla se pysyi lannistumattomana. Se pörrötti karvojaan ja irvisteli,
silmät valppaina ja koko ruumis varuillaan ja mihin hyvänsä valmiina.
Jumalalla ei ollut sauvaa, joten se antoi hänen tulla aivan lähelle.
Jumalan käsi oli ojentunut ja laskeutui verkalleen sen päälle.
Valkohammas vavahteli ja joutui jännityksen valtaan kyyristyessään sen
alla. Tämä tuntui vaaralta -- siinä oli kavaluutta tai muuta
senkaltaista. Se tunsi jumalain kädet, niiden koetun ylivallan, niiden
taidon tuottaa kipua. Sitä paitsi kosketus oli siitä vanhastaan
vastenmielistä. Se ärisi entistä uhkaavammin, kyyristyi yhä alemmaksi,
ja kuitenkin käsi läheni. Se ei tahtonut purra kättä, ja se sieti tuota
vaaranalaista tilannetta kauan, kunnes vaisto pääsi voitolle täyttäen
sen kyllästymättömällä elämänhalulla.
Weedon Scott oli luullut olevansa kyllin ketterä välttääkseen puraisun.
Mutta hän ei ollut vielä oppinut käsittämään Valkohampaan ihmeteltävää
nopeutta; tämä iski tarkasti ja vikkelästi kuin kiertynyt käärme.
Scott huudahti kovasti hämmästyksestä, tarttui runneltuun käteensä ja
puristi sitä tiukasti toisella. Matti päästi karkean kirouksen ja
hypähti hänen rinnalleen. Valkohammas kyyristyi ja peräytyi, pörröttäen
karvojaan, irvistellen, silmät häijyn uhkaavina leimuten. Nyt se
saattoi odottaa kuritusta, joka kyllä vetäisi vertoja Kauno-Smithin
antamille.
"Hei! Mitä sinä teet?" huusi Scott äkkiä.
Matti oli hyökännyt majaan ja palannut pyssy kädessä.
"En mitään", sanoi hän verkalleen, huolettomalla tyyneydellä, joka
vaikutti keinotekoiselta, "aion vain pitää lupaukseni. Nyt minun on
ammuttava se, niinkuin äsken sanoin."
"Sitä et saa tehdä."
"Sen teen! Malttakaapas."
Nyt oli Weedon Scottin vuoro pyytää Valkohampaan puolesta, kuten
Mattikin oli tehnyt tultuaan haavoitetuksi.
"Sanoithan, että sen on annettava koettaa. No, anna nyt sitten.
Vastahan me aloitimme, emme voi heittää sitä näin alussa. Se oli
minulle parahiksi -- tällä kertaa. Ja -- katsoppas sitä!"
Lähellä majan nurkkausta, neljänkymmenen jalan päässä, Valkohammas
ärisi hirvittävän kiukkuisesti, ei Scottille, vaan ajurille.
"Älkääs, en ole koskaan kummempaa nähnyt!" huudahti ajuri
hämmästyneenä.
"Katsohan, miten älykäs se on!" jatkoi Scott nopeasti. "Se tietää yhtä
hyvin kuin sinäkin, mitä tuliaseilla tehdään. Älyä sillä on, ja meidän
on annettava sen käyttää älyään. Pane pois pyssy."
"Olkoon menneeksi", myönsi Matti asettaen pyssyn puupinon nojaan.
"Ei, mutta katsokaas!" hän huudahti seuraavassa tuokiossa.
Valkohammas oli rauhallisena laskeutunut maahan ja lakannut ärisemästä.
"Tästä pitää ottaa selvä. Katsokaas nyt!" Matti tarttui pyssyyn, ja
samassa tuokiossa Valkohammas ärähti. Hän astui pyssyn luota, ja koiran
käpristyneet huulet suoristuivat peittäen hampaat.
"Pilan vuoksi."
Matti otti pyssyn ja alkoi verkalleen kohottaa sitä olalleen.
Valkohammas alkoi jo ensi liikkeestä äristä, ja ärinä yltyi liikkeen
lähetessä huippukohtaansa. Mutta hetkistä ennen kuin pyssy oli
siirtynyt sen tasalle, se hypähti sivuittain majan nurkan taakse. Matti
seisoi tuijottaen tähtäimen ohitse tyhjään kohtaan, jossa Valkohammas
oli oleillut.
Juhlallisesti ajuri laski pyssyn kädestään, kääntyi ja katsoi
isäntäänsä.
"Olen samaa mieltä kuin te, herra Scott. Noin älykästä koiraa ei käy
tappaminen."