Mutta Cherokee ei näyttänyt olevan halukas tappelemaan. Se käänsi
päänsä, vilhuili karjuville miehille ja heilutteli samalla suopeasti
typpyhäntäänsä. Ei se arastellut, olihan vain liian laiska. Sitä paitsi
se ei käsittänyt, että oli tarkoitus tapella tuon koiran kanssa, jonka
se näki edessään. Se ei ollut tottunut sellaisten kanssa tappelemaan,
ja nyt se odotti, että paikalle tuotaisiin oikea koira.
Tim Keenan astui esiin ja kumartui Cherokeen puoleen; hän silitteli
sitä molemmilta sivuilta, hieroen vastakarvaan ja samalla ikäänkuin
työnnellen sitä eteenpäin. Nämä liikkeet yllyttivät sitä. Cherokee
alkoikin niiden vaikutuksesta urista, varsin hiljaa, syvällä kurkussa.
Urina noudatti samaa tahtia kuin kädenliikkeet. Se kohosi kurkkuun
jokaiselta työnnähdykseltä ja painui sitten alas alkaakseen uudelleen
seuraavasta liikkeestä. Jokainen liike päättyi jonkinlaiseen
korkokohtaan, jossa työnnähdys keskeytyi äkisti ja urina kohosi
ponnahtaen.
Tämä ei ollut vaikuttamatta Valkohampaaseen. Sen niska- ja selkäkarvat
alkoivat nousta. Tim Keenan työnnähti vielä kerran ja astui sitten
syrjään. Kun nyt työnnöt taukosivat, kulki Cherokee edelleen omasta
tahdostaan juosten nopeasti väärillä jaloillaan. Silloin Valkohammas
hyökkäsi. Miehet huudahtivat hämmästyneinä ja ihmeissään. Se oli
syöksynyt kohti enemmän kissan kuin koiran tavoin, ja yhtä kissamaisen
nopeasti se oli iskenyt hampaillaan ja livahtanut jälleen erilleen.
Verikoirasta vuoti verta, se oli saanut haavan paksuun niskaansa toisen
korvan taakse. Se ei osoittanut mitään suuttumuksen merkkiä, ei edes
ärähtänytkään, mutta se kääntyi ja lähti Valkohampaan perään. Kummankin
menettelytapa, toisen nopeus ja toisen vakavuus, kiihoitti väkijoukon
puoluehenkeä, ja miehet rupesivat suurentamaan alkuperäisiä vetojaan ja
lyömään uusia. Yhä uudelleen Valkohammas kävi kimppuun, iski ja
peräytyi vahingoittumattomana. Ja yhä tuo omituinen vastustaja seurasi
sitä, suuresti kiirehtimättä tai hidastelematta, harkitsevasti ja
päättäväisesti, aivan kuin hyvää järjestystä tavoitellen. Sen
menettelytavassa piili jokin tarkoitus -- tässä sillä oli jotain
tehtävänä, jonka se aikoi tehdä ja josta ei mikään voinut sitä
pidättää.
Tämä tarkoitus ilmeni koko sen käytöksestä, jokaisesta liikkeestä. Se
saattoi Valkohampaan ymmälleen. Tämä ei ollut koskaan nähnyt moista
koiraa. Sillä ei ollut mitään karvapeitettä. Se oli pehmeä ja vuoti
helposti verta. Mikään paksu karvasuojus ei nyt uhmaillut Valkohampaan
purimia, kuten usein tapahtui sen käydessä oman lajin koirien kimppuun.
Joka kerta kuin hampaat iskivät, ne vajosivat helposti pehmeään lihaan,
eikä tuo eläin näyttänyt kykenevän puolustautumaan. Toiseksi
hämmästytti se, ettei se päästellyt sellaisia kovia huutoja kuin toiset
koirat, joiden kanssa se oli ennen tapellut. Toisinaan se urisi tai
örähti, mutta kärsi muutoin rangaistuksensa äänettömästi. Eikä se
hetkeksikään herennyt ajamasta takaa.
Silti ei Cherokeeta voinut sanoa hitaaksi. Se saattoi kyllä kääntyä ja
pyörähtää varsin nopeasti, mutta eihän Valkohammas ollut milloinkaan
tavattavissa. Cherokeekin oli ymmällään. Se ei ollut koskaan ennen
tapellut koiran kanssa, johon ei päässyt oikein käsiksi. Halu päästä
käsiksi oli aina ollut molemminpuolinen. Mutta tässä oli koira, joka
alati pysyttelihe loitolla, tanssien ja kieppuen siellä ja täällä ja
kaikkialla. Ja kun se sai hampaansa vastustajan ruumiiseen, se ei
pitänyt kiinni, vaan päästi heti irti ja syöksähti jälleen tiehensä.
Mutta Valkohammas ei päässyt kiinni pehmeään kurkkuun. Verikoira oli
liian matalakasvuinen, ja sen suunnattomat leuat olivat myöskin hyvänä
suojana. Valkohammas hyökkäsi vahinkoa kärsimättä, kun sitävastoin
Cherokeen haavat yhä karttuivat. Niska ja pää olivat molemmilta puolin
revityt ja raadellut, verta vuoti runsaasti, mutta tämä ei näyttänyt
sitä häiritsevän, se vain ravasi edelleen toisen perässä. Kerran se
kuitenkin joutui hetkiseksi ymmälleen, seisahtui peräti ja vilhuili
katselijoihin, samalla heilutellen typpyhäntäänsä ikäänkuin
osoittaakseen, että kyllä sillä oli halua taistella.
Samassa tuokiossa Valkohammas karahti sen kimppuun ja taas erilleen,
reväisten kuin ohimennen sen siekaleille raadellun korvan. Hieman
suuttuneen näköisenä Cherokee ryhtyi jälleen ajamaan takaa, juosten
Valkohampaan kiertämän kehän sisäpuolta ja koettaen saada kuolettavan
otteen tämän kurkusta. Verikoira iski hiuskarvan verran syrjään, ja
yleisö puhkesi suosionosoituksiin, kun Valkohammas äkkiä kiepsahti
turvaan vastakkaiselle taholle.
Hetket kuluivat, Valkohammas tanssieli edelleen, livahdellen ja
kiepsahdellen, hyökäten kimppuun ja erilleen ja alinomaa vaurioita
tehden. Ja yhä verikoirakin ponnistelihe sen perässä julman
päättäväisenä. Varhemmin tai myöhemmin se oli saavuttava päämääränsä,
kerran sen täytyi saada ote, joka sille tuottaisi voiton. Sillä välin
se otti vastaan kaiken kurituksen, minkä vastustaja vain saattoi antaa.
Sen korvat olivat muuttuneet tupsuiksi, hartioissa ja selässä ammotti
parikymmentä haavaa, yksinpä huuletkin olivat halki viilletyt --
kaikkialla oli merkkejä noista salamannopeista puraisuista, joita se ei
saattanut aavistaa eikä välttää.
Aika ajoin Valkohammas oli koettanut iskeä Cherokeen kumoon, mutta ne
olivat kooltaan liian erilaiset. Cherokee oli liian lyhyt ja tanakka,
liian tukevasti maassa kiinni. Valkohammas koetteli tätä temppua usein,
ja muuan sellainen yritys tuotti sille onnettomuuden. Kerran nopeasti
kiepsahtaessaan se huomasi verkemmin pyörivän Cherokeen kääntävän
päänsä toisaalle. Tämän hartia oli suojatonna. Valkohammas syöksyi sitä
vastaan, mutta sen oma hartia oli liian korkealla, ja nyt se iski
sellaisella voimalla, että lennähti omasta vauhdistaan toisen ylitse.
Ensimmäistä kertaa koko tappeluaikanaan Valkohampaan nähtiin nyt
menettävän jalansijansa. Sen ruumis teki pyörähdyksen ilmassa ja se
olisi pudonnut selälleen, ellei se olisi kissan tavoin kiepsahtanut
koettaen siten saada jalkansa maahan päin. Nyt se putosi raskaasti
kyljelleen. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli jo pystyssä, mutta
samassa myöskin Cherokeen hampaat iskivät sen kurkkuun.
Ote ei ollut hyvä, se osui liian alas rinnan puolelle; mutta Cherokee
ei hellittänyt. Valkohammas karahti seisaalleen ja heittelihe hurjasti
sinne tänne, koettaen pudistaa irti verikoiran ruumiista. Tuo kiinni
tarrautunut pusertava paino teki sen raivoisaksi. Se ehkäisi liikkeitä,
kahlehti vapautta. Se oli satimen kaltainen, ja koko vaisto kammoi
sitä, kapinoi sitä vastaan. Ja se oli mielipuolen kapinaa. Valkohammas
oli useita minuutteja aivan hulluna. Sen valtasi syvällä piilevä
peruselämä, ruumiin halu olla olemassa; ainoana tunteena oli nyt elämän
rakkaus lihaan. Äly oli kokonaan kaikonnut, tuntui siltä, kuin ei sillä
olisi ensinkään ollut aivoja. Järjen oli karkoittanut lihan sokea
kiihko olla olemassa ja liikkua, liikkua mistä hinnasta hyvänsä,
liikkua yhä edelleen, sillä liikunta oli sen olemassaolon ilmaus.
Valkohammas pyöri pyörimistään, kiertäen ja kaartaen ja kääntyen,
koettaen pudistella irti viidenkymmenen naulan painoa, joka ahdisti
sitä kurkusta. Verikoira tyytyi vain pitämään kiinni. Toisinaan sen
onnistui saada jalkansa maahan ja harata hetkinen vastaan. Mutta
seuraavassa tuokiossa se menetti jalansijansa ja raahautui mukana
Valkohampaan mielettömässä pyörretanssissa. Cherokee osoitti
noudattavansa oikeata vaistoa. Se tiesi tekevänsä parhaiten
pysytellessään kiinni, ja se alkoi tuntea ihania tyydytyksen väreitä.
Sellaisina hetkinä se sulki silmänsä ja salli ruumistaan heiteltävän
sinne ja tänne, välittämättä vähääkään kolhauksista. Se oli
samantekevää. Ote oli tärkeintä kaikesta, ja otteensa se säilyttikin.
Valkohammas herkesi rimpuilemasta vasta väsyttyään perinpohjin. Se ei
saattanut tehdä mitään, eikä se voinut ymmärtää. Tällaista ei ollut
milloinkaan tapahtunut koko sen taisteluaikana. Koirat, joiden kanssa
se oli tapellut, eivät olleet tuolla lailla menetelleet. Silloin
puraistiin, viillettiin ja karahdettiin taas erilleen. Se makasi
puolittain kyljellään, huohottaen hengästyneenä. Säilyttäen yhä
otteensa Cherokee painautui vasten ja koetti työntää sen kokonaan
kumoon. Valkohammas vastusteli, ja se saattoi tuntea leukojen vaihtavan
otetta. Ne hellittivät ensin hieman ja pusertuivat taas vastakkain
ikäänkuin jauhaen jotain. Jokainen vaihdos siirsi otteen lähemmäksi
kurkkua. Verikoiran menettelytapaan kuului pitää se, minkä se oli
saanut, ja tilaisuuden tullen koettaa saada enemmän. Sellaiseen tuli
otollinen hetki, kun Valkohammas pysyi hiljaa. Tämän ponnistellessa
Cherokee tyytyi yksinomaan säilyttämään otteensa.
Cherokeen paksu niska oli ainoa kohta sen ruumiista, johon Valkohampaan
hampaat yltivät. Se sai kiinni alaosasta, missä niska yhtyy hartioihin;
mutta se ei tuntenut jauhamiskeinoa, eivätkä sen hampaatkaan
soveltuneet moiseen tappelutapaan. Jonkun aikaa se repi ja viilteli
suonenvedontapaisesti. Sitten aseman muuttuminen käänsi sen huomion
toisaalle. Verikoiran oli onnistunut vierittää vastustajansa selälleen,
ja nyt se seisoi tämän päällä yhä pysyen kiinni kurkussa. Kissan tavoin
Valkohammas käpristi takaruumistaan, ja työntäen jalkansa vihollisen
peräruumiiseen se alkoi kynsiä sitä pitkin, viiltävin vedoin. Cherokee
olisi pian saanut sisälmyksensä ulos, ellei se olisi nopeasti vääntynyt
ja poistunut Valkohampaan päältä ja asettunut suorakulmaisesti sen
sivulle.
Tuosta otteesta ei voinut vapautua. Se oli hellittämätön kuin itse
kohtalo. Verkalleen se siirtyi ylöspäin kurkkua pitkin. Toistaiseksi
Valkohammasta suojeli kuolemasta vain venyvä niskanahka ja sen paksu
karvapeite. Tästä muodostui Cherokeen suuhun iso karvainen kerä, joka
teki melkein turhiksi hampaiden yritykset. Mutta pala palalta, milloin
vain tilaisuus tarjoutui, se sai yhä enemmän nahkaa ja karvoja
suuhunsa. Näin se pääsi vähitellen kuristamaan Valkohampaan. Tämän
hengitys kävi hetki hetkeltä yhä työläämmäksi.
Alkoi jo näyttää siltä, että taistelu oli lopussa, Cherokeen
kannattajat yltyivät riemuitsemaan ja tekivät mielettömiä tarjouksia.
Valkohampaan kannattajat olivat yhtä masentuneita ja kieltäytyivät
hyväksymästä tarjouksia sellaisia kuin kymmenen, jopa kaksikymmentä
yhtä vastaan; ainoastaan yksi mies oli kyllin ajattelematon
veikatakseen viisikymmentä yhtä vastaan. Se oli Kauno-Smith. Hän astui
kehään ja osoitti sormellaan Valkohammasta. Sitten hän alkoi nauraa
pilkallisesti ja halveksien. Tämä synnytti toivotun tuloksen.
Valkohammas kävi hurjaksi raivosta. Se kokosi loppuvoimansa ja pääsi
pystyyn. Kun se nyt raahautui ympäri kehää viidenkymmenen naulan
vihollinen kurkussaan kiinni, sen kiukku vaihtui kauhuksi. Sen valtasi
jälleen elämän perushalu, ja järjen tukahdutti lihan halu elää.
Kiertämistään se kiersi, kompastellen ja kaatuen ja taas nousten,
toisinaan kohoten takajaloilleenkin ja nostaen vihollisensa irralleen
maasta; mutta turhaan se koetti pudistaa erilleen kiinni takertunutta
kuolemaa.
Lopulta se kaatui uupuneena takaperin, ja verikoira siirsi nopeasti
otettaan, pääsi taas lähemmäksi, raateli entistä enemmän
karvapeittoista lihaa ja kuristi Valkohammasta yhä ankarammin.
Voittajalle huudettiin ja paukutettiin. Tähän Cherokee vastasi
heiluttaen kiihkeästi hännäntynkäänsä. Mutta hyväksymishälinä ei
hämmentänyt sitä. Sen hännän ja tukevain leukojen välillä ei vallinnut
mitään tunneyhteyttä. Edellinen saattoi kyllä heilua, mutta
jälkimmäiset pysyivät hirvittävän lujasti Valkohampaan kurkussa.
Tällöin katselijain huomio kääntyi toisaalle. Kuului kulkusten kilinää,
kajahti ajajien huutoja. Kauno-Smithiä lukuunottamatta jokainen kääntyi
pahaa aavistaen katsomaan, sillä pelättiin kovin poliisia. Mutta he
näkivät kaksi miestä saapuvan koirien vetäminä salon puolelta, ei
kaupungista. Nähtävästi nämä tulivat joltakin tutkimusmatkalta.
Väkijoukon havaitessaan he pysähdyttivät koiransa ja liittyivät siihen
uteliaina, haluten nähdä mikä oli tuon kiihtymyksen syy. Koirain
ajajalla oli parta, mutta toinen miehistä, solakampi ja nuorempi, oli
kasvoiltaan sileäksi ajettu; hänen ihonsa oli punakka veren virkeästä
liikkeestä ja pakkassäästä.
Valkohammas oli jo herennyt kamppailemasta. Vain silloin tällöin se
vastusteli suonenvedontapaisesti ja hyödyttömästi. Se sai vedetyksi
sisään vain vähän ilmaa, ja sekin hiukkanen väheni vähenemistään
armottoman otteen yhä tiuketessa. Turkkipanssarista huolimatta sen
kaulavaltimo olisi jo ammoin repeytynyt, ellei verikoira olisi ensi
kerralla tarttunut kiinni niin alhaalta, melkein rinnasta. Cherokee oli
tarvinnut pitkän ajan siirtääkseen otteensa kyllin korkealle, ja tämä
seikka puolestaan oli vielä enemmän tukkinut sen suuta karvoilla ja
nahkapoimuilla.
Sillä välin Kauno-Smithissä piileksivä petomaisuus oli kohonnut hänen
päähänsä ja tukahduttanut sen hitusen tervejärkisyyttä, minkä hän
selvimmillään omisti. Nähdessään Valkohampaan silmäin käyvän
lasimaisiksi hän tiesi varmasti, että oli kärsinyt tappion. Silloin hän
joutui raivoihinsa. Hän hyökkäsi Valkohampaan kimppuun ja alkoi potkia
sitä hurjasti. Väkijoukosta kuului sorinaa ja vastalauseita, mutta
siihen paheksuminen jäi. Kauno-Smithin yhä potkiessa syntyi joukossa
liikettä. Solakka nuori tulokas tunkeutui lävitse, työnnellen muitta
mutkitta ja arkailematta miehiä oikealle ja vasemmalle. Kun hän ennätti
kehän keskelle, Kauno-Smith ryhtyi juuri potkaisemaan uudelleen. Koko
hänen painonsa oli toisella jalalla, niin että ruumis seisoi varsin
epävakaisessa asennossa. Tällöin tulokkaan nyrkki osui mäsähtäen hänen
kasvoihinsa. Kauno-Smithin toinenkin jalka heltisi maasta, ja koko
ruumis näytti kohoavan ilmaan, kun hän kellahti taaksepäin ja lensi
selälleen hankeen. Tulija kääntyi väkijoukon puoleen.
"Senkin pelkurit!" hän huusi. "Senkin roistot!"
Hän oli itsekin raivon vallassa, mutta se oli tervettä raivoa. Hänen
harmaat silmänsä näyttivät metallimaisilta ja teräksen kaltaisilta
leimutessaan päin väkijoukkoa. Kauno-Smith pääsi jälleen jaloilleen ja
astui hiipien, pelkurimaisesti häntä kohti. Tulija ei ymmärtänyt tätä.
Hän ei tietänyt, kuinka kurja pelkuri toinen oli, vaan luuli tämän
lähestyvän tappelutarkoituksessa. Huudahtaen uudelleen: "Senkin
roisto!" hän iski Kauno-Smithiä toistamiseen kasvoihin, lennättäen
hänet taas selälleen. Kauno-Smith arveli nyt hangen turvallisemmaksi
paikaksi ja jäi makaamaan, koettamatta enää nousta pystyyn.
"Tuleppas auttamaan Matti!" huusi tulija koirain ajajalle, joka oli
seurannut häntä piirin keskelle.
Molemmat miehet kumartuivat koirien puoleen. Matti tarttui
Valkohampaaseen valmiina vetämään, kun Cherokeen leuat saataisiin
hellittämään. Nuorempi mies koetti saada sen aikaan vääntämällä paljain
käsin verikoiran leukoja erilleen. Se oli turhaa työtä. Hän kiskoi ja
väänsi ja veti, ja joka henkäyksellä hän huudahti: "Senkin pedot!"
Väkijoukko alkoi käydä levottomaksi, ja muutamat miehet vastustelivat
sitä, että heidän huvinsa tuolla tavoin pilattiin. Mutta he vaikenivat,
kun tulija kohotti päänsä hetkiseksi ja tuijotti heihin.
"Kirotut roistot!" hän äyskäisi lopulta ja ryhtyi uudelleen työhönsä.
"Ei se käy, herra Scott; ei niitä saa erilleen sillä tapaa", arveli
Matti lopulta.
Molemmat pysähtyivät ja tarkastelivat toisiinsa tarrautuneita koiria.
"Ei tästä vuoda paljoa verta", lausui Matti. "Se ei ole vielä päässyt
kyllin syvälle."
"Mutta se voi päästä minä hetkenä hyvänsä", vastasi Scott. "Kas nyt!
Näitkö kuinka se muutti otettaan hiukan syvemmälle."
Nuorempi mies rupesi käymään yhä kiihkeämmäksi ja levottomammaksi
Valkohampaan vuoksi. Yhä uudelleen hän iski Cherokeeta hurjasti päähän.
Mutta siitä eivät leuat hellittäneet. Cherokee heilutti häntäänsä
ilmoittaakseen, että se kyllä ymmärsi lyöntien merkityksen, mutta tiesi
olevansa oikeassa ja vain täyttävänsä velvollisuutensa pysyessään
edelleen kiinni.
"Eikö teistä kukaan tule avuksi?" huusi Scott epätoivoisena
väkijoukolle.
Mutta apua ei annettu. Päinvastoin, joukko alkoi yllytellä häntä
ivallisesti ja huuteli hänelle kiusoittelevia ohjauksia.
"Täytyy käyttää vipua", sanoi Matti. Toinen kopeloi sivullaan riippuvaa
koteloa, veti esiin revolverin ja koetti saada sen piippua verikoiran
leukojen väliin. Hän työnsi työntämistään ankarasti, kunnes saattoi
selvästi kuulla teräksen raappivan sulkeutuneita hampaita. Molemmat
miehet olivat polvillaan koirien puoleen kumartuneina. Tim Keenan astui
piiriin. Hän seisahtui Scottin viereen ja kosketti häntä olkapäähän,
lausuen uhkaavasti:
"Äläpäs taita sen hampaita, vieras."
"Sitten taitan siltä niskat", vastasi Scott työnnellen ja painaen yhä
revolverinpiippua.
"Äläpäs taita sen hampaita, vieras", toisti peluri entistä uhkaavammin.
Mutta jos hän sillä aikoi peloittaa, niin hän pettyi. Scott ei
hellittänyt hetkeksikään yritystään, kohotti vain katseensa ja kysyi
tyynesti:
"Onko tämä teidän koiranne?"
Peluri murahti.
"No tulkaa sitten irroittamaan se tästä toisesta."
"Se asia on nähkääs semmoinen", puheli peluri harmittavasti venytellen,
"ettei minusta ole siihen -- sitä temppua minä en tunne."
"Menkää sitten tiehenne", vastasi nuori mies, "älkää häiritkö minua.
Tässä on yllin kyllin työtä."
Tim Keenan jäi viereen, mutta Scott ei kiinnittänyt häneen huomiota.
Hänen oli onnistunut saada piippu sisään leukojen väliin, ja nyt hän
koetti saada sen ulos toiselta puolen. Sen tehtyään hän vipusi
verkalleen ja varovaisesti, irroittaen leukoja vähän kerrallaan
erilleen; ja Matti puolestaan vapautteli pala palalta Valkohampaan
runneltua kurkkua.
"Pitäkää varanne ja ottakaa vastaan koiranne", sanoi Scott käskevästi
Cherokeen omistajalle.
Peluri kumartui kuuliaisena ja tarttui lujasti Cherokeen niskaan.
"No nyt!" komensi Scott vääntäen vielä kerran.
Koirat vedettiin erilleen verikoiran ponnistellessa ankarasti vastaan.
"Viekää se pois!" komensi Scott; ja Tim Keenan raahasi Cherokeen
väkijoukkoon.
Valkohammas koetti useat kerrat nousta pystyyn, mutta turhaan. Kerran
se jo pääsi jaloilleen, mutta ne eivät jaksaneet sitä kannattaa, se
vaipui verkalleen takaisin hankeen. Silmät olivat puoleksi ummessa ja
pinnaltaan lasimaiset. Leuat longottivat levällään, ja niiden lomitse
roikkui kieli esiin pitkänä ja velttona. Se näytti kaikin puolin
koiralta, joka oli kuristettu kuoliaaksi. Matti tutki sitä.
"Melkein pääsi perille", hän ilmoitti. "Mutta se hengittää sittenkin."
Kauno-Smith oli noussut pystyyn ja tuli nyt Valkohammasta katsomaan.
"Matti, kuinka paljon hyvä rekikoira maksaa?" kysyi Scott.
Ajaja, joka yhä oli polvillaan Valkohampaan vieressä, mietiskeli
hetkisen.
"Kolmesataa dollaria", hän vastasi.
"Entäs sellainen, jota on runneltu niinkuin tuota?" kysyi Scott
koskettaen Valkohammasta jalallaan.
"Puolet siitä", tuomitsi ajuri.
Scott kääntyi Kauno-Smithin puoleen.
"Kuulitkos, peto? Minä aion ottaa sinun koirasi ja annan sinulle siitä
sataviisikymmentä dollaria."
Hän avasi lompakkonsa ja laski setelit.
Kauno-Smith pisti kätensä selän taakse ja kieltäytyi ottamasta
tarjottuja rahoja.
"En minä myy sitä", selitti hän.
"Myytpähän", vakuutti toinen. "Minä kun aion ostaa sen. Tässä ovat
rahat, koira on minun."
Pitäen yhä käsiään selän takana Kauno-Smith alkoi peräytyä.
Scott hypähti häntä kohti kohottaen nyrkkinsä lyödäkseen. Kauno-Smith
kyyristyi iskua odottaen.
"Minulla on oikeus kieltäytyä", vikisi hän.
"Sinä olet menettänyt oikeutesi tuohon koiraan", kuului vastaus.
"Aiotko ottaa rahat, vai pitääkö lyödä uudestaan?"
"Olkoon sitten", puhui Kauno-Smith pelonsekaisella vilkkaudella. "Mutta
minä panen vastalauseeni", hän lisäsi. "Tuo koira on oikea aarre. En
minä anna kenenkään ryöstää itseltäni. Jokaiselle ihmiselle on tehtävä
oikeutta."
"Aivan niin", vastasi Scott ojentaen hänelle rahat
"Jokaiselle ihmiselle on tehtävä oikeutta. Mutta sinä et olekaan
ihminen. Sinä olet peto."
"Odottakaas, kunhan joudutaan Dawsoniin", uhkaili Kauno-Smith. "Minä
vedän teidät oikeuteen."
"Jos avaat suutasi, kun joudutaan Dawsoniin, niin
toimitan sinulle hyvän kyydin kaupungista. Ymmärrätkö?"
Kauno-Smith vastasi murahtaen.
"Ymmärrätkö?" toinen jyrähti äkillisen kiukkuisesti.
"Kyllä", murahti Kauno-Smith peräytyen.
"Sano kohteliaammin."
"Kyllä, herra", ärisi Kauno-Smith.
"Pitäkää varanne! Se puree!" huusi joku, ja väkijoukko remahti
nauramaan.
Scott käänsi hänelle selkänsä ja palasi auttamaan ajuria, joka puuhaili
Valkohampaan ääressä.
Muutamat miehet tekivät jo lähtöä, toiset seisoskelivat ryhmissä
katsellen ja jutellen. Tim Keenan liittyi erääseen parveen.
"Kuka tuo öykkäri on?" kysyi hän.
"Weedon Scott", vastasi joku.
"No, kuka helvetissä sitten Weedon Scott on?" uteli peluri.
"Oh, eräs saakelin sukkela kaivosinsinööri. Hän on hyvää pataa kaikkien
pomojen kanssa. Jos haluatte välttää ikävyyksiä, niin pysykää hänestä
erillänne. Hänellä on kaikki viranomaiset puolellaan. Kultakomisarius
on hänen parhaita ystäviään."
"Sitä minä arvelinkin, ettei hän ollut mikään palttumies", selitti
peluri. "Sen vuoksi en ruvennutkaan häneen käsiksi."