Hullu jumala.
Fort Yukonissa eleli vain vähäinen määrä valkoisia miehiä.
Nämä olivat oleskelleet kauan maassa. He nimittivät itseään
hapatukseksi ja ylpeilivät tästä arvonimestä. Toisia, jotka olivat
niillä seuduin uusia, he halveksivat sydämensä pohjasta. Ihmiset, jotka
astuivat laivoista maihin, olivat tulokkaita. Heitä mainittiin
_chechaquo_-nimellä, ja tämä sai heidät aina nolostumaan. He
valmistivat leipänsä leivinjauheen avulla. Tämä oli vihaksi pistävä
seikka, sillä hapatuksen miesten täytyi käyttää tarkoitukseen hapanta
taikinaa, heillä kun ei ollut leivinjauhetta.
Kaikki tämä oli itse asiassa vain sivuseikkoja. Linnoituksen miehet
halveksivat tulokkaita ja nauttivat nähdessään näiden joutuvan pulaan.
Varsinkin he iloitsivat, kun Valkohammas pahanilkisine joukkoineen teki
tuhojaan tulokkaiden koirien joukossa. Laivan saapuessa linnoituksen
miehet lähtivät aina mielellään rantaan tuota leikkiä katselemaan. He
odottivat sitä yhtä innokkaasti kuin intiaanikoirat, ja eniten heitä
viehätti Valkohampaan hurjuus ja oveluus.
Mutta heidän joukossaan oli muuan mies, joka nautti tästä huvituksesta
aivan erikoisesti. Höyrylaivan ensimmäinen vihellys sai hänet
juoksujalkaa lähtemään rantaan; ja kun viimeisen taistelun päätyttyä
Valkohammas oli joukkoineen poistunut, hän palasi verkalleen
linnoitukseen kasvoillaan tyytymättömyyden ilme. Toisinaan, kun joku
pehmeä etelän koira lysähti kokoon kiljuen henkimenossa parven
hampaiden raatelemana, tämä mies ei kyennyt enää hillitsemään itseään,
vaan hypähti ilmaan ihastuksesta huudahtaen. Ja aina hän katseli
Valkohammasta terävin ja himokkain katsein.
Tätä miestä linnoituksen toiset miehet nimittivät "Kaunoksi." Se ei
ollut hänen ristimänimensä, sitä ei tunnettukaan; mutta yleensä häntä
sanottiin niillä seuduin Kauno-Smithiksi. Hänen ulkomuotoonsa ei tuo
etunimi soveltunut laisinkaan, se oli vain pilkkanimitys. Hän oli niin
tavattoman ruma. Nurjasti oli luonto häntä kohdellut. Ensinnäkin hän
oli pieni mies, ja hänen hennon vartalonsa nenässä sijaitsi
aivan ylettömän pieni pää. Sen huippua saattoi verrata kärkeen.
Poikavuosinaan, ennenkuin hän oli tovereiltaan saanut Kauno-nimen,
häntä olikin sanottu "nuppineulaksi."
Huipusta pää vietti loivasti niskaan; ja etupuolellakin se vietti
auttamattomasti, kunnes muodostui matalaksi ja huomattavan leveäksi
otsaksi. Tästä alkaen, ikäänkuin saituuttaan katuen, luonto oli
tuhlaavasti leventänyt hänen muotonsa. Silmät olivat isot, ja niiden
väliin olisi mahtunut kaksikin silmää. Muuhun ruumiiseen verrattuina
hänen kasvonsa olivat suunnattomat. Tarpeellisen alan saavuttamiseksi
luonto oli lahjoittanut hänelle suunnattoman leuan. Se oli leveä ja
raskas ja työntyi eteen- ja alaspäin, kunnes näytti laskeutuvan lepoon
rinnalle. Tämä kai vaikutti sen, että hento kaula, kykenemättä
kannattamaan moista taakkaa, näytti aina niin väsyneeltä.
Leuka synnytti sen käsityksen, että mies oli hurjan päättäväinen. Mutta
häneltä puuttui jotain. Kenties se johtui liiallisuudesta. Ehkä leuka
oli liian iso. Miten lieneekään, se oli valetta. Kauno-Smith oli
laajalti tunnettu jänismäisimmäksi kaikista jänishousuista. Hänen
ulkomuodostaan ovat vielä mainittavat isot, keltaiset hampaat, joista
kaksi kulmahammasta, tovereitaan isompia, pilkisti laihojen huulien
alta esiin torahampaiden tavoin. Silmät olivat kellertävät ja
epämääräiset, ikäänkuin luonnolta olisivat värit loppuneet ja se olisi
pusertanut yhteen kaikkien väriputkien sakat. Samoin oli harvan ja
epätasaisen tukan laita; samean keltaisena ja likaisen keltaisena se
törrötti hänen päässään ja työntyi esiin kasvoista yllättävinä tukkoina
ja kimppuina, näyttäen sotkuiselta korsirykelmältä.
Sanalla sanoen, Kauno-Smith oli epäluoma, ja itse hän oli kokonaan
syytön siihen. Hänet oli alun pitäen muovailtu sellaiseksi. Hän
suoritti linnoituksessa keiton, pesun ja muut rengintyöt. Toiset miehet
eivät häntä halveksineet. He pikemmin sietivät häntä säälien, kuten
luontokappaletta, joka on jäänyt lapsipuoleksi. Myöskin he pelkäsivät
häntä. Hänen pelkurimaiset raivonpuuskansa saattoivat heidät
pelkäämään, että saisivat luodin selkäänsä tai myrkkyä kahviinsa.
Mutta jonkun oli pidettävä huolta keittämisestä, ja mitä puutteita
Kauno-Smithillä muuten lieneekin ollut, keittää hän ainakin osasi.
Tällainen oli mies, joka katseli Valkohammasta sen hurjaan rohkeuteen
ihastuneena ja halusi saada sen omakseen. Hän koetti jo alunpitäen
lähennellä sitä. Valkohammas taasen ei ollut häntä ensin
huomaavinaankaan. Sittemmin, kun mies kävi itsepintaisemmaksi
lähentelyissään, se nosti karvojaan, paljasti hampaansa ja peräytyi. Se
ei pitänyt miehestä. Hän tuntui pahalta. Se vainusi hänessä
onnettomuutta, pelkäsi ojennettua kättä ja yrityksiä puhella lempeästi.
Kaiken tämän vuoksi se vihasi miestä.
Yksinkertaiset luontokappaleet käsittävät hyvän ja pahan
yksinkertaisesti. Hyvää on se, mikä tuottaa mukavuutta ja tyydytystä ja
poistaa tuskat. Sen vuoksi hyvä on mieluisaa. Pahaa on kaikki, mikä
kantaa kohdussaan haittoja, uhkaa ja kipua, ja senpä vuoksi sitä
vihataan. Kauno-Smith tuntui Valkohampaasta pahalta. Miehen rumasta
ruumiista ja kierosta mielestä huokui salaperäisellä tavalla sisäisen
saastan henkäyksiä, samoinkuin kuumerämeistä nousee usvia. Valkohammas
tunsi, ei vain järjen ja viiden aistinsa avulla, vaan toisten,
etäisempien ja määrittelemättömien aistien ohjaamana, että mies oli
turmiota ennustava ja paha, kauttaaltaan tuskien tuoja ja siitä syystä
olento, jota oli paras vihata.
Valkohammas oli Ison Majavan leirissä, kun Kauno-Smith kävi siellä ensi
kerran. Jo etäältä, ennenkuin hän oli tullut näkyviinkään, Valkohammas
tiesi askelista, kuka oli tulossa, ja alkoi pörröttää karvojaan. Se oli
maannut oikein mukavasti, mutta nousi nopeasti miehen saapuessa ja
hiipi aito suden tavoin leirin syrjään. Se ei tietänyt, mistä
puhuttiin, mutta saattoi nähdä miehen ja Ison Majavan keskustelevan.
Kerran mies viittasi siihen, ja Valkohammas ärisi, ikäänkuin käsi olisi
juuri laskeutumassa sen päälle, vaikka se itse asiassa oli
viidenkymmenen jalan päässä. Mies nauroi sitä, ja Valkohammas livahti
metsän suojaan, pää kääntyneenä tarkkaamaan sen liukuessa pehmeästi
eteenpäin.
Iso Majava ei suostunut myymään koiraansa. Hän oli rikastunut
kaupanteolla eikä tarvinnut mitään. Sitä paitsi Valkohammas oli arvokas
eläin, väkevin rekikoira, minkä hän oli koskaan omistanut, ja paras
johtaja. Eikä koko Mackenzien eikä Yukonin seuduillakaan ollut sen
veroista koiraa. Se osasi tapella. Se surmasi koiria yhtä helposti kuin
ihminen hyttysiä. (Tämä sai Kauno-Smithin silmät loistamaan ja hän
nuoleskeli ahnaasti ohuita huuliaan.) Ei, Valkohammasta ei myyty
mistään hinnasta.
Mutta Kauno-Smith tunsi intiaanien tavat. Hän käväisi usein Ison
Majavan leirissä, ja aina hänellä oli nuttunsa alla piilossa musta
pullo. Viskyllä on muiden muassa kyky synnyttää janoa. Iso Majava kävi
janoiseksi. Hänen kuumeinen kurkkunsa ja palanut vatsansa alkoivat
vaatia yhä enemmän tuota tulinestettä; ja hänen aivonsa, jotka tuo outo
kiihotin oli vääntänyt aivan nurin, sallivat hänen tehdä mitä hyvänsä
sen saamiseksi. Turkiksista, kintaista ja mokkasiineista saadut rahat
alkoivat huveta. Ne hävisivät yhä nopeammin, ja kuta pikemmin hänen
rahakukkaronsa laihtui, sitä pikaisemmaksi kävi hänen mielensä.
Lopulta hän oli menettänyt rahansa ja tavaransa ja malttinsa kokonaan.
Jäljellä oli ainoastaan jano -- jo itsessään turmiollinen ominaisuus,
ja se kävi yhä turmiollisemmaksi jokaiselta raittiilta hengenvedolta.
Silloin Kauno-Smith rupesi jälleen puhelemaan hänelle Valkohampaan
myymisestä; mutta tällä kertaa hinta tarjottiin pulloissa eikä
dollareissa, ja Ison Majavan korvat olivat alttiimmat kuulemaan.
"Ota koira kiinni, niin saat sen", hän lausui lorun lopuksi.
Pullot luovutettiin, mutta kahden päivän kuluttua Kauno-Smith saattoi
sanoa Isolle Majavalle: "Ota koira kiinni."
Valkohammas hiipi eräänä iltana leiriin ja laskeutui tyytyväisenä
huoahtaen lepäämään. Pelätty valkoinen jumala ei ollut saapuvilla. Jo
päiväkausia hän oli osoittautunut yhä halukkaammaksi tarttumaan käsin
Valkohampaaseen, ja sen oli ollut pakko vältellä leiriä. Se ei
tietänyt, mitä pahaa nuo itsepäiset kädet uhkasivat tuottaa. Se tiesi
vain, että jotain pahaa ne ennustivat ja että oli parasta pysyä niistä
loitolla.
Mutta tuskin se oli laskeutunut pitkäkseen, kun Iso Majava hoiperteli
luo ja sitoi sen kaulaan nahkahihnan. Hän istuutui Valkohampaan
viereen, pitäen hihnanpäätä kädessään. Toisessa kädessä hänellä oli
pullo, joka ajoittain kohosi ylösalaisin hänen suulleen synnyttäen
pulppuavia ääniä.
Näin oli kulunut tunti, kun askelten töminä ilmaisi jonkun lähestyvän.
Valkohammas kuuli sen ensinnä, ja se nosti tulijan tuntien karvojaan,
Ison Majavan yhä nyökkiessä typeränä päätään. Se koetti hiljalleen
vetää hihnaa isäntänsä kädestä; mutta velton käden ote tiukkeni, ja Iso
Majava nousi itsekin seisomaan.
Kauno-Smith astui leiriin ja seisahtui Valkohampaan viereen. Tämä ärisi
hiljalleen tuolle peloittavalle oliolle, tarkaten terävästi hänen
kädenliikkeitään. Toinen käsi ojentui ja alkoi laskeutua sen pään
päälle. Hiljainen ärinä yltyi kiihkeäksi ja karheaksi. Käsi laskeutui
hitaasti alemmaksi, ja Valkohammas kyyristyi sen alla, silmäillen sitä
häijysti; sen ärinä lyheni lyhenemistään, läheten hengityksen yhä
kiihtyessä huippukohtaansa. Äkkiä se puraisi, iskien hampaillaan kuin
käärme. Käsi vetäytyi takaisin, ja hampaat lusahtivat vastakkain
terävästi kalahtaen. Kauno-Smith säikähtyi ja kiukustui. Iso Majava
lyödä lämähytti Valkohammasta päähän, jolloin tämä kyyristyi maahan
kunnioittavasti alistuen.
Epäilevin silmin Valkohammas seurasi jokaista liikettä. Se näki
Kauno-Smithin poistuvan ja sitten palaavan kädessään luja sauva. Sitten
Iso Majava antoi hänelle hihnan pään. Kauno-Smith lähti astumaan
poispäin. Hihna jännittyi. Valkohammas hangoitteli vastaan. Iso Majava
sivalteli oikealle ja vasemmalle saadakseen sen nousemaan ja
seuraamaan. Se totteli, mutta heittäytyi äkkiä kohti vierasta, joka
raahasi sitä mukaansa. Kauno-Smith ei hypähtänyt syrjään. Hän oli
odottanut tätä. Hän heilautti ketterästi sauvaansa ehkäisten
hyökkäyksen ja iskien Valkohampaan maahan. Iso Majava nauroi ja
nyökkäsi hyväksyvästi. Jälleen Kauno-Smith pingoitti hihnaa, ja
Valkohammas ryömi velttona ja huumautuneena jaloilleen.
Se ei hyökännyt toistamiseen. Ensimmäinen sauvanisku riitti todistamaan
sille, että valkoinen jumala osasi käyttää asettaan, ja se oli liian
viisas kamppaillakseen välttämättömyyttä vastaan. Nyt se seurasi
nyreänä Kauno-Smithin kintereillä, häntä koipien välissä, kuitenkin
äristen hiljalleen. Mutta Kauno-Smith vartioi sitä valppaana, ja sauva
oli aina valmiina iskemään.
Linnoitukseen jouduttuaan Kauno-Smith sitoi saaliinsa lujasti kiinni ja
meni levolle. Valkohammas odotti tunnin ajan. Sitten se kävi hampain
hihnaan, ja kymmenen sekunnin kuluttua se oli vapaa. Se ei ollut
tuhlannut aikaa eikä kalvanut hituistakaan hyödyttömästi. Hihna oli
kaluttu suoraan poikki, melkein yhtä sievästi kuin veitsellä leikaten.
Valkohammas katsahti linnoitukseen päin, samalla karvojaan pörröttäen
ja muristen. Sitten se kääntyi pois ja juoksi takaisin Ison Majavan
leiriin. Ei sen tarvinnut olla kuuliainen tuolle vieraalle ja kauhealle
jumalalle. Se oli antautunut Ison Majavan valtaan, ja Isolle Majavalle
se arveli yhä vielä kuuluvansa.
Mutta, se mitä ennen oli tapahtunut, toistui -- eräin erotuksin.
Iso Majava sitoi sen uudelleen hihnalla ja palautti sen aamulla
Kauno-Smithille. Ja nyt tapahtui erotus. Kauno-Smith antoi sille
selkään. Ollen lujasti sidottuna Valkohammas saattoi vain raivota
menestyksettä, kuritus sen täytyi ottaa vastaan. Siinä käytettiin sekä
sauvaa että ruoskaa, ja tämä kuritus oli ankarin, mitä se oli
milloinkaan elämässään saanut. Yksinpä sekin kova selkäsauna, jonka se
oli penikkana saanut Isolta Majavalta, oli lievä tähän verrattuna.
Kauno-Smithille tämä oli mieluinen tehtävä. Hän nautti siitä.
Hekumoiden hän seisoi uhrinsa vieressä, ja hänen silmänsä loistivat
himmeästi, kun hän heilutti ruoskaa tai sauvaa ja kuunteli Valkohampaan
tuskanhuutoja, avutonta ulinaa ja ärinää. Sillä Kauno-Smith oli julma
pelkurien tavalla. Itse hän kiemurteli ja värisi toisen miehen uhatessa
sanoin tai lyönnein, mutta itseään heikommille hän vuorostaan kosti
sen. Elämää miellyttää aina valta, eikä Kauno-Smithkään ollut tässä
suhteessa mikään poikkeus. Oman lajinsa keskuudessa hän ei saanut
käyttää valtaa, ja sen vuoksi hän kävi vähäisempien olioiden kimppuun
ja etsi täten korvausta itselleen. Mutta Kauno-Smith ei ollut luonut
itseään, eikä häntä siis voinut syyttää. Hän oli tullut maailmaan
rumennetuin ruumiin ja pedon ymmärryksellä varustettuna. Tällaiset
olivat hänen olemuksensa ainekset, eikä maailma ollut niitä muokannut
hellin käsin.
Valkohammas tiesi, minkä vuoksi sitä piestiin. Kun Iso Majava sitoi sen
kaulaan hihnan ja antoi tämän toisen pään Kauno-Smithille, se tiesi
jumalansa tahtovan, että se menisi Kauno-Smithin mukana. Ja kun
Kauno-Smith jätti sen sidottuna linnoituksen ulkopuolelle, se tiesi
Kauno-Smithin tahtovan, että se pysyisi siellä. Nyt se oli rikkonut
molempain jumalien tahtoa vastaan ja ansaitsi siis rangaistuksen. Se
oli menneinä aikoina nähnyt koirien vaihtavan omistajaa ja karkulaisten
saavan selkäänsä, kuten se nyt sai. Se oli viisas, mutta sen luonteessa
oli voimia, jotka olivat viisautta väkevämpiä. Niitä oli muiden muassa
uskollisuus. Ei se rakastanut Isoa Majavaa ja kuitenkin se pysyi tämän
tahdosta ja vihasta huolimatta hänelle uskollisena. Se ei voinut auttaa
sitä. Tämä uskollisuus kuului niihin aineksiin, joista se oli
muodostunut. Se ominaisuus olikin ominainen sen rodulle, erotti tämän
kaikista muista roduista; se oli saattanut suden ja villikoiran
saapumaan erämaasta ihmisen seuralaisiksi.
Kurituksen jälkeen Valkohammas raahattiin takaisin linnoitukseen. Mutta
tällä kertaa Kauno-Smith sitoi se kiinni kepillä. Jumalasta ei luovuta
hevillä, eikä sitä tehnyt Valkohammaskaan. Iso Majava oli sen oma
erikoinen jumala, ja vastoin Ison Majavan tahtoa Valkohammas pysyi
hänelle yhä uskollisena eikä halunnut häntä hylätä. Iso Majava oli sen
pettänyt ja hylännyt, mutta se ei vaikuttanut laisinkaan. Turhan vuoksi
se ei ollut antautunut ruumiineen ja sieluineen Ison Majavan valtaan.
Valkohammas oli tehnyt sen ehdottomasti, eikä sitä sidettä käynyt
helposti katkaiseminen.
Yöllä, miesten nukkuessa linnoituksessa, Valkohammas ryhtyi siis
kalvamaan keppiä, joka sitä pidätti. Puu oli sitkistynyttä, ja se oli
sidottu niin lähelle kaulaa, että tuskin pääsi siihen hampain kiinni.
Vain ankarasti lihaksiaan jännittämällä ja kaulaansa kääntämällä sen
onnistui saada puu hampaittensa väliin, ja sekin kävi nipin napin; ja
vaadittiin ääretöntä kärsivällisyyttä ja monen tunnin työ, ennenkuin
keppi oli kaluttu poikki. Tällaista ei oletettu koirien voivan tehdä.
Se oli ennenkuulumatonta. Mutta Valkohammas sen teki ja juoksi sitten
varhain aamulla linnoituksesta kepin pää niskassaan.
Se oli viisas. Mutta jos se olisi ollut pelkästään viisas, se ei olisi
mennyt takaisin Ison Majavan luo, joka oli jo kahdesti sen pettänyt.
Uskollisuus vaati kuitenkin toista, ja se palasi joutuakseen kolmannen
kerran kavalletuksi. Jälleen se antoi Ison Majavan sitoa nahkahihnan
kaulaan, ja jälleen saapui Kauno-Smith hakemaan sitä takaisin. Ja tällä
kertaa se sai selkäänsä entistä enemmän.
Iso Majava katseli tylysti valkoisen miehen heilutellessa ruoskaa. Hän
ei suonut mitään suojaa. Koira ei ollut enää hänen omaisuuttaan.
Kurituksen päätyttyä Valkohammas oli sairas. Pehmeä etelän koira olisi
heittänyt moisesta kohtelusta henkensä, mutta se kesti. Se oli käynyt
kovempaa koulua, ja se oli itsekin kovempaa ainetta. Sen elinvoima oli
liian suuri. Lujasti se piti kiinni elämästä. Mutta perin sairas se
oli. Ensinnä se ei kyennyt liikahtamaankaan, ja Kauno-Smithin oli
odottaminen puoli tuntia. Ja sitten se seurasi huumaantuneena ja
hoippuen Kauno-Smithin kintereillä linnoitukseen.
Mutta nyt se sidottiin rautakahleella, johon hampaat eivät pystyneet,
ja turhaan se koetti ryntäillen kiskaista sinkilää irti hirrestä, johon
se oli upotettu. Muutaman päivän kuluttua Iso Majava lähti selvänä ja
rutiköyhänä pitkälle matkalleen Mackenzieta kohti; Valkohammas jäi
Yukonin varrelle palvelemaan miestä, joka suurimmalta osaltaan oli
hullu ja kauttaaltaan peto. Mutta mitäpä koira saattaa hulluudesta
tietää? Valkohampaasta Kauno-Smith oli todellinen, joskin kauhea,
jumala. Hän oli lievimmin sanoen hullu jumala, mutta Valkohammas ei
tietänyt mitään hulluudesta; se tiesi vain, että nyt oli pakko alistua
tämän uuden herran valtaan, totella jokaista hänen oikkuaan ja
päähänpistoaan.