Heimonsa vihollinen.
Jos Valkohampaan luonteessa piili mahdollisuuksia, samantekevää kuinka
syvälle salattuja, veljestyä konsanaan oman heimonsa kanssa, niin ne
tuhoutuivat auttamattomasti, kun siitä tehtiin rekijoukkueen johtaja,
sillä nyt koirat vihasivat sitä -- vihasivat sen tähden, että Mit-sa
sille antoi lihaa ylimääräisesti, vihasivat kaikkien todellisten ja
kuviteltujen suosionosoitusten vuoksi, joita sen osalle joutui,
vihasivat siksi, että se aina pakeni joukkueen etunenässä, missä sen
heiluva häntä ja herkeämättä väistyvä perä alituiseen raivostuttivat
niitä. Ja Valkohammas vihasi niitä puolestaan yhtä katkerasti.
Rekijoukkueen johtaminen ei sitä laisinkaan miellyttänyt. Siitä oli
melkein sietämätöntä juosta haukkuvan parven tieltä, sillä kolmen
vuoden ajan se oli löylytellyt ja komennellut melkein sen jokaista
koiraa. Mutta sietää sen täytyi, ellei tahtonut joutua surman suuhun,
ja siinä oleva elämä ei halunnut ensinkään sammua. Samassa tuokiossa
kuin Mit-sa antoi lähtökäskyn, koko vetojoukkue hyökkäsi kiihkein,
hurjin huudoin eteenpäin Valkohammasta kohti.
Puolustautuminen oli sille mahdotonta. Jos se kääntyi niitä vastaan,
niin Mit-sa sujahutti piiskan pistävän siiman sille päin silmiä. Sen
täytyi paeta. Se ei voinut taistella tuota ulvovaa laumaa vastaan
hännällään ja takajaloillaan; sellaiset aseet eivät sovellu armottomia
hampaita vastustamaan. Ja niin se juoksi tiehensä, loukaten jokaisella
loikkauksella omaa luontoaan ja ylpeyttään ja loikaten kaiken päivää.
Jos luonnon vaatimuksia yltyy loukkaamaan, kääntyy se itseään vastaan.
Kun karva, joka on luotu kasvamaan ulos ruumiista, kääntyy
luonnonvastaisesti lähtöpaikkaansa kohti ja kasvaa ruumiin sisään, niin
se synnyttää tulehdusta ja märkimistä. Niin kävi tässäkin
Valkohampaaseen nähden. Koko sen olemus yllytti sitä hyökkäämään
kintereillä ulvovan parven kimppuun, mutta jumalat eivät suvainneet
sitä; ja tahtonsa toteuttajana heillä oli suolipiiska kolmenkymmenen
jalan pituisine purevine siimoineen. Siispä Valkohampaan täytyi antaa
katkeruuden jäytää sydäntään, ja siinä kehittyi viha ja häijyys sen
luonteen hurjuuden ja lannistumattomuuden veroiseksi.
Ei yksikään luontokappale ole ollut heimonsa vihollinen suuremmassa
määrässä kuin Valkohammas. Se ei koskaan pyytänyt armoa eikä myöskään
antanut. Alituiseen parven hampaat sitä raatelivat, ja yhtä usein se
puraisi siihen omat merkkinsä. Kun matkan jälkeen leiriydyttiin ja
koirat päästettiin valjaista, kyyristyivät useimmat vetojoukkueen
johtajat jumalain läheisyyteen turvaa hakien, mutta Valkohammas
halveksi sellaista suojaa. Se astuskeli rohkeana pitkin leiriä kostaen
illalla siitä, mitä se päivällä oli kärsinyt. Ennenkuin siitä oli tehty
johtaja, oli koiraparvi oppinut väistymään sen tieltä. Mutta nyt asian
laita oli toinen. Nyt koirat eivät enää taipuneet antamaan sille tietä,
sillä kaiken päivää kestänyt takaa-ajo oli niitä kiihoittanut, ne
olivat yhä uudelleen nähneet sen pakenevan, ja tämä näky oli syöpynyt
niiden aivoihin -- ne olivat koko matkan tunteneet olevansa
voimakkaampia, ja se tunne piti niitä yhä edelleenkin vallassaan.
Milloin hyvänsä se ilmestyi niiden keskuuteen, syntyi ankara rähäkkä.
Ärinä, puraisut ja ulvahdukset ilmaisivat, missä se kulloinkin liikkui.
Itse ilmakin, jota se hengitti, oli vihan ja kiukun kyllästämä, ja tämä
vain kiihoitti sen omaa vihaa ja kiukkua.
Kun Mit-sa komensi vetojoukkueen seisahtumaan, Valkohammas totteli.
Alussa tämä tuotti toisille koirille ikävyyksiä, ne syöksyivät kaikki
vihatun johtajan kimppuun, mutta havaitsivatkin aseman muuttuneen.
Tämän takana oli Mit-sa kädessään iso viuhuva ruoska. Niin koirat
oppivat älyämään, että käskystä pysähdyttäessä Valkohammas oli
jätettävä rauhaan. Mutta kun Valkohammas seisahtui käskyttä, silloin
niiden oli hyvä hyökätä sen kimppuun ja tuhota se, jos saattoivat.
Useiden kokemuksien jälkeen Valkohammas ei pysähtynyt koskaan käskyttä.
Se oppi nopeasti. Sen täytyikin oppia nopeasti voidakseen säilyttää
henkensä, niin tavattoman ankariin ehtoihin sen elämä perustui.
Mutta koirat eivät koskaan oppineet jättämään sitä rauhaan leirissä.
Kun ne joka päivä ajoivat sitä takaa ja ulvoivat sille uhitellen, niin
edellisen illan kokemus hälveni; se oli opittava yhä uudelleen
unohtuakseen yhtä nopeasti. Sitä paitsi ne tunsivat sitä kohtaan
vastenmielisyyttä syvemmistäkin syistä. Ne vainusivat olevansa eri
lajia -- ja tämä seikka on jo itsessään kyllin suuri vihamielisyyden
syy. Ne olivat sen lailla kesytettyjä susia. Mutta ne olivat
kesyttyneet sukupolvien kuluessa. Paljon ne olivat kadottaneet
erämaata, niin että niille erämaa oli tuntematon, kammottava, se uhkasi
alati ja oli aina sotajalalla. Mutta Valkohampaassa oli vielä erämaata,
sitä oli sen ulkomuodossa, teoissa ja vaikuttamissa. Se oli sen
tunnuskuva, sen olennoima, niin että kun ne paljastivat sille
hampaansa, ne samalla puolustautuivat sen tuhon voimia vastaan, joka
väijyi salon siimeksessä ja pimennossa leiritulen ulkopuolella.
Mutta erään seikan koirat oppivat, nimittäin sen, että niiden oli
taisteltava yhdessä. Valkohammas oli jokaiselle liian hirvittävä
yksinään vastustettavaksi. Ne kamppailivat sitä vastaan joukolla, sillä
muutoin se olisi yhdessä illassa surmannut ne yksitellen. Nyt se ei
saanut koskaan tilaisuutta surmata niitä. Se saattoi pyöräyttää koiran
kumoon, mutta lauma ehätti sen kimppuun, ennenkuin se ennätti
kuolettavaan kurkkuotteeseen. Ensimmäinen riidan oire sai koko
joukkueen yhtymään sitä vastaan. Riitelivät koirat keskenäänkin, mutta
eripuraisuus unohtui, kun syntyi häiriöitä niiden ja Valkohampaan
välillä.
Mutta eivät nekään voineet surmata Valkohammasta, kuinka paljon
koettivatkin. Se oli niille liian nopea, liian viisas ja hirvittävä. Se
vältteli umpikujia ja väistyi aina, kun ne yrittivät sitä saartaa. Eikä
yksikään koira kyennyt saamaan sitä kumoon. Sen jalat tarrautuivat
maahan yhtä itsepintaisesti kuin se elämään. Muuten elämä ja luja
jalansija merkitsivät samaa tässä loputtomassa sodassa, eikä kukaan
tajunnut sitä paremmin kuin Valkohammas.
Niin tuli siitä heimonsa vihollinen, sillä sen heimolaisia olivat nuo
kesytetyt sudet, jotka olivat pehmentyneet ihmisten tulen ääressä,
heikontuneet ihmisvoiman suojassa. Valkohammas oli katkera ja
leppymätön. Se oli muodostunut sellaiseksi. Se julisti kaikki koirat
verikoston alaisiksi. Ja niin hirmuiseksi se kehitti tämän koston, että
ihan Ison Majavankin, joka itsekin oli aito villi, täytyi ihmetellä
Valkohampaan hurjuutta. Hän vannoi, ettei sen kaltaista eläintä ollut
milloinkaan tavattu; ja vieraiden kylien intiaanit vannoivat hekin
ajatellessaan, kuinka paljon se oli heidän koiriaan surmannut.
Valkohampaan ollessa lähes viiden vuoden vanha Iso Majava otti sen
mukaansa toiselle pitkälle matkalle, ja kauan säilyi muistissa tuho,
jonka se tuotti Mackenzien seutujen, Kalliovuorten rinteiden ja
Porcupine-joen varren monissa kylissä. Se hekumoitsi kostossa, jota se
harjoitti heimolaistensa keskuudessa. Nämä olivat tavallisia, pahaa
aavistamattomia koiria. Ne eivät olleet valmistuneet moiseen nopeuteen
ja äkillisyyteen, niiden kesken ei hyökätty varoituksetta. Ne eivät
tietäneet, että se oli surman leimahdus. Ne astelivat jäykkäjalkaisina,
karvojansa pörröttäen ja taisteluun haastaen sen luo, mutta tuhlaamatta
aikaa monimutkaisiin valmisteluihin se lennähti päin kuin teräsponnin,
kävi kurkkuun ja tuhosi ne, ennenkuin ne tiesivät, mitä tapahtui,
niiden ollessa vielä yllätyksen lamauttamia.
Siitä tuli oikea tappelumestari. Se menetteli säästellen. Milloinkaan
se ei tuhlannut voimiaan eikä ryhtynyt pikku kahakkoihin. Sellaiset
eivät voineet tulla kysymykseenkään, sillä niin nopeasti se hyökkäsi ja
harhaan iskiessään peräytyi jälleen.
Se oli harvinaisen suuressa määrin perinyt suden vastenmielisyyden
käsirysyä kohtaan. Se ei voinut sietää pitkällistä kosketusta toisen
ruumiin kanssa. Tämä haiskahti vaaralta, saattoi sen raivoihinsa. Sen
täytyi päästä erilleen, vapaaksi, omille jaloilleen, elävän olennon
ulottuman ulkopuolelle. Täten erämaa, joka yhä riippui siinä kiinni,
ilmaisihen sen kautta. Tätä tunnetta oli vielä kehittänyt hylkiön
elämä, jota se oli viettänyt pienuudestaan pitäen. Kosketuksessa väijyi
aina vaara. Se oli sadin, alituisesti sama sadin, jonka pelko piili
syvällä sen elämässä, oli kutoutunut sen olemukseen.
Tämän johdosta vieraat koirat, joita se kohtasi, olivat aivan
avuttomia. Se vältti aina niiden hampaat. Joko se sai ne kukistetuiksi
tai ei saanut, mutta kummassakin tapauksessa se säilyi eheänä.
Luonnollisesti tapahtui tässä poikkeuksiakin. Sattui niin, että joukko
koiria karahti kimppuun ja kuritti sitä, ennenkuin se ennätti tiehensä;
ja joskus myöskin yksi ainoa koira viilsi siihen syvän haavan, mutta
niin kävi tapaturmassa. Enimmäkseen se suoriutui vammoitta, niin
taitavaksi tappelijaksi se oli kehittynyt.
Toisena etuna sillä oli se, että se saattoi päättää ajan ja etäisyyden
oikein. Tietoisesti se ei sitä suinkaan tehnyt, ei se arvioinut
sellaisia seikkoja. Kaikki tapahtui koneellisesti. Silmät näkivät
oikein, ja hermot veivät nähdystä oikean viestin aivoihin. Sen
ruumiinosat suhtautuivat toisiinsa paremmin kuin tavallisten koirien.
Ne toimivat yhdessä tasaisemmin ja varmemmin. Sen hermosto, äly ja
lihakset olivat paljon paremmin rinnastetut. Kun sen silmät siirsivät
aivoihin jonkun toiminnan liikkuvan kuvan, silloin aivot tunsivat ilman
tietoista ponnistusta tilan, johon tuo toiminta rajoittui, ja ajan,
mikä oli tarpeen sen suorittamiseksi. Siten se saattoi väistää toisen
koiran loikkauksen tai sen puraisun ja samassa tuokiossa käyttää
hyväkseen sitä pienen pientä ajan murto-osaa, jonka kuluessa itse oli
hyökättävä. Sen ruumis ja aivot muodostivat täydellisemmän koneen kuin
toisten koirien. Eikä sitä kuitenkaan saattanut kehua siitä. Luonto oli
ollut sille anteliaampi kuin tavallisesti eläimiä kohtaan, siinä koko
syy.
Kesällä Valkohammas saapui Fort Yukoniin. Iso Majava oli lopputalvella
matkustanut Mackenzien ja Yukonin välisen ison vedenjakajan poikki ja
vietti kevään metsästellen Kalliovuorten läntisten haarautumain
seutuvilla. Kun sitten Porcupine-joki oli vapautunut jäästä, hän
rakensi ruuhen ja meloi myötävirtaa, kunnes ennätti siihen kohtaan,
missä joki yhtyi Yukoniin juuri pohjoisen napapiirin alapuolella.
Siellä sijaitsi Hudson Bay Yhtiön vanha linnoitus, ja siellä oli paljon
intiaaneja, runsaasti ravintoa ja tavattoman vilkasta liikettä. Oli
vuoden 1898 kesä, ja tuhansia kullankaivajia matkasi Yukonin vartta
Dawsoniin ja Klondikeen. Moni heistä oli ollut jo vuoden verran tiellä,
mutta siitä huolimatta päämäärään oli vielä satoja kilometrejä; ja
näinkin pitkälle päästäkseen olivat lyhytmatkaisimmatkin saaneet kulkea
seitsemänsataa peninkulmaa, muutamat taas olivat saapuneet toiselta
puolen maailmaa.
Tänne Iso Majava pysähtyi. Hän oli saanut vihiä kultakiihkosta ja oli
saapunut mukanaan joukko turkiksia ja suolilangalla ommeltuja kintaita
sekä mokkasiineja. Niin pitkälle retkelle hän ei olisi uskaltanut
lähteä, ellei olisi voinut toivoa runsasta voittoa. Mutta odotukset
eivät olleet mitään sen rinnalla, mitä hän nyt sai kokea. Hän ei ollut
rohkeimmissa unelmissaankaan ajatellut enempää kuin satakertaista
voittoa; hän sai tuhatkertaisen. Ja aito intiaanin tavoin hän asettui
kaupittelemaan huolellisesti ja verkalleen, vaikkapa loppuvaraston
myymiseen kuluikin koko kesä ja osa talvea.
Fort Yukonissa Valkohammas näki ensi kerran valkoihoisia ihmisiä.
Verrattuina intiaaneihin, jotka se oli tuntenut, nämä olivat sen
mielestä erirotuisia olioita, ylempiä jumalia. Se huomasi heidät
voimakkaammiksi, ja juuri voimaan jumaluus perustuu. Valkohammas ei
päättänyt sitä järjellään, se ei tehnyt mielessään sitä yleishavaintoa,
että valkoiset jumalat olivat mahtavampia. Se perustui vain tunteeseen,
ja kuitenkin se teki yhtä syvän vaikutuksen. Samoinkuin ihmisten
rakentamain kotain mahtavat muodot penikkavuosina olivat tuntuneet
vallan ilmaisuilta, niin nytkin tukevista hirsistä laaditut talot ja
mahtava linnoitus. Täällä oli valtaa. Nuo valkoiset jumalat olivat
väkeviä. Heillä oli enemmän valtaa kuin entisillä jumalilla, joista Iso
Majava oli voimakkain. Mutta näiden valkoihoisten joukossa Iso Majava
oli vain lapsi-jumalan kaltainen.
Totta on, että Valkohammas vain tunsi kaiken tämän. Se ei ollut siitä
tietoinen. Mutta eläinten toiminta perustuu useammin tunteeseen kuin
ajattelemiseen, ja jok'ikinen Valkohampaan teko perustui nyt siihen
tunteeseen, että valkoiset ihmiset olivat ylijumalia. Ensinnä se oli
perin epäluuloinen heitä kohtaan. Ei voinut laisinkaan tietää, mitä
tuntemattomia kauhuja ja tuskia he saattoivat aiheuttaa. Se oli utelias
tarkkaamaan heitä, mutta pelkäsi joutua heidän huomionsa alaiseksi.
Ensi aikoina se tyytyi hiiviskelemään ympäri ja tutkimaan heitä
turvallisen matkan päästä. Sitten se havaitsi, etteivät koirat heidän
läheisyydessään kärsineet vahinkoa, ja silloin se kävi likemmäksi.
Sekin vuorostaan herätti heissä suurta uteliaisuutta. Sen susimainen
ulkomuoto veti heti puoleensa heidän katseensa, ja he osoittivat sitä
toisilleen.
Tämä osoitteleminen saattoi Valkohampaan asettumaan varuilleen, ja
heidän koettaessaan lähestyä se paljasti hampaansa ja peräytyi. Ei
yhdenkään onnistunut tarttua siihen kädellään, ja hyvä olikin, ettei se
käynyt päinsä.
Pian Valkohammas sai selville, että varsin harva näistä jumalista --
vain tusinan verta -- eli tässä paikassa. Joka toinen ja kolmas päivä
saapui rantaan höyrylaiva (jälleen valtava voiman ilmaus), viipyen
siellä useita tunteja. Valkoiset miehet astuivat maihin näistä
laivoista ja matkustivat niillä taasen tiehensä. Näitä valkoisia miehiä
näytti olevan lukemattomia. Ensimmäisenä päivänä Valkohammas näki heitä
enemmän kuin oli koko elämässään nähnyt intiaaneja. Ja päiväin
vieriessä heitä tuli yhä edelleen jokea myöten, viipyi ja matkasi
sitten edelleen jokea myöten.
Mutta joskin valkoiset jumalat olivat kaikkivaltiaita, heidän koiransa
eivät kelvanneet juuri mihinkään. Tämän Valkohammas huomasi pian
liikkuessaan niiden parissa, jotka tulivat maalle isäntiensä kera. Ne
olivat muodoltaan ja kooltaan epäsäännöllisiä. Toisilla oli lyhyet
jalat -- liian lyhyet, toisilla pitkät jalat -- liian pitkät. Turkin
asemesta niillä oli karvapeite, ja muutamilla oli sekin perin ohut.
Eikä yksikään niistä osannut tapella.
Valkohammas oli rotunsa vihollinen, ja niinpä sen alaan kuului tapella
niiden kanssa. Sitä se tekikin ja ennen pitkää se alkoi halveksia niitä
perinpohjaisesti. Ne olivat pehmeitä ja avuttomia, pitivät kovaa ääntä
ja hyökkäilivät kömpelösti edestakaisin, koettaen saada voimalla aikaan
sen, minkä Valkohammas suoritti taitavuudella ja oveluudella. Ne
ryntäsivät möyryten sen kimppuun. Se hypähti syrjään. Ne eivät
tietäneet, minne se oli joutunut, ja samassa tuokiossa se tölmäsi niitä
hartioihin, kaataen ne kumoon, ja iski hampaansa kurkkuun.
Toisinaan tämä isku onnistui, voitettu koira kieri tomussa, ja sen
kimppuun syöksyi parvi odottavia intiaanikoiria, repien sen palasiksi.
Valkohammas oli viisas. Se oli jo ammoin havainnut jumalien suuttuvan,
kun heidän koiransa saivat surmansa. Valkoiset miehet eivät olleet
tässä suhteessa poikkeuksena. Kun se siis oli kumonnut jonkun heidän
koiristaan ja viiltänyt tämän kurkun auki, se vetäytyi takaisin ja
antoi parven käydä käsiksi julmaa lopputyötä suorittamaan. Silloin
valkoiset miehet sekaantuivat leikkiin ja kostivat ankarasti parvelle,
Valkohampaan säästyessä rangaistuksesta. Se seisoi syrjässä vähäisen
matkan päässä ja katseli, kuinka sen tovereita kolhittiin kivillä,
sauvoilla, kirveillä ja kaikenkaltaisilla aseilla. Valkohammas oli
perin viisas.
Mutta sen toverit viisastuivat omalla tavallaan, ja tässä
Valkohammaskin viisastui niiden keralla. Ne havaitsivat saavansa
tilaisuuden verileikkiin silloin, kuin höyrylaiva saapui ja laski
laituriin. Parin, kolmen vieraan koiran jouduttua tuhon omaksi
valkoiset miehet ajoivat omat eläimensä takaisin laivaan ja kostivat
hurjasti. Muuan valkoihoinen, jonka silmien edessä hänen lintukoiransa
oli revitty palasiksi, veti esiin revolverinsa. Hän laukaisi nopeasti
kuusi kertaa, ja kuusi koiraa makasi kuolleena tai kuolevana -- ja tämä
uusi vallan ilmaus painui syvälle Valkohampaan tietoisuuteen.
Kaikesta tästä Valkohammas nautti. Se ei rakastanut heimolaisiaan, ja
se oli kyllin ovela pelastuakseen ehein nahoin. Alussa valkoisten
miesten koirien surmaaminen oli ollut ajanvietettä. Jonkun ajan
kuluttua tämä tuli sille ammatiksi. Sillä ei ollut mitään työtä. Iso
Majava kaupusteli uutterasti ja rikastui. Niinpä Valkohammas maleksi
pahamaineisten intiaanikoirien kera satamapaikalla höyrylaivoja
odotellen. Höyrylaivan saapuessa alkoi leikki. Muutaman minuutin
kuluttua koiraparvi oli hajallaan, kun valkoiset miehet olivat
selviytyneet hämmästyksestään. Leikki oli päättynyt seuraavan päivän
laivan tuloon asti.
Mutta tuskin voi sanoa Valkohampaan oikeastaan kuuluneen tuohon
rosvojoukkoon. Se ei seurustellut sen kanssa, vaan pysyi erillään, aina
itsenäisenä; vieläpä toiset pelkäsivätkin sitä. Tosin se toimi tämän
joukon mukana. Se haastoi riitaa vieraan koiran kanssa parven
odotellessa. Ja kun se oli kumonnut muukalaisen, silloin parvi ryhtyi
lopputyöhön. Mutta yhtä totta on, että se tällöin vetäytyi oheen,
jättäen parven raivostuneiden jumalien rangaistusta kärsimään.
Riidan aiheuttaminen ei vaatinut suuria ponnistuksia. Sen tarvitsi vain
näyttäytyä, kun vieraat koirat saapuivat maihin. Nähdessään sen ne
hyökkäsivät heti kimppuun. Vaisto ajoi ne siihen. Valkohammas oli
niille erämaa, tuntematon, hirvittävä, alati uhkaava erämaa, jotain
joka vaani pimeässä alkuaikojen nuotioiden ympärillä, kun ne tulen
lähelle kyyristyneinä muodostelivat uudelleen vaistojaan ja oppivat
pelkäämään erämaata, josta ne olivat peräisin ja jonka ne olivat
hylänneet ja pettäneet. Sukupolvesta sukupolveen tämä erämaan pelko oli
syöpynyt niiden luontoon. Vuosisatoja oli erämaa merkinnyt kauhua ja
tuhoa. Ja koko tämän ajan niillä oli ollut isäntiensä puolelta vapaa
valta surmata erämaan oliot. Näin tehden ne olivat suojelleet sekä
itseään että jumalia, joiden seurassa ne elivät.
Ja kun nämä koirat, jotka juuri saapuivat pehmeästä etelästä, nyt
astuivat siltaa myöten Yukonin rannalle, niiden tarvitsi vain nähdä
Valkohammas tunteakseen heti vastustamatonta halua käydä sen kimppuun
ja tuhota sen. Ne saattoivat olla kaupunkilaiskoiriakin, niissä
vallitsi yhtä kaikki sama erämaan pelko. Ne eivät katselleet vain omin
silmin tuota susimaista olentoa kirkkaassa päivänvalossa. Ne näkivät
sen esivanhempainsa silmin, ja perinnäismuistoista ne tunsivat
Valkohampaan sudeksi ja muistivat vanhan vainon.
Kaikki tämä teki Valkohampaan päivät nautintorikkaiksi. Jos sen
näkeminen ajoi vieraat koirat käymään kimppuun, sitä parempi sille
itselle, sitä pahempi niille. Ne pitivät sitä oikeutettuna saaliina, ja
oikeutettuna saaliina sekin piti niitä.
Turhan vuoksi se ei ollut ensinnä nähnyt päivänvaloa yksinäisessä
luolassa ja taistellut ensimmäisiä taisteluitaan riekon, kärpän ja
ilveksen kanssa. Eikä sen penikka-aika ollut turhan vuoksi
katkeroitunut Lip-lipin ja koko penikkalauman vainon tähden. Olisi
voinut käydä toisin, ja silloin sekin olisi ollut toisenlainen. Ellei
Lip-lipiä olisi ollut, se olisi viettänyt lapsuutensa toisten penikkain
parissa, kasvaen enemmän koiran kaltaiseksi ja koiria kohtaan
suopeammaksi. Jos Isossa Majavassa olisi ollut hitunenkaan lempeyttä ja
rakkautta, hän olisi päässyt Valkohampaan luonteen syvyyksiin ja olisi
sieltä nostanut pinnalle kaikenkaltaisia lempeitä ominaisuuksia. Mutta
näin ei ollut käynyt. Valkohampaan luonteen aineksia oli muokkailtu,
kunnes siitä oli tullut nykyinen olento -- äreä ja yksinäinen,
tunteeton ja hurja, kaiken heimonsa vihollinen.