Vihan valta.
Hullun jumalan vallan alaisena Valkohampaasta tuli oikea paholainen. Se
sai oleskella kahlehdittuna aitauksessa linnoituksen takana, ja siellä
Kauno-Smith härnäili ja ärsytteli sitä, saattaen sen aivan raivoihinsa
kaikenkaltaisella kiusanteolla. Hän huomasi pian, kuinka herkkä
Valkohammas oli naurulle, ja oli erittäin innokas nauramaan sille ensin
tehtyään jonkun tuskastuttavan kepposen. Tämä nauru oli äänekästä ja
pilkallista, ja samalla haavaa jumala osoitteli härnäilevästi
sormellaan. Silloin Valkohammas menetti kokonaan malttinsa, ja
raivonpurkauksissaan se oli Kauno-Smithiäkin mielettömämpi.
Ennen Valkohammas oli ollut oikeastaan vain oman rotunsa vihollinen --
tosin samalla haavaa hurja vihollinen. Nyt siitä tuli kaikkien
vihollinen ja entistä hurjempi. Niin suunnattomasti sitä kiusattiin,
että se vihasi sokeasti, aivan järjettömästi. Se vihasi vitjoja, jotka
sitä kahlehtivat, miehiä, jotka sitä tirkistelivät aidan säleiden
lomitse, koiria, jotka saapuivat miesten mukana ja ärisivät sille
häijysti sen avuttomuudessa. Se vihasi itse puutakin, joka aitana sitä
ympäröi. Ja ensimmäiseksi ja viimeiseksi ja eniten kaikista se vihasi
Kauno-Smithiä.
Mutta Kauno-Smithillä oli muuan tarkoitus kohdellessaan Valkohammasta
tällä tavoin. Eräänä päivänä aitauksen ympärille kokoontui joukko
miehiä. Kauno-Smith astui sauva kädessä sisään ja irroitti Valkohampaan
kahleista. Isännän poistuttua Valkohammas lähti liikkeelle ja syöksyi
ympäri aitausta, koettaen päästä ulkopuolella seisovien miesten
kimppuun. Se oli suuremmoisen hirvittävä. Kooltaan se oli viiden jalan
pituinen ja hartiain kohdalta puolenkolmatta jalan korkuinen, mutta
painoi paljoa enemmän kuin samansuuruinen susi. Emoltaan se oli perinyt
koiran tukevamman rakenteen, niin että se painoi rasvoitta ja ilman
hituistakaan liikoja lihoja yli yhdeksänkymmenen naulan. Koko ruumis
oli lihaksia, luuta ja jänteitä -- taistelukuntoisinta ainetta, mitä
olla saattoi. Aitauksen ovi avautui jälleen. Valkohammas seisahtui.
Jotain tavatonta oli tulossa. Se odotti. Ovi avautui enemmän. Sisään
työnnettiin roteva koira, ja ovi iskettiin kiinni sen jälkeen.
Valkohammas ei ollut koskaan nähnyt moista koiraa (se oli doggi), mutta
tunkeilijan koko ja hurja ulkomuoto eivät peloittaneet sitä. Tässä oli
nyt jotain, puuta ja rautaa parempaa, johon saattoi vihansa purkaa. Se
syöksähti kimppuun, hampaat välähtivät, ja doggin niska oli halki
viilletty. Doggi pudisti päätään, örähti käheästi ja ryntäsi
vastustajaa kohti. Mutta Valkohammas oli siellä, oli täällä,
kaikkialla, aina vältellen ja kaikoten, aina hyökäten ja iskien ja
hypähtäen taas ajoissa syrjään rangaistusta paetakseen.
Ulkopuolella miehet huusivat ja paukuttelivat käsiään, ja ihastuksesta
haltioituneena Kauno-Smith seurasi ahnain katsein Valkohampaan
raatelutyötä. Uhrin asema oli jo alunpitäen toivoton. Se oli liian
raskas ja hidas. Lopuksi Kauno-Smith ajoi Valkohampaan syrjään
sauvallaan, ja vieraan koiran omistaja raahasi eläimensä pois. Sitten
maksettiin vetoja, ja Kauno-Smithin kouraan kilisi rahoja.
Valkohammas alkoi innokkaasti odottaa miesten kerääntymistä aitauksen
ympärille. Se merkitsi tappelua; ja ainoastaan tällä tavoin se nyt sai
päästää valloilleen elämän, joka siinä oleili. Kiusattuna, vihaan
yllytettynä sen oli pysyminen vankilassa, niin ettei tuota vihaa käynyt
tyydyttäminen muulloin kuin sellaisina hetkinä, jolloin isäntä suvaitsi
päästää toisen koiran sitä vastaan. Hyvin oli Kauno-Smith arvioinut sen
voimat, sillä se jäi aina voittajaksi. Eräänä päivänä sen kimppuun
laskettiin perätysten kolme koiraa. Toisen kerran aitauksen ovesta
työnnettiin sisään täysikasvuinen susi, joka juuri oli pyydystetty
erämaasta. Ja asetettiinpa sitä vastaan kerran kaksi koiraa samalla
haavaa. Tämä oli sen ankarin taistelu, ja vaikka se lopulta surmasikin
molemmat, oli leikki viemäisillään hengen siltä itseltäänkin.
Saman vuoden syksyllä, kun satoi ensi lunta ja joessa uiskenteli
jääsohjua, Kauno-Smith astui koirineen laivaan, joka matkasi Yukonia
myöten Dawsoniin. Valkohammas oli nyt tullut maankuuluksi. Se oli
laajalti tunnettu "Tappelu-suden" nimellä, ja tavallisesti häkin
ympärillä, jossa sitä laivassa säilytettiin, seisoskeli uteliaita
miehiä. Se raivosi ja ärisi heille tai makasi hiljaa ja tarkasteli
heitä kylmän vihaisesti. Miksi se ei heitä vihaisi? Se ei koskaan
kysellyt sitä itseltään. Se tunsi vain vihaa ja antautui kokonaan tämän
intohimon valtaan. Elämä oli muodostunut sille helvetiksi. Se ei ollut
luotu ahtaaseen vankilaan, jonka ihmiset valmistavat villieläimille.
Mutta juuri tällä tavoin sitä kohdeltiin. Miehet tuijottelivat sitä,
pistelivät kepeillä säleiden lomitse saadakseen sen ärisemään ja
nauroivat sitten.
Nämä miehet olivat sen ympäristöä, ja he muovailivat siitä vieläkin
hurjempaa oliota, kuin mitä luonto oli tarkoittanut. Mutta luonto oli
antanut sille joustavuutta. Moni toinen eläin olisi tästä kuollut tai
muuttunut mieleltään, mutta se mukautui ja jäi henkiin, eikä rohkeus
siitä hävinnyt laisinkaan. Mahdollisesti Kauno-Smith, pääpaholainen ja
suurin kiusanhenki, olisi kyennyt murtamaan sen mielen, mutta
toistaiseksi ei siitä näkynyt merkkiäkään.
Jos Kauno-Smithissä asusti paholainen, niin Valkohampaassa eli toinen.
Entisaikoina viisaus oli kehoittanut Valkohammasta alistumaan miehen
edessä, jolla oli sauva kädessään; mutta nyt tämä viisaus pakeni siitä.
Pelkkä Kauno-Smithin näkeminen riitti saattamaan sen raivoon. Ja kun
nämä molemmat olivat joutuneet vastatusten ja Valkohampaan oli täytynyt
väistyä sauvaa, se ärisi ja murisi edelleen ja paljasteli hampaitaan.
Viimeistä sanaa se ei koskaan antanut toiselle. Piestiinpä sitä kuinka
kauheasti tahansa, aina se ärisi jäljestäpäin; ja kun Kauno-Smith antoi
perään ja vetäytyi pois, hänen jäljessään kajahti uhmaileva ärinä tai
Valkohammas syöksyi häkin säleitä vasten ulvoen ilmi vihaansa.
Höyrylaivan saavuttua Dawsoniin Valkohammas joutui maihin. Mutta yhä se
sai viettää julkista elämää häkissä, jonka ympärillä oleili uteliaita
miehiä. Se oli asetettu näytteille "Tappelu-sutena", ja miehet
maksoivat viisikymmentä senttiä kultahiekassa saadakseen nähdä sen. Se
ei saanut hetkenkään rauhaa. Jos se laskeutui nukkumaan, se ajettiin
pystyyn terävän kepin avulla, jotta yleisö saisi korvauksen rahoistaan.
Tehdäkseen näyttelyn mielenkiintoiseksi omistaja yllytti sen melkein
yhtämittaa raivonpuuskiin. Mutta pahempaa kuin kaikki tämä oli se ilma,
missä se eli. Sitä pidettiin petoeläimistä hirvittävimpänä ja tämä
käsitys tarttui siihen häkin säleiden lomitse. Jokainen miesten lausuma
sana, jokainen varovainen liike saattoi sen vakuutetuksi omasta
kauheasta hurjuudestaan. Kaikki tämä yhä kiihdytti sen hurjuuden paloa.
Siitä voi olla ainoastaan yksi seuraus: sen viileyden täytyi elää
itsestään ja kasvaa. Tämä oli toinen esimerkki sen elinainesten
joustavuudesta, sen kyvystä muodostua ympäristön painalluksen mukaan.
Eikä se ollut vain nähtävänä, se toimi myöskin ammattitappelijana. Aika
ajoin, milloin vain saatiin toimeen taistelu, se kuljetettiin häkistään
metsään muutaman kilometrin päähän kaupungista. Tavallisesti se
tapahtui öiseen aikaan, ettei territorion ratsastava poliisi joutuisi
ehkäisemään. Kun oli odotettu muutamia tunteja ja päivä oli koittanut,
saapui paikalle yleisö ja koira, jonka kanssa sen oli määrä taistella.
Tällä tavoin se joutui kamppailemaan kaikenkokoisten ja -rotuisten
koirien kanssa. Maa oli villi, miehet olivat hurjia, ja tavallisesti
taisteltiin elämästä ja kuolemasta.
Koska Valkohammas kerran jatkoi taisteluaan, on ilmeistä, että henkensä
saivat heittää toiset koirat. Se ei kärsinyt koskaan tappiota. Sille
oli nyt suureksi hyödyksi varhainen tottumus, jonka se oli saavuttanut
taistellessaan Lip-lipiä ja koko penikkalaumaa vastaan. Entä sitten
sitkeys, jolla se osasi säilyttää jalansijansa. Ei yksikään koira
saanut sitä kumoon. Sudensukuiset koirat menettelivät mielellään siten,
että syöksyivät sen kimppuun joko oikopäätä tai odottamatta
käännähtäen, toivoen iskevänsä sitä hartioihin ja siten kumoavansa sen.
Mackenzielaiset koirat, eskimolaiset ja Labradorin koirat ja
rekikoirat, kaikki ne koettivat sitä temppua ja pettyivät. Sen ei
tiedetty milloinkaan menettäneen tasapainoaan. Miehet kertoivat siitä
toisilleen ja odottivat joka kerta näkevänsä sen tapahtuvan; mutta aina
Valkohammas tuotti heille pettymyksen.
Ja sitten se oli salamannopea. Tämä oli sille suunnattomaksi eduksi
vastustajiin nähden. Kuinka kokeneita ne olivatkin tappelemaan,
milloinkaan ne eivät kuitenkaan olleet tavanneet koiraa, joka liikkui
niin vikkelästi. Lukuun oli otettava myöskin se tapa hyökätä oikopäätä.
Tavallinen koira oli tottunut siihen, että aluksi äristiin,
pörrötettiin karvoja ja muristiin, ja nyt tavallinen koira lensi kumoon
ja sai surmansa, ennenkuin se edes oli alkanut taistella tai oli
toipunut hämmennyksestä. Näin kävi niin usein, että tuli tavaksi
pidätellä Valkohammasta, kunnes toinen koira oli ennättänyt suoriutua
alkuhommista, oli jo valmiina, vieläpä sai tehdä ensimmäisen
hyökkäyksenkin.
Mutta suurin etu Valkohampaalle oli sen kokemus. Se tiesi enemmän
tappelemisesta kuin yksikään sen vastustajista. Se oli suorittanut
useampia kahakoita, tunsi enemmän vastustajain temppuja ja
menettelytapoja ja osasi itsekin enemmän temppuja; eikä sen
menettelytapakaan juuri kaivannut mitään parannuksia.
Ajan mittaan sille tarjoutui yhä harvemmin taistelutilaisuuksia. Miehet
eivät enää toivoneetkaan löytävänsä sille vertaista, ja Kauno-Smithin
täytyi ruveta asettamaan susia sitä vastaan. Näitä intiaanit
pyydystelivät vartavasten, ja Valkohampaan ja suden kaksintaistelu veti
aina yleisöä paikalle. Kerran saatiin hankituksi täysikasvuinen
naarasilves, ja tällöin Valkohammas tappeli henkensä edestä. Nopeudessa
tämä oli sen veroinen, hurjuudessa samoin; sitä paitsi Valkohammas
taisteli pelkästään hampain, ilves taasen sekä hampain että terävin
kynsin.
Mutta ilveksen kukistuttua Valkohammas jäi kokonaan taisteluja vaille.
Eihän ollut enää eläimiä, joita vastaan se voisi taistella -- tai,
oikeammin sanoen, ei ollut sellaista, jonka olisi kannattanut panna
sitä vastaan. Niinpä se sai nyt olla vain näytteillä kevääseen asti,
jolloin seudulle saapui Tim Keenan, muuan ammattipeluri. Hänen
kerallaan tuli ensimmäinen verikoira Klondikeen. Oli aivan selvää, että
tämä koira ja Valkohammas joutuisivat vastakkain, ja kokonaisen viikon
ajan tämä odotettu taistelu oli tärkeimpänä puheenaiheena eräissä
osissa kaupunkia.