Nälänhätä.
Kevät oli jo käsissä, kun Iso Majava lopetti pitkän matkansa. Oltiin
huhtikuussa, ja Valkohammas oli vuoden vanha, kun se kiskoi reen
kotikylään ja Mit-sa sen riisui valjaista. Täydestä koosta puuttui
vielä paljon, mutta Lip-lipin jälkeen se oli isoin kylän viime vuoden
penikoista. Se oli perinyt mittansa ja voimansa sekä isältään, sudelta,
että emoltaan, Kitshiltä, ja alkoi jo vetää vertoja täysikasvaneille
koirille. Mutta vielä se ei ollut varttunut lujarakenteiseksi. Ruumis
oli hoikka ja hoippuvainen ja voima pikemmin sitkeätä kuin musertavaa.
Turkki oli väriltään harmaa kuin suden, ja kaikesta päättäen se oli
itsekin aito susi. Se neljännes koiran verta, jonka se oli Kitshiltä
perinyt, ei ollut painanut leimaansa sen ruumiiseen, vaikka sillä
olikin osansa sen henkisessä kehittymisessä.
Se vaelteli pitkin kylää, tuntien vakavan tyytyväisenä uudelleen ne eri
jumalat, jotka se oli tavannut ennen tuota pitkää matkaa. Ja sitten
siellä olivat koirat, penikat, jotka olivat varttuneet sen lailla, ja
täysikasvaneet koirat, jotka eivät enää näyttäneet niin isoilta ja
peloittavilta, kuin muistikuvista oli tuntunut. Ei se myöskään enää
pelännyt niitä niinkuin ennen, vaan tallusteli niiden keskellä
huolettoman varmana, mikä oli sille yhtä uutta kuin hauskaakin.
Joukossa oli Basik, harmaantunut vanhus, jonka ennen muinoin tarvitsi
vain paljastaa hampaansa saattaakseen Valkohampaan peräytymään ryömien
ja vääntelehtien. Siltä Valkohammas oli monesti saanut oppia olevansa
perin mitätön; ja siltä se nytkin joutui oppimaan, että se itse oli
muuttunut ja kehittynyt. Basik oli käynyt iän heikontamaksi,
Valkohammas taasen varttunut iän mukana.
Paloiteltaessa äsken surmattua peuraa Valkohammas sai tuta, että sen
suhde koiramaailmaan oli muuttunut. Se oli saanut sorkan ja osan
sääriluuta, jossa vielä riippui melkoinen pala lihaa. Vetäydyttyään
syrjään toisten koirien läheisyydestä -- vieläpä näkymättömiinkin
pensaston taakse -- se ahmi juuri saalistaan, kun Basik kävi kimppuun.
Ennenkuin Valkohammas tiesikään mitä teki, se oli jo kahdesti puraissut
tunkeilijaa ja hypähtänyt sitten syrjään. Tämä pelottomuus ja nopea
hyökkäys saattoi Basikin ymmälleen. Se seisoi töllistellen typertyneenä
Valkohampaaseen, ja molempien välillä loisti raaka punainen sääriluu.
Basik oli vanha, ja se oli tullut tuntemaan, että sen ennen sortamat
koirat varttuivat voimakkaammiksi. Nämä olivat katkeria kokemuksia
niellä, mutta se teki sen kutsuen koko viisautensa avukseen. Entisinä
päivinä se olisi oikeutetun raivon puuskassa heittäytynyt oikopäätä
Valkohampaan kimppuun. Mutta nyt sen heikkenevät voimat eivät sallineet
sellaista menettelytapaa. Se pörrötti hurjana karvojaan ja katsoi
uhkaavasti sääriluun ylitse Valkohampaaseen. Ja tämä, jonka mielessä
heräsi vanha kammo melkoisen voimakkaana, näytti arastelevan ja
kutistuvan ja pienenevän, se muutti mielensä ja alkoi tuumia, miten
pääsisi kunnialla peräytymään.
Mutta nyt Basik erehtyi. Jos se olisi tyytynyt katsomaan hurjasti ja
uhkaavasti, olisi kaikki käynyt hyvin. Valkohammas, joka jo oli
peräytymäisillään, olisi todenteolla peräytynyt ja luovuttanut lihan
sille. Mutta Basik ei odottanut. Se arveli jo voittaneensa ja astui
lihaa ottamaan. Kun se taivutti huolettomana päätään nuuskiakseen,
Valkohammas nosti hiukan niskakarvojaan. Eipä vielä silloinkaan ollut
Basikille liian myöhäistä jäädä aseman herraksi. Jos se olisi vain
seisonut lihan ääressä pää pystyssä ja irvistäen, niin Valkohammas
olisi lopulta hiipinyt tiehensä. Mutta tuoreen lihan haju tunkeutui
voimakkaana Basikin sieraimiin, ja ahneus yllytti maistamaan sitä.
Tämä oli jo liikaa Valkohampaasta. Vielä äskettäin se oli
kuukausimääriä ollut omien vetotoveriensa valtias, nyt se ei enää
voinut pakottautua seisomaan joutilaana toisen ahmiessa lihaa, joka
kuului sille. Se iski tapansa mukaan varoittamatta. Ensimmäinen puraisu
viilsi Basikin oikean korvan siekaleiksi. Basik joutui ymmälleen
hyökkäyksen äkillisyydestä. Mutta sitten tapahtui yhtä äkisti jotain
muuta, vieläpä perin surkeata. Vanha koira lennähti kumoon; sen
kurkkuun käytiin kiinni. Ja kun se ponnistelihe jaloilleen, upotti
nuori koira kahdesti hampaansa sen hartioihin. Kaikki kävi niin
nopeasti, että se huimasi. Basik teki onnistumattoman hyökkäyksen
Valkohammasta kohti louskuttaen raivostuneena hampaitaan tyhjälle
ilmalle. Seuraavassa tuokiossa se sai kuononsa halki ja hoippui
taaksepäin erilleen lihasta.
Nyt asema oli muuttunut päinvastaiseksi: Valkohammas kumartui karvojaan
pörhistäen ja uhkaavana sääriluun ylitse, Basik pysyttelihe vähäisen
matkan päässä valmistautuen peräytymään. Se ei uskaltanut antautua
taisteluun nuoren salaman kanssa, ja uudelleen se tunsi, vieläpä
entistä katkerammin, heikontuneensa iän mukana. Urheasti se koetti
säilyttää arvokkuutensa. Kääntäen tyynesti selkänsä nuorelle koiralle
ja sääriluulle, ikäänkuin ei kumpikaan ansaitsisi vähintäkään huomiota,
se asteli juhlallisesti tiehensä. Eikä se pysähtynyt vertavuotavia
haavojansa nuoleskelemaan, ennenkuin oli päässyt näkyvistä.
Tästä oli seurauksena, että Valkohammas alkoi luottaa itseensä enemmän
ja käydä ylpeämmäksi. Se ei enää liikkunut täysikasvuisten koirien
parissa yhtä pehmeästi kuin ennen, se ei enää käyttäytynyt niitä
kohtaan yhtä sovinnollisesti. Eipä siltä, että se olisi ruvennut
hieromaan riitaa -- kaukana siitä. Mutta se vaati tulla huomioon
otetuksi. Se piti kiinni oikeudestaan kulkea rauhassa ja olla
väistymättä yhdenkään koiran tieltä. Toisten täytyi antaa sille arvoa,
siinä kaikki. Sitä ei saanut enää halveksia eikä syrjäyttää, kuten
penikoita ja yhä edelleenkin sen vetotovereita. Nämä väistyivät isojen
koirien tieltä ja luovuttivat niille pakosta lihansa. Mutta
Valkohampaan, epätoverillisen, yksinäisen, ärtyisän, oudon ja
ulkomuodoltaan peloittavan Valkohampaan, vanhemmat koirat lukivat
ymmällään vertaisekseen. Ne oppivat pian jättämään sen rauhaan, eivät
uskaltaneet ryhtyä vihollisuuksiin eivätkä ystävyyden osoituksiinkaan
sitä kohtaan. Jos ne jättivät sen rauhaan, antoi sekin niiden olla
rauhassa -- ja tämän tilan ne havaitsivat muutamain kohtausten jälkeen
kaikin puolin edullisimmaksi.
Keskikesällä Valkohampaalle sattui omituinen seikkailu. Kulkiessaan
hiljalleen tutkimaan muuatta uutta kotaa, joka oli pystytetty kylän
laitaan sen ollessa erämiesten kera peuroja ajamassa, se kohtasi äkkiä
Kitshin. Se seisahtui katselemaan tätä. Se muisti emonsa hämärästi,
mutta se _muisti_ kuitenkin, ja samaa ei voinut sanoa tästä.
Kitshi kohotti ylähuultaan vanhaan tapaansa uhkaavasti äristen, ja
silloin Valkohampaan muisti selkesi. Mieleen palautui unohtunut
penikka-aika, kaikki mikä liittyi tuohon tuttuun ärinään. Ennenkuin
se oli oppinut tuntemaan jumalat, oli Kitshi ollut sille
maailmankaikkeuden keskus. Vanhat tutut tunteet noilta ajoilta alkoivat
jälleen kuohua siinä. Hilpeästi se loikkasi Kitshiä kohti, mutta tämä
otti sen omituisesti vastaan: viilsi posken auki luuhun asti. Sitä
Valkohammas ei voinut käsittää; se peräytyi pettyneenä ja ymmällään.
Mutta se ei ollut Kitshin syy. Susiemo ei ole luotu muistamaan
edellisten vuosien aikuisia penikoitaan. Niinpä ei Kitshikään muistanut
Valkohammasta. Se oli vieras eläin, tunkeilija; ja nykyinen poikue
antoi Kitshille oikeuden suuttua moisesta lähentelemisestä.
Muuan penikoista tallusteli Valkohampaan luo. Ne olivat velipuolia,
mutta eivät tietäneet sitä. Valkohammas nuuski penikkaa uteliaana,
jolloin Kitshi hyökkäsi uudelleen kimppuun viiltäen sen kuonon
toistamiseen halki. Se peräytyi kauemmaksi. Kaikki vanhat muistot ja
mielleyhtymät kuolivat jälleen ja vaipuivat hautaan, josta ne olivat
nousseet eloon. Valkohammas katseli Kitshiä, joka nuoleskeli pentuaan
äristen silloin ja tällöin. Tämä oli sille arvoton. Se oli oppinut
tulemaan toimeen ilman emoaan. Emon merkitys oli unohtunut.
Valkohampaan elämänkäsityksessä ei ollut enää mitään sijaa Kitshille
eikä tämänkään käsityksessä Valkohampaalle.
Se seisoi yhtä typertyneenä ja ymmällään, muistonsa unohtaneena,
ihmetellen mitä tuo kaikki merkitsi, kun Kitshi kävi kolmannen kerran
sen kimppuun, aikoen karkoittaa sen kokonaan lähistöltä. Ja Valkohammas
taipui siihen. Tuo toinen oli oman lajin naaras, ja sen rodun
keskuudessa vallitsi laki, etteivät koiraat saaneet taistella naaraita
vastaan. Se ei tietänyt mitään tästä laista, sillä se ei ollut mitään
kokemukseen perustuvaa. Se tunsi sen salaisena pakotuksena, vaiston
vaatimuksena -- saman vaiston, joka saattoi sen öisin ulvomaan kuulle
ja tähdille ja pelkäämään kuolemaa ja tuntematonta.
Kuukaudet kuluivat. Valkohammas varttui voimakkaammaksi ja
rotevammaksi, ja sen luonne kehittyi perinnöllisyyden ja ympäristön
määräämään suuntaan. Sen perinnöllisyys oli elinaines, jota käy
vertaaminen saveen. Siinä oli paljon mahdollisuuksia, sen saattoi
muovailla moneen eri muotoon. Ympäristö taas määräsi sille oman
erikoisen muodon. Jos Valkohammas ei siis olisi milloinkaan saapunut
ihmisten tulien luo, olisi erämaa muodostanut siitä oikean suden. Mutta
jumalat olivat antaneet sille toisenlaisen ympäristön, ja se muodostui
koiraksi, joka tosin oli melkoisessa määrin susimainen, mutta oli
kuitenkin koira eikä susi.
Ja niin sen luonnon saven ja ympäristön puserruksen mukaisesti sen
luonne muodostui laadultaan aivan erikoiseksi. Sitä ei voinut välttää.
Se tuli yhä äreämmäksi, epätoverillisemmaksi, yksinäisemmäksi ja
hurjemmaksi; ja toiset koirat oppivat yhä enemmän, että siihen nähden
oli parempi olla rauhassa kuin sotajalalla, ja Iso Majava rupesi päivä
päivältä pitämään sitä yhä suuremmassa arvossa.
Valkohammas näkyi kaikilta ominaisuuksiltaan kehittyneen voimakkaaksi,
mutta yksi heikkous sillä kuitenkin oli. Se ei voinut sietää naurua.
Ihmisten nauru oli vihaksi pistävä seikka. Omassa keskuudessaan ne
saivat mielin määrin nauraa mille hyvänsä, se ei välittänyt siitä.
Mutta niin pian kuin nauru kohdistui siihen itseensä, se joutui mitä
hirmuisimman raivon valtaan. Nauru teki tuon muutoin vakavan, arvokkaan
ja synkeän eläimen hullunkurisen mielettömäksi. Se saattoi sen
suunniltaan, aivan vimmoihinsa, niin että se käyttäytyi tuntikausia
kuin paholainen. Ja onneton se koira, joka sellaisina hetkinä osui sen
tielle. Se tunsi lain liian hyvin kohdistaakseen pahan sisunsa Isoon
Majavaan; tämän takana oli sauva ja jumalallinen voima. Mutta koirien
takana oli vain autius, ja siihen ne pakenivat, kun Valkohammas saapui
näyttämölle naurun villitsemänä.
Sen kolmantena elinvuotena Mackenzien intiaanien keskuudessa syntyi
ankara nälänhätä. Kesäkalastus onnistui huonosti. Talvella peurat
jäivät tulematta tavallisille laitumilleen. Hirviä oli harvassa,
jänikset katosivat melkein peräti, metsästävät elävät ja petoeläimet
joutuivat tuhon omaksi. Tavallisten ravintolähteiden siintyessä ne
kävivät nälän heikontamina toinen toisensa kimppuun ja söivät toisiaan.
Ainoastaan voimakkaat säilyttivät henkensä. Valkohampaan jumalat olivat
aina metsästäviä eläimiä. Vanhat ja heikot kuolivat nälkään. Kylässä
kaikui valituksia; siellä naiset ja lapset saivat kulkea tyhjin
vatsoin, jotta se vähäinen, mikä oli jäljellä, säästyisi laihoille ja
kuoppasilmäisille eränkävijöille, jotka samosivat metsiä turhaan etsien
lihaa.
Niin äärimmäiseen hätään joutuivat jumalat, että söivät pehmeän nahan
mokkasiineistaan ja kintaistaan, ja koirat taas söivät valjaat
selästään, vieläpä piiskojen siimatkin. Söivätpä koirat toisiaankin, ja
myöskin jumalat söivät koiria. Ensin syötiin heikoimmat ja
arvottomimmat. Eloon jääneet koirat katselivat sitä ja ymmärsivät.
Muutamat rohkeammat ja viisaammat hylkäsivät jumalain tulet, jotka nyt
olivat muuttuneet teurastamoiksi, ja pakenivat korpeen, missä ne
lopulta kuolivat nälkään tai joutuivat susien suuhun.
Tänä kurjuuden aikana hiipi Valkohammaskin korpeen. Se oli soveliaampi
tällaiseen elämään kuin toiset koirat, sillä penikka-aikana saatu
kokemus opasti sitä. Siitä tuli oikein mestari pienten eläinten
pyydystämisessä. Se saattoi maata piilossa tuntikausia, seuraten
varovaisen oravan jokaista liikettä, odottaen yhtä suunnattoman
kärsivällisenä, kuin nälkäisenäkin, kunnes orava uskalsi laskeutua
maahan. Eikä Valkohammas vielä silloinkaan hätäillyt. Se vartosi,
kunnes varmasti voi iskeä kiinni, ennenkuin orava saattoi ennättää
puuhun turvaan. Silloin, ja vasta silloin, se kapsahti esiin
lymypaikastaan kuin iso pommi, uskomattoman nopeasti, eikä se koskaan
iskenyt harhaan -- sen saaliiksi joutui pakeneva orava, joka ei voinut
paeta kyllin nopeasti.
Se onnistui kyllä oravanjahdissa, mutta muuan seikka esti sitä elämästä
ja lihoamasta niistä. Oravia ei ollut kylliksi. Ja siksi sen oli pakko
pyydystellä vieläkin pienempiä eläviä. Niin purevaksi yltyi sen nälkä
ajoittain, että se alentui kaivamaan metsähiiriä esiin maakoloista.
Eikä se myöskään halveksinut ryhtyä tappelemaan kärpän kanssa, joka oli
yhtä nälkäinen kuin se ja useasti paljoa hurjempi.
Nälän tuimimmin tuivertaessa se hiipi takaisin jumalien tulille. Mutta
se ei käynyt aivan tulien ääreen. Se väijyili metsässä, varoen
joutumasta ilmi ja rosvoten ansoja, kun niihin toisinaan osui riistaa.
Rosvosipa se Ison Majavan ansasta jäniksen, kun Iso Majava itse
hoippuen vaelsi metsässä, istuutuen usein voimattomana ja hengästyneenä
lepäämään.
Muutamana päivänä Valkohammas kohtasi nuoren suden, joka oli laiha ja
takkuinen ja nälän näivettämä. Ellei se olisi itse ollut nälissään, se
olisi saattanut liittyä tämän seuraan ja mahdollisesti joutunut villien
veljiensä pariin. Nyt se surmasi tämän ja söi sen suuhunsa.
Onni näkyi sitä suosivan. Aina, milloin se kipeimmin kaipasi ravintoa,
se löysi jotain surmattavaa. Ja kun se oli voimaton, kävi sille niin
onnellisesti, ettei yksikään iso petoeläin osunut sen jäljille. Niinpä
kerran, kun se oli täysissä voimissa syötyään kahden päivän ajan
ilvestä, sen kimppuun juosta karautti täyttä vauhtia nälkäinen
susilauma. Siitä syntyi pitkä, julma ajo, mutta se oli paremmin ravittu
kuin vainoojat, ja lopulta se juoksutti ne väsyksiin. Eikä se vain
jättänyt niitä jälkeensä, vaan, kiertäen pitkälti takaisin radalleen
sai vielä kiinni yhden uupuneista vainoojistaan.
Tämän perästä se poistui niiltä tienoin ja matkasi laaksoon, jossa se
oli syntynyt. Siellä se kohtasi Kitshin vanhassa luolassa. Entiseen
tapaansa sekin oli karannut jumalien epävieraanvaraisten tulien luota
ja palannut vanhaan suojapaikkaansa synnyttämään. Tästä poikueesta oli
vain yksi penikka hengissä, kun Valkohammas ilmestyi näyttämölle, eikä
senkään oltu sallittu elää kauan. Sellaisen nälänhädän aikana ei
nuorella elämällä ollut suuria mahdollisuuksia.
Tapa, millä Kitshi tervehti kasvanutta poikaansa, oli kaikkea muuta
kuin hellä. Tämä oli varttunut vapaaksi emostaan. Siksi Valkohammas
käänsi tyynesti emolleen selkänsä ja ravasi edelleen virran vartta
ylöspäin. Jokien yhtymäkohdassa se kääntyi vasemmalle ja löysi siellä
ilveksen luolan, jonka asujan kanssa se kauan sitten oli emonsa kanssa
tapellut. Tähän autioon luolaan se asettui ja lepäsi siinä yhden
päivän.
Alkukesästä, nälänhädän viimeisinä päivinä, se tapasi Lip-lipin, joka
oli myöskin lähtenyt korpeen, missä se töintuskin oli saanut pidetyksi
henkensä yllä. Valkohammas kohtasi sen aivan odottamatta. Ravaten
vastakkaisiin suuntiin korkean rantakallion juurta pitkin molemmat
kiersivät juuri erään paaden takaa esiin ja joutuivat yht'äkkiä
vastatusten. Ne seisahtuivat heti kavahtaen ja katselivat
epäluuloisesti toisiaan.
Valkohammas oli oivallisessa kunnossa. Eräonni oli sitä suosinut, ja se
oli viikon ajan syönyt vatsansa täyteen. Viimeisestä saaliistaan se oli
vielä nytkin yltäkylläinen. Mutta samassa tuokiossa kuin se katsoi
Lip-lipiin, sen selkäkarvat nousivat pystyyn. Tuo pörröytyminen oli sen
puolesta aivan tahdoton -- se oli ulkonainen tila, joka entisaikoina
aina oli seurannut sitä mielentilaa, minkä Lip-lipin röyhkeys ja vaino
oli synnyttänyt. Kuten se ennen vanhaan oli nostanut karvojaan ja
ärissyt Lip-lipin nähdessään, niin se nytkin teki vaistomaisesti. Se ei
tuhlannut aikaa. Se teki tehtävänsä, nopeasti ja perinpohjaisesti.
Lip-lip yritti peräytyä, mutta Valkohammas hyökkäsi ankarasti kohti.
Lip-lip kaatui maahan ja kierähti selälleen. Vastustajan hampaat
pureutuivat sen takkuiseen kurkkuun. Sitten seurasi kuolinkamppailu,
jonka kestäessä Valkohammas asteli ympäri jäykkäjalkaisena ja
tarkkaavana. Sitten se ryhtyi jatkamaan matkaansa ravaten edelleen
kallion juurta myöten.
Eräänä päivänä, hiukan tämän jälkeen, se tuli metsän liepeelle, mistä
kapea kaistale aukeata maisemaa viertyi alas Mackenzien rantaan. Se oli
ennenkin ollut tällä kohdalla, kun se oli ollut paljas, mutta nyt siinä
kohosi kylä. Lymyten yhä puiden suojassa se seisahtui tutkimaan asemaa.
Näyt, äänet ja tuoksut olivat sille tuttuja. Siinä oli vanha kylä
uudella paikalla. Mutta näyt, äänet ja tuoksut erosivat niistä, joita
se oli saanut viimeksi tuta paetessaan pois siitä. Ei kuulunut enää
vikinää eikä valitusta. Sen korviin osui tyytyväisiä ääniä, ja
kuullessaan erään vaimon kiukkuisen äänen se tiesi tämän ravitun
ihmisen kiukuksi. Ja ilmassa tuntui kalan hajua. Leirissä oli ravintoa.
Nälänhätä oli päättynyt. Se astui rohkeasti esiin metsästä ja juoksi
suoraa päätä Ison Majavan kohdalle. Iso Majava ei ollut saapuvilla,
mutta Klu-Kutsh tervehti sitä iloisin huudoin ja antoi kestitykseksi
kokonaisen tuoreen kalan. Ja se laskeutui maahan odottamaan Ison
Majavan tuloa.