Sopimus.
Kun joulukuu oli kulunut puolimailleen, lähti Iso Majava matkaamaan
Mackenzie-jokea ylöspäin. Mit-sa ja Klu-Kutsh lähtivät hänen kerallaan.
Itse hän ajoi reessä, jota vetivät ostetut tai lainatut koirat.
Toisessa, pienemmässä reessä ajoi Mit-sa, ja sen eteen oli valjastettu
joukkue penikoita. Se oli oikeastaan vain leikkihommaa, mutta tuotti
suurta riemua Mit-salle, joka tunsi alkavansa näin päästä miesten
kirjoihin. Siten hän myöskin oppi ajamaan ja koulimaan koiria, ja nämä
saatiin tottumaan valjaisiin. Olipa reestä sen lisäksi hiukan
hyötyäkin, sillä siinä kuljetettiin lähes neljäsataa naulaa varusteita
ja elintarpeita.
Valkohammas oli nähnyt leirikoirien uurastavan rekien edessä, joten se
ei vastustellut ylen paljoa, kun sen ylle ensi kertaa puettiin valjaat.
Kaulaan pantiin sammalella täytetty nahkarengas, jonka kaksi hihnaa
yhdisti rintaa ja selkää kiertävään vyöhön. Tähän taas oli kiinnitetty
pitkä nuora, josta se veti rekeä.
Vetojoukkueeseen kuului seitsemän poikasta. Toiset olivat syntyneet
varemmin sinä vuonna ja olivat yhdeksän ja kymmenen kuukauden ikäisiä;
Valkohammas oli sitävastoin vain kahdeksan kuukauden vanha. Kukin koira
oli kiinnitetty rekeen eri nuoralla. Kaikki nuorat olivat erimittaiset,
eroten pituudessa toisistaan ainakin koiran mitan verran. Jokainen
nuora oli sidottu reen keulassa olevaan renkaaseen. Tuohesta tehty reki
oli vailla jalaksia, ja sen keula oli taivutettu ylöspäin, jotta se
estyisi sukeltamasta lumen alle. Tämän rakenteen tähden paino ja reen
kuormitus jakautui mahdollisimman laajalle pinnalle, mikä oli perin
edullista, koska lumi oli aivan jauhomaista ja kovin pehmeätä.
Koiratkin koettivat saman periaatteen mukaan jakaa painonsa niin
laajalle alalle kuin mahdollista: ne muodostivat nuorineen viuhkan,
jonka kanta oli reen keulassa, ja täten ei yksikään koira joutunut
astumaan edellisen jälkiä.
Viuhkamainen järjestys oli toisessakin suhteessa edullinen.
Erimittaiset nuorat estivät koiria käymästä takaapäin edelläkulkevan
kimppuun. Jos koira halusi ahdistaa toista, täytyi sen kääntyä
lyhyemmästä nuorasta vetävän kimppuun, ja tällöin sillä oli vastassaan
sekä koira että ajajan ruoska. Mutta parasta kaikista oli se, että
koiran, joka pyrki ahdistamaan edessään olevaa, oli vedettävä rekeä
nopeammin, ja mitä nopeammin reki liukui, sitä sukkelammin saattoi
ahdistettu koira paeta. Ja niin kävi takimmaiselle koiralle
mahdottomaksi saavuttaa etumaista. Kuta nopeammin se juoksi, sitä
nopeammin ravasi myöskin tavoiteltu ja samalla kaikki koirat. Sanalla
sanoen, reki kulki sukkelammin; ja näin ihminen vahvisti ovelalla
juonella valtaansa eläimiin nähden.
Mit-sa muistutti isäänsä, hän omisti melkoisen määrän tämän vanhaa
viisautta. Hän oli huomannut, kuinka Lip-lip vainosi Valkohammasta,
mutta Lip-lip oli silloin toisen omaisuutta, eikä Mit-sa ollut
milloinkaan uskaltanut enempää kuin toisinaan salavihkaa heittää sitä
kivellä. Mutta nyt Lip-lip oli hänen koiransa, ja hän ryhtyi kostamaan
sijoittamalla sen pisimmän nuoran päähän. Täten Lip-lipistä tuli
johtaja, ja se oli näennäisesti kunniapaikka. Mutta todellisuudessa se
riisti siltä kaiken kunnian: ennen se oli ollut koko parven komentaja
ja herra, nyt se huomasi joutuneensa joukkueen vihan ja vainon
esineeksi.
Koska se juoksi pisimmän nuoran päässä, se näytti muista koirista aina
juoksevan pois niiden tieltä. Ne näkivät siitä vain tuuhean hännän ja
pakenevat takajalat -- ja tämä näky ei ollut lähimainkaan niin
peloittava kuin sen pörhistyneet niskakarvat ja välkkyvät hampaat.
Päinvastoin, nähdessään sen juoksevan tiehensä ne luulivat sen
pakenevan ja halusivat rynnätä perässä.
Samassa tuokiossa kuin reki lähti liikkeelle, alkoi joukkue ajaa
Lip-lipiä takaa ja jatkoi siten kaiken päivää. Alussa se oli arvostaan
arkana ja kiukkuisena altis kääntymään päin ahdistajiaan vastaan; mutta
tällöin Mit-sa läimäytti kolmenkymmenen jalan pituisen suoliruoskansa
sille päin silmiä pakottaen sen pyörähtämään jälleen ympäri ja
jatkamaan juoksuaan. Joukkuetta Lip-lip saattoi vastustaa, mutta
ruoskalle se ei mahtanut mitään, ja niinpä sillä ei ollut muuta keinoa
kuin pitää pitkä nuoransa pingoitettuna ja kylkensä kyllin etäällä
toveriensa hampaista.
Mutta intiaanin mielessä piili vieläkin suurempi oveluus. Yllyttääkseen
toisia koiria ajamaan loputtomasti takaa johtajaansa Mit-sa suosi tätä
aivan erikoisesti. Nämä suosionosoitukset synnyttivät kateutta ja
vihaa. Niiden ollessa saapuvilla Mit-sa saattoi antaa sille ruokaa, ja
antaa yksin sille. Tämä teki ne aivan hurjiksi. Lip-lipin ahmiessa
lihaansa Mit-san suojelemana ne raivosivat juuri ruoskan ulottuman
ulkopuolella. Ja milloin ei ollut lihaa annettavana, Mit-sa pysytti
vetojoukkueen loitolla ja oli antavinaan lihaa Lip-lipille.
Valkohammas antautui suopein mielin työhön. Taipuessaan jumalien
valtaan se oli tehnyt suurempia myönnytyksiä kuin toiset koirat, ja se
oli oppinut niitä perinpohjaisemmin havaitsemaan, kuinka turhaa heidän
tahtonsa vastustaminen oli. Lisäksi koiralauman harjoittama vaino oli
vähentänyt sen ja enentänyt ihmisen merkitystä. Valkohammas ei ollut
tottunut olemaan seuraan nähden riippuvainen sukulaisistaan. Kitshi oli
joutunut melkein unohduksiin, ja nyt sen harrastus kohdistui
pääasiallisesti jumaliin, jotka se oli omaksunut valtiaikseen. Niinpä
se uurasti ankarasti, oppi kuria ja oli kuuliainen. Uskollisuus ja
alttius olivat luonteenomaisia sen elämälle. Nämä piirteet ovat
oleellisia sudelle ja villikoiralle, kun ne ovat kesyttyneet, ja ne
Valkohammaskin omisti, vieläpä harvinaisen suuressa määrässä.
Tavallaan Valkohammas ja toiset koirat seurustelivat keskenään, mutta
se oli sotaista ja vihamielistä seurustelua. Se ei ollut koskaan
oppinut kisailemaan niiden kanssa. Se taisi vain tapella, ja niinpä se
nyt tappelikin maksaen satakertaisesti takaisin ne haavat ja vammat,
jotka se oli saanut Lip-lipin ollessa lauman johtajana.
Nyt Lip-lip ei ollut enää johtajana -- paitsi milloin se pakeni
toveriensa tieltä nuoransa päässä, reen kiitäessä kaiken aikaa perässä.
Leirissä se pysyttelihe Mit-san tai Ison Majavan tai Klu-Kutshin
lähellä. Se ei rohjennut poistua jumalien luota, sillä nyt sillä oli
vastassaan kaikkien koirien hampaat ja se sai tuta perin pohjin sen
vainon katkeruutta, joka ennen oli kohdannut Valkohammasta.
Lip-lipin kukistuttua Valkohammas olisi voinut kohota koiraparven
johtajaksi. Mutta siihen se oli liian juro ja yksinäisyyttä rakastava.
Se joko löylytti vetotovereitaan tai käänsi niille selkänsä. Sen
lähestyessä ne siirtyivät syrjään, eikä rohkeinkaan niistä uskaltanut
milloinkaan ryövätä siltä lihaa. Päinvastoin, ne ahmivat vain
annoksensa kiireimmiten, peläten että se riistäisi sen niiltä.
Valkohammas tunsi hyvin lain: _sorra heikkoja ja tottele väkeviä_.
Se söi lihaosansa niin nopeasti kuin saattoi. Ja onneton silloin se
koira, joka ei ollut vielä lopettanut ateriaansa! Kajahti ärähdys,
hampaat välkähtivät, ja koira poloinen sai ulvoa harmiaan
tunteettomille tähdille Valkohampaan pistellessä sen annoksen
poskeensa.
Silloin tällöin joku koira kivahti kapinaan, tullakseen kuitenkin
nopeasti kukistetuksi. Täten Valkohampaalla oli tilaisuutta säilyttää
tappelutaitonsa. Se tahtoi kaikin mokomin pysyä yksinäisenä keskellä
laumaa, ja se taisteli usein säilyttääkseen tämän aseman. Mutta
sellaiset taistelut eivät kestäneet kauan. Se oli liian nopea
vastustajilleen. Ne olivat verissään, ennenkuin tiesivät mitä oli
tapahtunutkaan, voitetut melkein ennen kuin elivät aloittaneetkaan.
Kuri, jota Valkohammas piti yllä toveriensa kesken, oli melkein yhtä
ankara kuin jumalien vaatima rekikuri. Se ei suonut niille koskaan
mitään vapauksia, pakotti ne osoittamaan alituista kunnioitusta. Omassa
keskuudessaan ne saivat tehdä mielensä mukaan; se asia ei liikuttanut
sitä. Mutta sitä se niiltä vaati, että jättivät sen yksikseen,
siirtyivät tieltä, kun se suvaitsi astua niiden joukkoon, ja aina
tunnustivat sen yliherrakseen. Milloin ne vain yrittivätkin tepastella
jäykkäjalkaisina, paljastaa hampaansa tai pörröttää karvojaan, heti se
oli niiden kimpussa armottomana ja julmana, pakottaen ne nopeasti
tunnustamaan erehdyksensä.
Se oli suunnaton tyranni. Sen ylivaltius oli rautaista. Se sorti
heikkoja kostonhaluisena. Turhan vuoksi se ei ollutkaan ottanut osaa
säälimättömään taisteluun olemassaolon puolesta pienuudessaan, jolloin
emo ja se, yksinään ja apua saamatta, pitivät puolensa ja säilyttivät
henkensä villissä erämaassa. Eikä se ollut suotta oppinut astumaan
pehmeästi, milloin voimakkaampi kulki ohi. Se sorti heikkoja, mutta
kunnioitti väkeviä. Ja ollessaan tällä pitkällä matkalla Ison Majavan
mukana se astui kylläkin pehmeästi, kun tavattiin outoja ihmiseläimiä
ja näiden leirissä täysikasvuisia koiria.
Kuukaudet kuluivat. Iso Majava jatkoi yhä matkaansa. Pitkät retkeilyt
ja alituinen uurastaminen reen edessä kehittivät Valkohampaan voimia,
ja näytti siltä, että sen älyllinen kehitys oli melkein valmis. Se oli
oppinut tuntemaan perin pohjin maailman, jossa se eli. Sen
elämänkatsomus oli karu ja aineellinen. Sen silmissä maailma oli hurja
ja julma, vailla lämpöä, maailma, jossa ei ollut hyväilyjä, ei
hellyyttä eikä suloa.
Isoa Majavaa kohtaan se ei tuntenut mitään rakkautta. Tosin hän oli
jumala, mutta perin hurja jumala. Valkohammas tunnusti mielellään hänet
valtiaakseen, mutta tämä valtius perustui suurempaan älyyn ja raakaan
voimaan. Valkohampaan olemuksessa oli jotain, joka saattoi sen
kaipaamaan tätä herruutta, muutoin se ei olisi palannut erämaasta sitä
palvelemaan. Sen luonteessa oli syvyyksiä, joita ei oltu koskaan
mitattu. Iso Majava olisi ystävällisellä sanalla, hyväilyllä ulottunut
niiden pohjaan, mutta hän ei hyväillyt eikä lausunut ystävällisiä
sanoja. Sellainen ei ollut hänen tapansa. Hänen valtiutensa oli villiä,
ja villisti hän hallitsi, jakaen oikeutta sauva kädessä, rangaisten
rikkomuksia ankarin iskuin ja palkiten ansioita, ei ystävällisyydellä,
vaan säästämällä lyönneistä.
Niinpä Valkohammas ei tietänyt mitään taivaasta, jonka ihmisen käsi
olisi saattanut sille luoda. Sitä paitsi se ei pitänyt ihmiseläinten
käsistä. Se epäili niitä. Tosin ne toisinaan jakoivat lihaa, mutta
useammin ne jakoivat kipua. Käsistä oli paras pysyä loitolla. Ne
lennättivät kiviä, käyttivät keppejä, sauvoja ja ruoskia, läimäyttivät
ja löivät ja osasivat koskettaessaan tuottaa kipua nipistämällä ja
vääntämällä. Vieraissa leireissä se oli joutunut tekemisiin lasten
käsien kanssa ja oppinut tuntemaan, että ne osasivat tuottaa julmaa
tuskaa. Olipa muuan pienokainen kerran pistämäisillään siltä silmän
puhki. Moinen kokemus oli tehnyt sen epäluuloiseksi kaikkia lapsia
kohtaan. Se ei voinut sietää niitä. Niiden lähestyessä turmiota
ennustavine käsineen se nousi ja lähti tiehensä.
Ryhtyessään eräässä kylässä Suuren Orjajärven rannalla vastustamaan
ihmiseläimen uhkaavaa kättä se sai aiheen lieventää Isolta Majavalta
oppimaansa lakia, jonka mukaan jumalien pureminen oli anteeksiantamaton
rikos. Kaikkien kylien kaikkien koirien tapaan Valkohammaskin lähti
siellä itselleen muonaa rosvoamaan. Muuan poika paloitteli paraillaan
jäätynyttä peuranlihaa kirveellä, ja siitä sinkoili palasia hangelle.
Hiipiessään siitä ohi lihan haussa Valkohammas seisahtui ja alkoi syödä
palasia. Se huomasi pojan laskevan kirveen kädestään ja tarttuvan
tukevaan sauvaan. Valkohammas hypähti syrjään ehtien viime tingassa
pelastua iskusta. Poika ryhtyi ajamaan takaa, ja ollen outo siinä
kylässä se pakeni kahden kodan välitse, mutta joutuikin täten
umpikujaan korkean maavallin eteen.
Valkohammas oli ahdingossa. Ainoa tie johti molempien kotain välitse,
ja sitä vartioi poika. Sauva iskuun kohotettuna hän kävi satimeen
joutunutta saalistaan kohden. Valkohammas raivosi. Oikeudentuntonsa
kannustamana se kääntyi karvojaan pörröttäen ja äristen päin poikaa. Se
tunsi leirin muonalain. Kaikki lihanjätteet, kuten jäätyneet palaset,
kuuluivat koiralle, joka oli ne löytänyt. Se ei ollut tehnyt laisinkaan
väärin, ei ollut rikkonut mitään lakia, ja kuitenkin tuo poika
valmistui pieksemään sitä. Tuskin Valkohammas tiesi mitä tapahtui. Se
teki sen raivon puuskassa. Ja se teki sen niin nopeasti, ettei
poikakaan tietänyt. Sen verran hän vain tiesi, että hänet oli jollain
käsittämättömällä tavalla kaadettu lumeen ja että sauvaa pitelevän
käden olivat koiran hampaat viiltäneet auki.
Mutta Valkohammas tiesi rikkoneensa jumalien lakia. Se oli upottanut
hampaansa erään jumalan pyhään lihaan, ja nyt oli odotettavissa mitä
hirmuisin rangaistus. Se pakeni Ison Majavan luo ja kyyristyi tämän
suojelevien jalkojen väliin, kun purtu poika tuli omaisineen kostoa
vaatimaan. Mutta he saivatkin poistua hyvityksettä. Iso Majava puolusti
Valkohammasta. Kuunnellessaan sanasotaa ja tarkatessaan vihaisia
liikkeitä tämä tiesi, että äskeistä tekoa pidettiin oikeutettuna. Ja
niin se oppi ymmärtämään, että jumalia oli erilaisia. Oli omia jumalia
ja oli vieraita jumalia, ja näiden välillä vallitsi erotus. Omilta
jumalilta oli kaikki siedettävä, olipa se sitten oikeutettua tai
epäoikeutettua. Mutta toisilta jumalilta ei tarvinnut sietää vääryyttä;
sen sai kyllä kostaa hampain. Ja tämäkin oli jumalien säätämä laki.
Ennenkuin päivä oli päättynyt, Valkohammas sai oppia lisää tätä lakia.
Mit-sa oli yksin metsässä polttopuita keräämässä, ja siellä hän kohtasi
pojan, jota oli purtu. Tämän keralla oli toisia poikia. Vaihdettiin
kiivaita sanoja. Sitten kaikki pojat kävivät Mit-san kimppuun. Hän oli
pahassa pulassa. Joka taholta hänen ylleen sateli iskuja. Alussa
Valkohammas vain katseli. Tämä oli jumalien asia, se ei liikuttanut
sitä. Sitten se älysi, että juuri Mit-sa, eräs sen omista erikoisista
jumalista, nyt joutui pahoin pidellyksi. Syynä siihen, mitä Valkohammas
nyt teki, ei ollut mikään järkivaikutin. Hurja kiukunpuuska saattoi sen
syöksymään tappelevien keskelle, viisi minuuttia myöhemmin pojat
pakenivat hajallaan pitkin seutua, ja monesta tihkui hangelle verta
todistaen, etteivät Valkohampaan purimet olleet pysyneet joutilaina.
Kun Mit-sa kertoi tapauksen leirissä, Iso Majava määräsi Valkohampaalle
annettavaksi lihaa. Hän määräsi annettavaksi paljon lihaa, ja
levätessään yltäkylläisenä ja unisena nuotion ääressä Valkohammas
tiesi, että laki oli osoittautunut oikeaksi.
Näiden kokemusten yhteydessä Valkohammas oppi myöskin tuntemaan
omaisuuden lain ja velvollisuuden suojella omaisuutta. Oman jumalan
suojelemisesta jumalan omaisuuden suojelemiseen oli vain yksi askel, ja
se otti tämän askelen. Sitä, mikä kuului sen jumalalle, oli
puolustettava koko maailmaa vastaan, vaikkapa sitten muita jumalia
puremalla. Sellainen teko ei ollut ainoastaan pyhyyden rikos, vaan
vieläpä vaarallinenkin. Jumalat olivat kaikkivaltiaita, eikä koira
merkinnyt mitään heidän rinnallaan. Kuitenkin Valkohammas oppi
vastustamaan heitä hurjan sotaisena ja pelottomana. Velvollisuus voitti
pelon, ja varastelevat jumalat oppivat jättämään Ison Majavan
omaisuuden rauhaan.
Erään seikan Valkohammas oppi nopeasti tässä yhteydessä, nimittäin sen,
että varastava jumala oli tavallisesti pelkuri jumala ja juoksi
kernaimmin tiehensä hälyytyksen kuullessaan. Myöskin se havaitsi, että
melkein heti hälyytyksen jälkeen Iso Majava tuli sille avuksi. Se oppi
älyämään, ettei tunkeilija paennut sen pelosta, vaan peläten Isoa
Majavaa. Valkohammas ei hälyyttänyt haukunnalla. Se ei haukkunut
milloinkaan. Se vain kävi suoraa päätä tunkeilijan kimppuun ja, jos
voi, upotti häneen hampaansa. Koska se oli äreä ja yksinäinen eikä
välittänyt toisista koirista, se soveltui tavattoman hyvin isäntänsä
omaisuutta vartioimaan. Ja siihen Iso Majavakin yllytti ja totutti
sitä. Mutta seurauksena oli, että Valkohammas kävi entistä hurjemmaksi,
kesyttömämmäksi ja yksinäisemmäksi.
Kuukaudet kuluivat tehden koiran ja ihmisen välisen liiton yhä
lujemmaksi. Tämä oli tuo entisaikojen liitto, jonka ensimmäinen
erämaasta saapunut susi solmi ihmisen kanssa. Ja kaikkien seuraavien
susien ja villikoirien tavoin Valkohammas laati tuon liiton itsekseen.
Ehdot olivat yksinkertaiset. Se vaihtoi oman vapautensa lihalliseen
jumalaan. Tältä jumalalta se sai muun muassa ravintoa ja lämpöä, suojaa
ja seuraa. Korvaukseksi se vartioi jumalan omaisuutta, suojeli hänen
ruumistaan, teki työtä hänen hyväkseen ja totteli häntä.
Jumalaa on palveltava. Valkohammas palveli omaansa
velvollisuudentunnosta ja kunnioituksesta, mutta ei rakkaudesta. Se ei
tietänyt mitään rakkaudesta. Se ei ollut koskaan kokenut rakkautta.
Kitshi oli vain kaukainen muisto. Sitä paitsi se ei ainoastaan ollut
hylännyt erämaata ja heimoaan antautuessaan ihmisen valtaan, vaan
sellaiset olivat liiton lait, ettei se enää luopuisi jumalastaan
lähteäkseen Kitshin kera, vaikkapa joskus vielä tapaisikin tämän.
Ihmisen vallan alaisuus näytti muodostuneen sille voimakkaammaksi
olemassaolon laiksi kuin vapauden-, heimon- ja omaistenrakkaus.