Jumalten jäljillä.
Syksyn tullen, kun päivät lyhenivät ja ilmassa alkoi olla pakkasen
tuntua, Valkohampaalle koitti vapautumisen hetki. Leirissä oli useita
päiviä vallinnut suuri hälinä. Heimo valmistautui purkamaan kesämajansa
ja lähtemään kiluineen ja kaluineen syysmetsästykseen. Valkohammas
seurasi näitä hommia kiihkein katsein, ja kun kodat rupesivat häviämään
ja ruuhet virran rannalla täyttymään, se ymmärsi asian laidan. Ruuhet
tekivät lähtöä, ja muutamat olivat jo kadonneet jokea myöten.
Valkohammas päätti aivan tahallansa jäädä jäljelle. Se odotti, milloin
tulisi tilaisuus hiipiä leiristä metsään. Ensin se salasi jälkensä
virtaavaan veteen, joka alkoi jo käydä jääriitteeseen rannoilta. Sitten
se ryömi syvälle tiheään viidakkoon ja vartosi. Aika kului, ja se
nukkui tuntimääriä keskeytymättä. Sitten se heräsi kuullessaan Ison
Majavan huutavan itseään nimeltä. Muitakin ääniä se erotti. Ison
Majavan vaimo kuului ottavan osaa etsintään, samoin Mit-sa, Ison
Majavan poika.
Valkohammas vapisi pelosta, ja vaikka se tunsi vaistomaista pakkoa
ryömiä esiin piilopaikastaan, se vastusti sitä. Jonkun ajan kuluttua
äänet häipyivät, ja sitten se tuli esiin nauttiakseen yrityksensä
menestymisestä. Pimeä läheni, ja se kisaili hetken puiden keskellä
iloiten vapaudestaan. Sitten, aivan äkkiä, se havaitsi olevansa yksin.
Se istuutui harkitsemaan, kuunnellen salon hiljaisuutta ja ymmällään
siitä. Tuntui uhkaavalta, kun ei havainnut mitään liikettä eikä
erottanut yhtään ääntä. Siitä tuntui, ikäänkuin jokin näkymätön ja
aavistamaton vaara olisi jossain väijynyt. Se alkoi katsella
epäluuloisesti synkkinä kohoavia puita ja pimeitä varjoja, joissa
saattoi piileskellä ties mitä vaaroja.
Sitten rupesi olemaan kylmä. Ei ollut enää olemassa mitään lämmittävää
kodan seinää, jota vasten saattoi kyyristyä. Jalkoja paleli, ja se
nosteli vuoroin toista, vuoroin toista etukäpälää. Se kiersi tuuhean
häntänsä niiden peitoksi, ja samalla se näki näyn. Tämä ei ollut
laisinkaan omituista. Sen sisäiseen näkemykseen oli painunut sarja
muistikuvia. Se näki jälleen leirin kotineen ja leimuavine nuotioineen.
Se kuuli naisten kimakat huudot, miesten karheat ääret ja koirien
ärinän. Sen oli nälkä, ja se muisti, kuinka sille oli heitetty
lihapaloja ja kalaa. Nyt ei ollut lihaa odotettavissa -- ympärillä
vallitsi vain uhkaava hiljaisuus, jota ei saattanut syödä.
Orjuus oli tehnyt sen pehmeämmäksi. Vastuuttomuus oli heikontanut sen.
Se oli unohtanut, miten itsestään oli pidettävä huolta. Yö ammotti sen
ympärillä. Aistimet, jotka olivat tottuneet leirin hälinään ja meluun,
alituisesti näkemään ja kuulemaan jotain, olivat nyt joutuneet
joutilaiksi. Nyt ei ollut mitään tehtävänä, ei mitään nähtävänä. Ne
jännittyivät havaitakseen jotakin, mikä olisi keskeyttänyt luonnon
äänettömyyden ja liikkumattomuuden. Toimettomuus ja tunto siitä, että
jotain kauheata oli uhkaamassa, herätti niissä kammoa.
Se hätkähti ankarasti pelosta. Jotain suunnatonta ja muodotonta
hyökkäsi sen näköpiirin poikki. Se oli puun varjo, joka siirtyi ohitse,
kun tuuli pyyhkäisi pilvet kuun tieltä. Tämän huomattuaan se vinkui
heikosti; sitten se tukahdutti vinkunan peläten, että saattaisi
herättää väijyvien vaarojen huomion.
Pakkasen puristama puu synnytti kovan paukahduksen. Se oli juuri
penikan kohdalla. Tämä ulvahti säikähtyneenä. Sen valtasi pakokauhu, ja
se juoksi hurjana kohti kylää. Se tunsi vastustamatonta tarvetta päästä
ihmisten seuraan ja suojaan. Sieraimissa oli vielä leirisavun haju.
Korvissa kaikuivat äänekkäinä leirin äänet ja huudot. Se ennätti
metsästä kuun valaisemalle aukealle, missä ei ollut varjoja eikä
pimeyttä. Mutta sen katse ei kohdannutkaan mitään kylää. Se oli
unohtanut. Kylä oli hävinnyt.
Hurja pako keskeytyi äkkiä. Eihän enää ollut paikkaa, mihin paeta. Se
hiipi murheisena autiolla leiripaikalla, nuuskien tunkioita ja jumalien
jättämiä repaleita. Nyt se olisi iloinnut, jos sen ympärillä olisi
kalissut kiukkuisten vaimojen lennättämiä kiviä, jos Ison Majavan käsi
olisi raivon puuskassa iskenyt sen ruumiiseen; ja riemumielin se olisi
tervehtinyt Lip-lipiä ja koko ärisevää, pelkurimaista koiralaumaa.
Se joutui paikalle, missä Ison Majavan kota oli sijainnut. Tämän
keskelle se nyt istuutui. Se suuntasi kuononsa kuuta kohti. Kurkkua
kouristi ankarasti, suu aukeni, ja sydäntäsärkevänä ulinana pulppusi
esille sen orpous ja pelko, kaipaus Kitshiä kohtaan, kaikki menneet
murheet ja kärsimykset ja vastaisten vaarojen ja onnettomuuksien
aavistus. Nyt kajahti pitkä sudenulvonta, täyteläisenä ja valittavana
-- ensimmäinen minkä Valkohammas oli synnyttänyt. Päivänkoitto poisti
sen pelon, mutta enensi orpouden tunnetta. Paljas maa, joka vielä
äskettäin oli vilissyt olentoja, teki yksinäisyyden entistä
tuntuvammaksi. Kauaa se ei aprikoinut, ennenkuin teki päätöksensä. Se
syöksyi metsään ja noudatti joen rantaa myötävirtaan. Kaiken päivää se
juoksi lepäämättä. Se näytti olevan luotu juoksemaan iän kaiken.
Rautainen ruumis uhmasi väsymystä. Ja vielä väsymyksen tullen peritty
kestävyys terästi sitä ponnistamaan loppumattomiin ja teki sen
kykeneväksi pakottamaan nurkuvaa ruumistaan eteenpäin.
Kun joki kääntyi päin äkkijyrkkiä kallioita, se kapusi takana olevien
korkeiden vuorten yli. Pääjokeen laskevien purojen ja virtojen poikki
se kahlasi tai ui. Monesti se laskeutui jäälle, jota rannoille alkoi
muodostua, ja useamman kuin yhden kerran jää murtui alta ja se
ponnisteli henkensä edestä kylmissä pyörteissä. Mutta aina se oli
varuillaan havaitakseen, poistuivatko jumalain jäljet jossain virralta
kääntyen sisämaahan päin.
Valkohammas oli älykkäämpi tavallisia heimolaisiaan, mutta sen ymmärrys
ei ollut kyllin laajalle ulottuva kantaakseen Mackenzien toiselle
partaalle. Entä jos jumalain jäljet erosivatkin virrasta sillä puolen?
Tämä ei juolahtanut koskaan sen mieleen. Myöhemmin, kun se oli
matkannut enemmän, varttunut vanhemmaksi sekä viisaammaksi ja oppinut
tuntemaan jokia ja jälkiä paremmin, se saattoi tajuta sen
mahdolliseksi. Mutta tuo kyky oli vielä vastaisuuden varassa. Nyt se
juoksi edelleen sokeasti, sen laskelmiin kuului vain sen oma Mackenzien
ranta.
Kaiken yötä se juoksi kohdaten pimeässä tapaturmia ja törmäten päin
esteitä, jotka viivyttivät, mutta eivät masentaneet mieltä. Toisen
vuorokauden keskipäivällä se oli juossut pysähtymättä kolmekymmentä
tuntia, ja sen rautaiset jäntereet alkoivat herpaantua. Ainoastaan
mielen sitkeys piti sitä yhä liikkeessä. Se ei ollut syönyt
neljäänkymmeneen tuntiin, ja nyt se alkoi käydä heikoksi nälästä.
Myöskin tiheään uudistuneet jääkylmät kylvyt vaikuttivat lamauttavasti.
Sen sievä turkki oli aivan loassa. Käpäläin leveät känsät olivat
verille halkeilleet. Se oli alkanut ontua, ja tämä ontuminen yltyi
tunti tunnilta. Vielä pahemmaksi kävi tila, kun taivas pimeni ja alkoi
sataa lunta, kosteata, sulavaa, tahmaista ja livettävää lunta, joka
salasi maiseman ja peitti epätasaisuudet, niin että matkan teko kävi
entistä työläämmäksi ja tuskallisemmaksi.
Iso Majava oli aikonut leiriytyä siksi yöksi Mackenzien vastaiselle
rannalle, sillä eränkäynti suuntautui sille taholle. Mutta juuri ennen
pimeän tuloa Klu-Kutsh, Ison Majavan vaimo, oli äkännyt tällä rannalla
peuran, joka saapui joelle juomaan. Ellei peura olisi tullut juomaan,
ellei Mit-sa olisi lumipyryn vuoksi ohjannut ruuhta harhaan, ellei
Klu-Kutsh olisi havainnut peuraa ja Iso Majava kaatanut sitä
onnistuneella laukauksella, olisivat kaikki seuraavat tapahtumat
muodostuneet aivan toisenlaisiksi. Iso Majava ei olisi leiriytynyt
Mackenzien tälle puolen, ja Valkohammas olisi kulkenut sivuitse ja
jatkanut matkaansa joko kuollakseen tai tavatakseen villit veljensä ja
tullakseen niiden kaltaiseksi -- viettääkseen suden elämää kaiken
ikänsä.
Yö oli saapunut. Lunta laskeutui sakeammin, ja Valkohammas kompasteli
ja nilkutti eteenpäin vikisten hiljaa itsekseen. Äkkiä se havaitsi
lumessa verekset jäljet. Niin verekset ne olivat, että se tunsi heti
niiden merkityksen. Kiihkeänä vinkuen se seurasi niitä joen partaalle
puiden keskelle. Sen korviin kajahti leirin ääniä. Se näki nuotion
leimuavan, Klu-Kutshin keittävän ja Ison Majavan istuvan kyykyssä ja
syödä natustavan raakaa rasvaa! Leirissä oli tuoretta lihaa!
Valkohammas odotti saavansa selkäänsä. Se kyyristyi ja pörrötti hiukan
karvojansa sitä ajatellessaan. Sitten se kulki jälleen eteenpäin. Se
pelkäsi ja vihasi kuritusta, jonka se tiesi tulevan osakseen.
Mutta se tiesi myöskin, että se saisi nauttia tulen lämpöä, jumalien
suojelusta, koirien seuraa -- ja vaikka tämä viimeksimainittu olikin
vihamielistä, oli se kuitenkin seuraa ja tyydytti sen tarvetta.
Se saapui kiemurrellen ja ryömien tulen valoon. Iso Majava näki sen ja
herkesi syömästä. Valkohammas ryömi verkalleen, kiemurrellen ja
muristen alennuksessaan ja alistuvaisuudessaan. Se ryömi suoraa päätä
Isoa Majavaa kohti, ja tuuma tuumalta sen eteneminen kävi hitaammaksi
ja tuskallisemmaksi. Vihdoin se ennätti herransa jalkain juureen ja
antautui nyt vapaaehtoisesti sieluineen ja ruumiineen hänen valtaansa.
Omasta ehdostaan se saapui ihmisen tulen ääreen ja hänen
hallittavakseen. Valkohammas odotti vavisten kuritusta. Käsi sen
yläpuolella liikahti. Se kiemurteli vaistomaisesti iskua varroten.
Mitään ei tapahtunut. Se vilkaisi salavihkaa ylöspäin. Iso Majava
taittoi rasvakimpaletta kahtia. Iso Majava työnsi sille palasen rasvaa!
Perin hiljalleen ja hieman epäluuloisesti se nuuski ensin rasvaa ja
ryhtyi sitten syömään. Iso Majava määräsi tuotavaksi lihaa ja suojeli
sitä toisilta koirilta, kun se söi annostansa. Tämän jälkeen se lepäsi
kiitollisena ja tyytyväisenä Ison Majavan jalkojen juuressa, tuijottaen
lämmittävään tuleen, räpyttäen silmiään ja torkkuen, tietäen
turvallisena, ettei huominen tapaisi sitä vaeltamassa yksinään halki
autioiden salojen, vaan ihmis-eläinten leirissä, jumalien parissa,
joiden valtaan se oli antautunut ja joiden alamainen se nyt oli.