Hylkiö.
Lip-lip synkisti edelleen Valkohampaan elämää, niin että se kävi
pahankurisemmaksi ja hurjemmaksi, kuin sillä luonnon mukaan oli
oikeutta. Villeys kuului sen luonteeseen, mutta näin kehittynyt villeys
nousi yli tavallisen määrän. Se tuli ihmiseläintenkin kesken
kuuluisaksi hurjuudestaan. Milloin hyvänsä leirissä syntyi hälinää ja
häiriötä, tappelua ja kinastelua, milloin hyvänsä joku nainen nosti
mellakan varastetun lihakappaleen vuoksi, varmasti saattoi tavata
Valkohampaan siihen sekaantuneena ja usein juuri pahimpana syyllisenä.
Ihmiset eivät viitsineet ottaa selkoa sen käyttäytymisen syistä. He
havaitsivat vain seuraukset, ja ne olivat huonot. Se oli salakähmäilijä
ja varas, ilkimys ja rauhanhäiritsijä; ja vihastuneet naiset sanoivat
sille päin silmiä, sen tarkastaessa heitä valppaana ja valmiina
väistämään ketterästi lennähteleviä heittoaseita, että se oli susi ja
kelvoton olento ja saisi vielä huonon lopun.
Se havaitsi joutuneensa koko tuon väkirikkaan leirin hylkiöksi. Kaikki
nuoret koirat seurasivat Lip-lipin esimerkkiä. Valkohampaan ja niiden
välillä vallitsi erotus. Ehkä ne vainusivat sen villin alkuperän ja
tunsivat vaistomaisesti sitä kohtaan vihamielisyyttä, jota kotikoira
tuntee sutta kohtaan. Olipa asian laita mikä tahansa, ne yhtyivät
Lip-lipin kera sitä vainoamaan. Ja julistettuaan kerran sodan sitä
vastaan ne katsoivat itsellään olevan kyllin syytä jatkaa sitä. Tuon
tuostakin jokainen niistä sai tuta sen hampaita; ja sen kunniaksi oli
mainittava, että se antoi enemmän kuin itse sai. Monen niistä se
saattoi löylyttää kahden taisteltaessa, mutta kaksintaisteluja ei sille
tarjottu. Milloin sellainen oli alkamassa, se oli heti merkkinä
kaikille nuorille koirille, jotka saapuivat juosten joka taholta ja
syöksyivät tämän yhden kimppuun.
Tästä vainosta se oppi kaksi tärkeätä seikkaa: miten joukkotaistelussa
oli suoriuduttava ja kuinka lyhimmässä ajassa oli yksinäiselle koiralle
tuotettava suurinta vauriota. Jos tahtoi pysyä hengissä, täytyi pysyä
jaloillaan keskellä vihollisjoukkoa, ja tämän taidon se oppi hyvin. Se
kykeni säilyttämään tasapainonsa yhtä varmasti kuin kissa. Saattoivatpa
suuretkin koirat lennättää sen taakse päin tai sivulle käsin raskaan
ruumiinsa tölmäyksellä, ja paikaltaan se lensi joko ilmassa tai liukuen
maassa; mutta aina sillä oli jalat allaan päin maaemoa.
Koirien tapellessa käy varsinaisen kahakan edellä tavallisesti
valmisteluja -- siinä äristään, pörrötetään karvoja ja tepastellaan
jäykin jaloin. Mutta Valkohammas oppi jättämään oheen nämä mutkat.
Vitkastelu merkitsi sitä, että saisi kaikki nuoret koirat kimppuunsa.
Sen oli suoritettava työnsä nopeasti ja sitten poistuttava. Niinpä se
oppi tukahduttamaan kaikki varoitukset. Se syöksyi kimppuun ja puraisi
ja viilsi silmänräpäyksessä, ennenkuin vihollinen saattoi valmistautua
vastarintaan. Sitten se oppi tuottamaan nopeasti ankaria vaurioita.
Myöskin yllätyksen merkityksen se oppi oivaltamaan. Koira oli jo
puoleksi piesty, jos sen kimppuun pääsi yllättämällä, viilsi sen
kylkeen haavan tai raateli korvan siekaleiksi, ennenkuin se edes tiesi,
mitä tapahtui.
Sitä paitsi oli merkillisen helppoa kumota yllätetty koira, ja koira,
joka siten oli joutunut kumoon, paljasti aina hetkeksi pehmeän
kurkkunsa -- arimman kohtansa, johon oli iskettävä hengen
nitistämiseksi. Valkohammas tunsi tämän kohdan. Se tuntemus oli
periytynyt sille suoraan metsästäviltä susilta. Niinpä Valkohammas,
ryhtyessään hyökkäämään, menetteli seuraavasti: ensiksi oli tavattava
nuori koira yksinään, toiseksi se oli yllätettävä ja työnnettävä
kumoon, ja kolmanneksi hampaat oli iskettävä pehmeään kurkkuun.
Koska se oli vain puolikasvuinen, sen leuat eivät olleet vielä
kehittyneet kyllin isoiksi tai kyllin voimakkaiksi, jotta tuo kurkkuote
olisi käynyt kuolettavaksi; mutta leirissä kulki moni nuori koira
runnelluin kurkuin todistuksena Valkohampaan aikomuksesta. Ja eräänä
päivänä, kun se tapasi erään vihollisensa yksin metsän laidassa, sen
onnistui, kumoamalla se useat kerrat ja tuon tuostakin käymällä
kurkkuun kiinni, katkaista valtimo ja vastustajansa elämänlanka. Sinä
iltana leirissä oli aika melske. Teko oli huomattu, tapahtumasta oli
toimitettu viesti surmatun koiran isännälle, naiset muistelivat kaikkia
lihavarkauksia, ja monet kiukkuiset äänet ahdistelivat Isoa Majavaa.
Mutta hän seisoi päättäväisenä kotansa ovella ja kieltäytyi jättämästä
sisään teljettyä rikollista kostoa huutavan heimon käsiin.
Valkohammasta alkoivat vihata sekä ihmiset että koirat. Tänä
kehityskautenaan se ei ollut hetkeäkään turvassa. Jokaisen koiran
hampaat, jokaisen ihmisen käsi uhkasi sitä. Heimolaiset sitä
tervehtivät äristen, jumalat sadatellen ja kiviä heitellen. Se eli
jännityksessä. Se oli aina altis hyökkäämään tai ketterä väistämään
hyökkäyksiä, silmä oli herkkä huomaamaan odottamattomia heittoaseita;
se oli valmis toimimaan äkisti ja tyynesti, syöksymään kimppuun
välähtävin hampain tai hypähtämään erilleen uhkaavasti äristen.
Äristä se osasi hirvittävämmin kuin yksikään toinen koira, nuori tai
vanha, koko leirissä. Ärinän tarkoituksena on varoittaa tai peloittaa,
ja tarvitaan arvostelukykyä päättämään, milloin sitä on käytettävä.
Valkohammas tiesi, miten ja milloin se oli synnytettävä. Ärinäänsä se
sisällytti kaiken, mikä on häijyä, pahanilkistä ja kammottavaa. Kun sen
kuono kurtistui yhtämittaisiin nykähdyksiin, karvat pörhistyivät
aaltoihin, kieli livahti suusta ulos ja taas sisään kuin punainen
käärme, korvat painuivat taaksepäin, silmät kiukkua kipenöivät, huulet
työntyivät erilleen paljastaen kuolaa valuvat hampaat, silloin melkein
jokainen hyökkääjä pysähtyi. Yllätettynä tällainen hetkellinen pysähdys
antoi sille aikaa miettiä ja valita toimintatapansa. Mutta usein moinen
pysähdys myöskin piteni, kunnes hyökkääjä lopulta luopui kokonaan
aikeestaan. Ja useamman kuin yhden täysikasvuisen koiran edessä
Valkohammas saattoi ärinänsä turvissa ryhtyä kunnialla peräytymään.
Ollen puolikasvuisten penikkain keskuudessa hylkiö, se saattoi
verisellä menettelytavallaan ja erinomaisella taidollaan näiden parven
kalliisti maksamaan niiden aloittaman vainon. Kun se ei saanut itse
juosta parven mukana, niin asiat kehittyivät sille tolalle, ettei
yksikään parven jäsenistä voinut juoksennella erillään parvesta.
Valkohammas ei sallinut sitä. Sen väijyvän ja salakähmäisen
taistelutavan vuoksi nuoret koirat pelkäsivät juoksennella yksinään.
Ottamatta lukuun Lip-lipiä niiden oli pakko pysytellä yhdessä
suojellakseen itseään tuolta pedolta, jonka olivat tehneet
viholliseksensa. Penikka, joka yksinään ilmestyi joen partaalle, oli
kuolemaan tuomittu tai sai täyttä laukkaa paeta väijyvää sudenpentua,
herättäen koko leirin kimakoilla tuskan ja pelon huudoilla.
Mutta Valkohampaan kostotyöt eivät päättyneet vielä sittenkään, kun
nuoret koirat olivat täysin oppineet tajuamaan, että niiden oli
turvauduttava toisiinsa. Se hyökkäsi niiden kimppuun tavatessaan ne
yksinään, ja ne ahdistelivat sitä ollessaan koolla. Niiden tarvitsi
vain nähdä se rynnätäkseen heti sen perään, jolloin se nopeutensa
avulla useimmiten pääsi turvaan. Mutta huonosti kävi koiran, joka
tällaisessa ajossa ennätti toveriensa edelle! Valkohammas oli oppinut
pyörähtämään äkisti ahdistajansa kimppuun, joka oli jättänyt parven
jälkeensä, ja runtelemaan sen perin pohjin, ennenkuin toiset ennättivät
perille. Näin kävi sangen usein, sillä jouduttuaan kerran alkuun koirat
olivat herkät menettämään malttinsa ajon kiivaudessa, kun taas
Valkohammas ei koskaan menettänyt malttiaan. Vilkaisten juostessaan
taaksepäin se oli aina valmis kiepsahtamaan päin ja puskemaan kumoon
ylen innokkaan ahdistajan, joka oli kiitänyt toveriensa edelle.
Nuorien koirain luonto vaatii leikkiä, ja kun nyt olot olivat
kehittyneet tällaisiksi, ne käsittivät tämän sodankäynnin leikikseen.
Niinpä Valkohampaan ajo muodostui niiden päähuvitukseksi -- samalla
kyllä hengenvaaralliseksi ja aina uhkaavaksi huvitukseksi. Se taasen
uskalsi kaikkialle, ollen nopeajalkaisin. Sinä aikana, jolloin se
odotteli turhaan emoaan takaisin, se juoksutteli parvea monesti hurjaa
kyytiä pitkin läheisiä metsiä. Mutta aina parvi kadotti sen
näkyvistään. Sen hälinä ja ulvonta varoitti sitä vaarasta; itse se
juoksi yksinään, pehmeäjalkaisena, hiljaisesti liukuvana varjona puiden
keskellä, kuten isä ja emo ennen sitä. Sitä paitsi se oli paljon
läheisemmässä yhteydessä erämaan kanssa kuin ne ja tunsi sen juonet ja
salaisuudet. Perin mielellään se turvautui siihen kepposeen, että
peitti jälkensä virtaavaan veteen astuen ja makasi sitten hiljaa
läheisessä viidakossa kuunnellen vainoojain pettyneinä hälisevän.
Kun se näin oli oman heimonsa ja ihmisten vihaama, aina ahdistettuna ja
itsekin alinomaa sotajalalla, se kehittyi nopeasti ja yksipuolisesti.
Sellaisessa maaperässä eivät ystävällisyys ja rakkaus voineet versoa.
Eikä sillä niistä ollutkaan edes hämärintä aavistusta. Sen lakina oli
totella väkevämpää ja sortaa heikompaa. Iso Majava oli jumala ja
väkevä. Sen vuoksi Valkohammas totteli sitä. Mutta nuorempi tai
pienempi koira oli heikko -- sellaisen olion voi tuhota. Sen kehitys
kulki kohti valtaa. Jotta se saattaisi taistella uhkaavaa vahinkoa ja
tuhoa vastaan, sen hävittämis- ja suojelemiskyky kehittyi
suhteettomasti. Siitä tuli liikkeiltään muita koiria nopeampi,
ketteräjalkaisempi, ovelampi, tuhoisampi, joustavampi, lihaksiltaan
jäntevämpi, kestävämpi, julmempi, villimpi ja älykkäämpi. Sen täytyi
muodostua tällaiseksi, sillä muutoin se ei olisi voinut pitää puoliaan
eikä säilyttää henkeään vihamielisessä ympäristössä.