Orjuudessa.
Päivät tuottivat Valkohampaalle yhä suuria kokemuksia. Sillä välin kuin
Kitshi sai lojua keppiin kahlehdittuna, se juoksenteli kaikkialla
leirissä udellen, tutkien ja oppien. Se oppi pian tuntemaan melkoisen
määrän ihmiseläinten hommia, mutta tutustuminen ei synnyttänyt
halveksimista. Mitä enemmän se niihin perehtyi, sitä selvemmäksi kävi
heidän ylemmyytensä; mitä enemmän he osoittivat salaperäistä valtaansa,
sitä suuremmalta tuntui heidän jumalankaltaisuutensa.
Usein ihminen saa surukseen nähdä jumalainsa kukistuvan; mutta tämä
suru ei ole milloinkaan kohdannut sutta ja villikoiraa, jotka ovat
sattuneet kyyristymään ihmisen jalkojen juureen. Ihmisen jumalat ovat
laadultaan näkymättömiä ja arvattuja, mielikuvituksen usvaa, jota ei
käy muovaileminen todelliseen muotoon, kaivatun hyvyyden ja mahdin
häilyviä utukuvia, oman olemuksen koskettamattomia muodostumia hengen
alalla; mutta susi ja villakoira, jotka ovat saapuneet tulen ääreen,
tapaavat ruumiillisia jumalia, kosketuksella tunnettavia olentoja,
joiden toiminta rajoittuu maahan ja joita sitoo aika. Sellaiseen
jumalaan uskoakseen ei tarvitse uskontoimintaa; tahdontoiminta ei voi
saada kieltämään sellaista jumalaa. Häntä ei voi välttää. Hän seisoo
takajaloillaan, sauva kädessä, äärettömän mahtavana, intohimoisena ja
raivoisana ja rakastavana, salaperäisyyden ja vallan ilmestyksenä,
verhonaan liha, joka revittäessä vuotaa verta ja on hyvää syödä kuten
liha ainakin.
Ja niin oli Valkohampaankin laita. Ihmiseläimet olivat epäämättömästi
jumalia, joita ei voinut välttää. Kuten Kitshi, sen emo, oli alistunut
heidän valtaansa ensi kertaa nimeään kuullessaan, niin penikkakin alkoi
jo taipua. Heidän kulkiessaan se väistyi tieltä. Huudettaessa se saapui
luo. Uhattaessa se kyyristyi maahan. Kun käskettiin poistumaan, se meni
nopeasti tiehensä. Sillä heidän jokaisen toivomuksensa takana oli kyky
täyttää toivomus, kyky, joka tuotti kipua, joka ilmeni lyönteinä ja
läimäyksinä, lentävinä kivinä ja purevina ruoskaniskuina.
Se kuului heille kuten kaikki koiratkin. He saattoivat määrätä sen
toimet. Sen ruumista he voivat pidellä pahoin. Tämän kaiken se oppi
pian painamaan mieleensä. Kovalta se oppi tuntui, koska sitä vastusti
moni seikka, mikä vallitsi voimakkaana sen omassa luonteessa. Mutta
vaikka se oppiessa tuntui vastenmieliseltä, penikka oppi huomaamattaan
pitämään siitä. Se merkitsi kohtalon siirtämistä toisen käsiin,
olemassaolon aiheuttamasta vastuunalaisuudesta vapautumista. Tämä oli
jo itsessään korvausta, sillä aina on helpompi turvautua toiseen kuin
seisoa yksinään.
Mutta yhdessä päivässä se ei näin luovuttanut itseään ruumiineen ja
sieluineen ihmiseläinten valtaan. Se ei voinut muitta mutkitta luopua
perinnöstään ja erämaan synnyttämistä muistoista. Toisin ajoin se hiipi
metsän laitaan ja seisoi kuunnellen, kuinka jokin kutsui sitä kaukaa.
Ja aina se palasi levottomana ja onnettomana Kitshin rinnalle
vikisemään pehmeästi ja kaihoisasti ja nuoleskelemaan tämän kuonoa
kiihkein, kyselevin kielin.
Valkohammas oppi nopeasti tuntemaan leirielämän. Se tiesi vanhempien
koirien väärämielisyyden ja ahneuden, joka ilmeni, kun lihaa tai kalaa
heitettiin syötäväksi. Se oppi tajuamaan, että miehet olivat
oikeamielisimmät, lapset julmimmat ja naiset lempeimmät ja alttiimmat
heittämään sille liha- tai luupalan. Ja jouduttuaan pari kolme kertaa
onnettomiin tekemisiin puolikasvuisten poikasien emojen kanssa se
havaitsi olevan viisainta jättää sellaiset emot rauhaan, pysyä niistä
niin etäällä kuin mahdollista ja siirtyä syrjään nähdessään niiden
tulevan.
Mutta sen elämän kirous oli Lip-lip. Ollen isompi, vanhempi
ja väkevämpi Lip-lip oli valinnut Valkohampaan erityisesti
vainottavakseen. Valkohammas oli kylläkin halukas tappelemaan, mutta
joutui aina alakynteen. Vastustaja oli sille liian iso. Lip-lipistä
tuli sille painajainen. Milloin hyvänsä se rohkeni edetä emonsa luota,
ilmestyi öykkäri varmasti näyttämölle, seurasi kintereillä, ärisi,
ärsytteli ja hyökkäsi kimppuun pakotteen taisteluun, kun huomasi, ettei
saapuvilla ollut ihmiseläimiä. Alinomaa voittaen Lip-lip nautti siitä
aikalailla. Siitä muodostui sille elämän suurin huvitus, Valkohampaalle
sitävastoin suurin kiusa.
Silti tämä ei saanut Valkohammasta masennetuksi; vaikka se kärsikin
eniten vaurioita ja aina joutui tappiolle, pysyi mieli kuitenkin
lannistumattomana. Mutta pahaa tämä vaikutti. Se kävi pahanilkiseksi ja
ärtyisäksi. Se oli syntymästään asti ollut hurjaluontoinen, mutta nyt
tämä loputon vaino teki sen vieläkin hurjemmaksi. Lempeä, leikkisä,
penikkamainen puoli pääsi harvoin ilmenemään. Se ei kisaillut eikä
riehunut milloinkaan toisten penikkain kanssa. Lip-lip ei olisi sitä
sallinut. Milloin ikinä Valkohammas ilmestyi niiden lähettyville, heti
Lip-lip kävi kimppuun ärsytellen ja kerskuen tai tapellen, kunnes oli
saanut ajetuksi sen tiehensä.
Kaikki tämä turmeli suuressa määrin Valkohampaan penikka-ajan ja teki
sen käytökseltään ennen aikojaan vanhaksi. Kun se ei leikin kautta
saanut purkaa tarmoaan, se sulkeutui itseensä ja kehitti henkisiä
kykyjään. Se tuli viekkaaksi; aikaa oli kyllin kepposien keksimiseen.
Kun sitä estettiin saamasta liha- tai kala-annostaan leirikoirien
yhteisellä ruoka-ajalla, se kehittyi sukkelaksi varkaaksi. Sen oli
hankittava itse ravintonsa, ja se hankki sitä runsaasti, vaikka se
siten kävikin usein naisväen kiusaksi. Se oppi hiiviskelemään pitkin
leiriä, olemaan kekseliäs, tietämään, mitä missäkin tapahtui, näkemään
ja kuulemaan kaikki ja punnitsemaan sen mukaan ja menestyksellisesti
keksimään keinoja ja tapoja, millä välttelisi leppymätöntä
vainoojaansa.
Jo varhain vainokautensa alkupuolella se teki ensimmäisen todella
suuren kepposensa ja sai siten tuta koston makeutta. Kuten Kitshi
susien seurassa ollessaan oli viekoitellut koiria ihmisten leiristä
turmioon, niin Valkohammaskin jotensakin samanlaisella tavalla
houkutteli Lip-lipin Kitshin kostaviin hampaisiin. Väistyen vainoojansa
tieltä Valkohammas juoksi teeskennellen kodasta toiseen, kierteli niitä
ja kiiti sitten ympäri leiriä. Se oli hyvä juoksija, nopeampi kuin
yksikään samankokoinen penikka, Lip-lipiäkin ketterämpi. Mutta tässä
kilpailussa se ei juossut parhaansa mukaan. Se pysytteli vain
loikkauksen päässä ahdistajansa edellä.
Takaa-ajon kiihoittamana ja uhrinsa alituisen läheisyyden ärsyttämänä
Lip-lip unohti varovaisuuden eikä kiinnittänyt huomiota kilparataan.
Kun se tämän viimein huomasi, se oli jo liian myöhäistä. Kiitäen
hurjinta vauhtia erään kodan ympäritse se syöksyi suoraa päätä kohti
Kitshiä, joka lojui keppinsä päässä. Lip-lip päästi hämmästyksen
kiljahduksen, ja sitten Kitshin rankaisevat hampaat tarrautuivat siihen
kiinni. Tämä oli sidottu, mutta penikka ei saattanut helposti päästä
irti. Susikoira kiepsautti sen selälleen, niin ettei se voinut lähteä
juoksemaan, ja ryhtyi sitten repimään ja viiltämään hampaillaan.
Kun Lip-lipin lopulta onnistui kieriä vapaaksi vastustajastaan, se
ryömi jaloilleen pahasti runneltuna, sekä ruumiiltaan että mieleltään
sairaana. Karvat törröttivät tukkoina ympäri kurittajan hampaiden
repimää ruumista. Se jäi seisomaan paikalleen, avasi suunsa ja puhkesi
pitkään, murheelliseen penikan ulinaan. Mutta eipä se saanut sitäkään
rauhassa lopettaa. Kesken kaikkea Valkohammas hyökkäsi kimppuun ja
upotti hampaansa vainoojansa takajalkaan. Lip-lipissä ei ollut enää
tarmoa ryhtyä taisteluun, se pötki häpeällisesti pakoon entisen uhrin
pysytellessä kaiken aikaa kiukkuisena kintereillä ja ahdistellessa koko
matkan aina sen omalle kohdalle asti. Siellä se sai naiset avukseen, ja
viimein Valkohammas, joka nyt oli muuttunut raivoavaksi paholaiseksi,
saatiin karkoitetuksi vain kivisateella.
Koitti sitten päivä, jolloin Iso Majava päästi Kitshin irralleen,
arvellen ettei enää tarvinnut pelätä sen juoksevan tiehensä.
Valkohammas oli perin ihastuksissaan emonsa vapautumisesta. Se seuraili
tätä hilpeänä ympäri leiriä, ja niin kauan, kuin se oleskeli emonsa
rinnalla, pysyttelihe Lip-lipkin kunnioittavan välimatkan päässä.
Astelipa Valkohammas jäykkäjalkaisena ja karvojansa pörröttäen
vastustajansa luoksekin, mutta Lip-lip ei ollut huomaavinaan haastetta.
Eihän se toki ollut mikään narri, ja hautoipa se mitä kostontuumia
tahansa, se saattoi kuitenkin odottaa, kunnes tapaisi Valkohampaan
yksinään.
Myöhemmin samana päivänä Kitshi ja Valkohammas tallustelivat läheisen
metsän liepeelle. Poikanen oli askel askeleelta johtanut emonsa sinne,
ja nyt, kun tämä pysähtyi, se koetti houkutella edemmäksi. Virta, luola
ja hiljaiset salot kutsuivat sitä, ja se halusi saada toisen mukaansa.
Se juoksi vielä muutamia askelia, pysähtyi ja katsahti taakseen. Emo ei
ollut liikahtanutkaan. Se vikisi anoen ja livisti leikkisästi
pensaikkoon ja jälleen takaisin emon luo, nuoleskeli tämän kuonoa ja
poistui uudelleen. Eikä Kitshi sittenkään liikahtanut. Valkohammas
pysähtyi ja katseli täynnä jännitystä ja intoa, mutta ne haihtuivat
verkalleen, kun emo käänsi päänsä ja tuijotti takaisin leiriin.
Tuolla vapaassa luonnossa oli jotain, mikä kutsui. Sen kuuli emokin.
Mutta tämä kuuli myöskin toisen, kovemman kutsun -- tulen ja ihmisen
kutsun -- kutsun, johon kaikista eläimistä vain susi on luotu
vastaamaan -- susi ja villikoira, jotka ovat veljeksiä.
Kitshi kääntyi ja kulki verkalleen leiriä kohti. Leiri sitoi sen
lujemmin kuin kahlekeppi. Näkymättöminä ja salaa jumalat käyttivät yhä
valtaansa eivätkä antaneet sen mennä. Valkohammas istuutui koivun
varjoon ja vinkui pehmeästi. Tuntui voimakasta pihkan hajua, ja kevyt
metsän tuoksu täytti ilman muistuttaen entisestä vapauden ajasta. Mutta
se oli vielä vain pieni penikka, sekä ihmisen että erämaan kutsua
voimakkaampi oli sille emon kutsu. Olihan se koko lyhyen elämänsä ajan
ollut synnyttäjästään riippuvainen. Vielä ei riippumattomuuden aika
ollut koittanut. Niinpä se nyt nousi ja kulki alakuloisena takaisin
leiriin; paluumatkalla se seisahtui pari kertaa istuutuen vikisemään ja
kuuntelemaan kutsua, joka yhä vielä kaikui salon syvyydestä.
Lyhyt on se aika, minkä emo erämaassa viettää penikkansa hoivaajana,
mutta ihmisen vallassa se supistuu toisinaan vieläkin lyhyemmäksi. Niin
kävi Valkohampaankin elämässä. Iso Majava oli velkaa Kotkansulalle.
Kotkansulka aikoi tehdä matkan Mackenzie-jokea ylöspäin Suurelle
Orjajärvelle. Velan suoritukseksi määrättiin kappale punaista kangasta,
karhuntalja, kaksikymmentä patruunaa ja Kitshi. Valkohammas näki emonsa
joutuvan Kotkansulan ruuheen ja koetti seurata mukana. Kotkansulka iski
sen takaisin rannalle, ja ruuhi liukui joelle. Se syöksyi veteen ja
alkoi uida perässä kuurona Ison Majavan huudoille, kun tämä sitä kutsui
takaisin. Nyt Valkohammas ei välittänyt edes ihmiseläimestäkään,
jumalastaan -- niin sanomattoman kauhun valtaan se joutui pelätessään
menettävänsä emonsa.
Mutta jumalat ovat tottuneet saamaan tahtonsa täytetyksi, ja
raivostuneena Iso Majava työnsi ruuhen vesille. Valkohampaan
saavuttaessaan hän kumartui alas ja nosti sen niskasta ylös. Hän ei
laskenut sitä heti ruuhen pohjalle, vaan piti ilmassa toisella
kädellään ja rupesi toisella kurittamaan. Ja kylläpä se olikin
kuritusta. Hänen kätensä oli raskas. Jokainen isku osui kipeästi, ja
niitä tuli satamalla.
Milloin miltäkin puolen osuvien lyöntien vaikutuksesta Valkohammas
keikkui edestakaisin kuin oikullinen heiluri. Se joutui perin
vaihtelevien tunteiden valtaan. Ensin sen valtasi hämmästys. Sitten
heräsi hetkiseksi pelko, ja se ulvahti useita kertoja rankaisevan käden
osuessa. Mutta tätä seurasi nopeasti kiukku. Sen vapaa luonto vei
voiton, ja se paljasti hampaansa ja ärisi pelottomana päin silmiä
raivostuneelle jumalalle. Tämä vain teki jumalan entistä
kiukkuisemmaksi. Iskuja satoi nopeammin, raskaammin ja osuvammin.
Iso Majava jatkoi kurittamistaan, Valkohammas jatkoi ärisemistään.
Mutta ainiaan tätä ei saattanut kestää. Jommankumman täytyi taipua, ja
sen sai Valkohammas tehdä. Pelko valtasi sen uudelleen. Ensi kertaa se
oli nyt todenteolla ihmisen käsissä. Hyväilyjä olivat ne satunnaiset
loukkaukset, joita se varemmin oli saanut kepeistä ja kivistä. Se
murtui ja alkoi parkua ja ulista. Jonkun aikaa jokainen isku synnytti
ulvahduksen, mutta pelko muuttui kauhuksi, kunnes ulvahdukset lopulta
sulivat yhtenäiseksi ulinaksi, joka ei enää noudattanut kurituksen
tahtia.
Vihdoin Iso Majava antoi kätensä vaipua. Velttona riippuva Valkohammas
parkui edelleen. Tämä tuntui tyydyttävän sen isäntää, joka heitti sen
tylysti ruuhen pohjalle. Alus oli sillä välin ajautunut alaspäin virran
mukana. Iso Majava otti melansa. Valkohammas oli tiellä. Hän potkaisi
sitä raa'asti jalallaan. Samassa tuokiossa Valkohampaan vapaa luonto
leimahti jälleen eloon, ja se upotti hampaansa mokkasiinin verhoamaan
jalkaan.
Äskeinen kuritus ei merkinnyt mitään verrattuna siihen, mikä nyt
seurasi. Ison Majavan raivo oli hirvittävä; samoin oli Valkohampaan
kauhu. Se ei saanut tuta ainoastaan kättä, vaan myöskin kovaa puumelaa,
ja koko pieni ruumis oli hellä ja runneltu, kun kurittaja jälleen
viskasi sen ruuhen pohjalle. Uudelleen, ja tällä kertaa tarkoituksella,
Iso Majava potkaisi penikkaa. Valkohammas ei karahtanut enää jalan
kimppuun. Se oli oppinut uuden puolen orjuudessaan. Kävipä miten
hyvänsä, se ei enää milloinkaan uskaltaisi purra jumalaa, joka oli sen
herra ja valtias. Herran ja valtiaan ruumis oli pyhä, sitä eivät
saaneet saastuttaa hampaat sellaiset kuin sen. Moinen teko oli
ilmeisesti rikoksista suurin, loukkaus, jota ei voinut antaa anteeksi
eikä jättää huomioon ottamatta.
Kun ruuhi kolahti rantaan, Valkohammas makasi vikisten ja
liikkumattomana, odotellen Ison Majavan tahtoa. Iso Majava tahtoi, että
sen oli jouduttava rannalle, sillä rannalle se viskattiin, niin että se
jymähti raskaasti kyljelleen ja satutti uudelleen kipeät kohtansa. Se
kapusi vavisten jaloilleen ja seisoi paikallaan vikisten. Lip-lip, joka
äyräältä oli seurannut koko kohtausta, hyökkäsi nyt sen kimppuun,
syöksi sen kumoon ja upotti hampaansa sen ruumiiseen. Valkohammas oli
liian avuton puolustautuakseen, ja sen olisi käynyt surkeasti, ellei
Ison Majavan jalka olisi työntynyt esiin lennättäen Lip-lipin ilmaan
niin hurjasti, että tämä mäsähti maahan kymmenkunnan jalan päässä. Tämä
oli ihmiseläimen oikeutta, ja omasta kurjuudestaan huolimatta
Valkohammas tunsi hieman kiitollisuutta. Se nilkutti Ison Majavan
kintereillä tottelevaisesti leirin halki kodalle. Ja niin Valkohammas
oli oppinut, että rankaisemisoikeuden jumalat olivat pidättäneet vain
itselleen ja että se oli kielletty alemmilta eläimiltä.
Sinä iltana, kun kaikkialla vallitsi hiljaisuus, Valkohammas muisti
emonsa ja murehti sitä. Se murehti liian äänekkäästi ja herätti siten
Ison Majavan, joka kuritti sitä. Tämän jälkeen se murehti hiljaisesti
jumalien ollessa saapuvilla. Mutta toisinaan se asteli yksinään salon
liepeelle, päästi surunsa valloilleen ja antoi sen purkautua
äänekkääseen vinguntaan ja ulinaan.
Tällöin se olisi saattanut totella luolan ja virran jättämiä muistoja
ja karata jälleen erämaahan. Mutta emon muisto pidätti sitä. Kuten
metsästävät ihmiseläimet poistuivat ja tulivat takaisin, siten emokin
palaisi joskus kylään. Niin se jäi orjuuteen sitä odottamaan.
Mutta ei orjuuskaan ollut kauttaaltaan onneton. Siinä oli paljon
mielenkiintoista. Aina siinä tapahtui jotakin. Nämä jumalat hommasivat
loppumattomiin eriskummallisissa toimissaan, ja se oli aina utelias
katselemaan. Sitä paitsi se oppi tulemaan toimeen Ison Majavan kanssa.
Kuuliaisuutta, horjumatonta kuuliaisuutta siltä vaadittiin, ja
korvaukseksi se säästyi kurituksesta ja sai elämänsä siedettäväksi.
Saavuttipa se enemmänkin. Iso Majava heitti sille toisinaan itsekin
palasen lihaa ja suojeli sitä tällöin toisilta koirilta. Ja sellainen
lihapala oli arvokas. Se merkitsi jollain tavoin enemmän kuin kymmenen
naisilta saatua palaa. Iso Majava ei milloinkaan hellinyt eikä
hyväillyt. Kenties Valkohampaaseen vaikutti hänen raskas kätensä,
kenties hänen oikeudenkäyttönsä, kenties pelkästään hänen valtansa,
kenties kaikki nämä seikat yhdessä; mutta totta vain oli, että sen ja
tuon äreän isännän välille alkoi muodostua jonkinlainen kiintymyksen
side.
Salavihkaa ja huomaamattomasti yhtä paljon kuin kalikkain ja kivien ja
läimäyksien vaikutuksesta lujittuivat Valkohampaan orjuuden kahleet. Ne
ominaisuudet, jotka alkujaan saattoivat sen heimolaiset tulemaan
ihmisten tulen ääreen, olivat sellaisia, että niitä voi kehittää. Nyt
ne kehittyivät Valkohampaassa, ja leirielämä, vaikka se olikin
tulvillaan kurjuutta, rupesi salaisesti käymään sille rakkaaksi. Mutta
sitä ei Valkohammas huomannut. Se tunsi vain ikävää Kitshin menetyksen
vuoksi, toivoi tämän palaavan ja kaihosi kiihkeästi entistä vapaata
elämäänsä.