Tulen luojat.
Penikka joutui siihen aivan äkkiä. Se oli sen oma vika. Se oli ollut
varomaton. Se oli lähtenyt luolasta ja juossut alas joelle juomaan.
Kenties se ei huomannut ajoissa siitä syystä, että se vielä oli unen
turruttama. (Se oli ajanut riistaa kaiken yötä ja oli vast'ikään
herännyt.) Ja varomattomuus saattoi johtua siitä, että rannalle johtava
polku oli niin perin tuttu. Usein se oli sitä jo astunut, eikä koskaan
ennen ollut tapahtunut mitään. Se kulki lahonneen hongan ohitse,
aukeaman poikki ja puiden keskelle. Samassa tuokiossa se näki ja
haistoi. Edessä sijaitsi, äänettöminä takajaloillaan istuen, viisi
elävää olentoa, jommoisia se ei ollut milloinkaan ennen tavannut.
Ihminen oli ensi kertaa sen silmien edessä. Mutta penikan nähdessään
nuo viisi miestä eivät hypähtäneet pystyyn, eivät paljastaneet
hampaitaan eivätkä murisseet. He eivät liikahtaneetkaan, vaan istuivat
paikallaan äänettöminä ja uhkaavina.
Eikä penikkakaan liikkunut. Koko sen luontainen vaisto olisi pakottanut
sen syöksymään hurjana tiehensä, ellei siinä olisi äkkiä ja ensi kertaa
herännyt toinen ja vastakkainen vaisto. Sen valtasi suuri pelonsekainen
kunnioitus. Musertava oman heikkouden ja mitättömyyden tunne painoi sen
aivan liikkumattomaksi. Tässä oli yliherruutta ja valtaa -- jotain mikä
kävi yli sen voimien ja ymmärryksen.
Penikka ei ollut koskaan nähnyt ihmistä, mutta sillä oli vaistomainen
tunne hänestä. Hämärästi se tajusi ihmisen eläimeksi, joka oli laskenut
valtansa alle erämaan muut eläimet. Nyt penikka ei katsellut ihmistä
vain omilla silmillään, vaan myöskin kaikkien esivanhempainsa silmillä
-- silmillä, jotka olivat pimeästä pälynneet lukemattomia leiritulia,
jotka olivat turvallisen matkan päässä ja viidakon suojasta
tirkistelleet tuota outoa, kaksijalkaista eläintä, joka oli elävien
olentojen herra. Penikan oli lumonnut perintövaisto, pelko ja
kunnioitus, jonka olivat synnyttäneet vuosisataiset taistelut ja kautta
sukupolvien kertynyt kokemus. Tämä perintö oli liian pakottava sudelle,
joka oli vain penikka. Jos se olisi ollut täysikasvuinen, niin se olisi
juossut tiehensä. Nyt se kyyristyi pelon jähmettämänä taipuen jo
alamaisuuteen, johon sen suku oli alistunut siitä alkaen, jolloin susi
ensi kertaa tuli lämmittelemään ihmisen tulen ääreen.
Muuan intiaaneista nousi, astui luo ja kumartui sen puoleen. Penikka
kyyristyi matalammaksi. Nyt tuntematon, viimeinkin ruumiillistuneena,
painui sitä kohti ja ojentui tarttumaan kiinni. Sen karvat pörröytyivät
tahtomattakin; huulet vetäytyivät kokoon ja pienet kulmahampaat
paljastuivat. Käsi, joka uhkaavana riippui sen yllä, epäröi, ja mies
lausui nauraen: "_Wabam wabisca ip pit tah_." (Kas, valkoiset
hampaat!)
Toiset intiaanit nauroivat ääneen ja yllyttivät miestä nostamaan
penikan maasta. Käden laskeutuessa yhä lähemmäksi penikan vaistot
kamppailivat keskenään. Siinä vallitsi kaksi voimakasta halua -- toinen
käski alistumaan, toinen taistelemaan. Seurauksena oli tinkimys. Se
teki kumpaakin. Se alistui, kunnes käsi melkein kosketti sitä. Sitten
se taisteli, hampaat paljastuivat ja pureutuivat käteen. Seuraavassa
tuokiossa se sai päähänsä läimäyksen, joka kellisti sen kumoon. Silloin
taisteluhalu katosi siitä kokonaan. Penikkamaisuus ja alistumisen
vaisto saivat sen valtaansa. Se istuutui peräpakaroilleen ja ulisi.
Mutta mies, jota se oli purrut käteen, oli vihoissaan. Penikka sai
iskun toiselle puolen päätään. Tämän jälkeen se istuutui uudelleen ja
ulisi entistään kovemmin.
Nuo neljä intiaania nauroivat vieläkin kovemmin, rupesipa purtukin mies
nauramaan. He piirittivät penikan ja nauroivat sille, kun se kiljui
kauhusta ja kivusta. Kesken kaikkea se kuuli jotain. Niin kuulivat
intiaanitkin. Mutta penikka tiesi mitä se oli, ja päästäen pitkän
loppuvalituksen, jossa oli enemmän voitonriemua kuin tuskaa, se päätti
meluamisensa ja jäi odottamaan emoansa -- hurjaa ja kukistamatonta
emoansa, joka tappeli kaikkien kanssa ja surmasi ne eikä pelännyt
koskaan. Naarassusi ärisi juostessaan. Se oli kuullut penikkansa huudot
ja syöksyi nyt täyttä vauhtia sitä pelastamaan.
Se loikkasi heidän keskelleen kaikkea muuta kuin hauskan näköisenä
levottomassa sotaisuudessaan. Mutta penikkaan tuo suojaava raivo teki
mieluisan vaikutuksen. Se päästi iloisen huudahduksen ja hypähti emonsa
luo, kun taas ihmiseläimet peräytyivät nopeasti useita askeleita.
Naarassusi kumartui penikkansa ylitse, asettuen karvat pörröytyneinä
miehiä vastustamaan. Syvällä sen kurkussa korisi murina, muoto oli
vääntynyt ja pahaa ennustava, ja kuono rypistyi kärjestä silmiin asti
-- niin äreä oli sen murina.
Silloin muuan miehistä huudahti. Hän virkkoi vain:
"Kitshi!" Siinä ilmeni hämmästystä. Mutta penikka tunsi emonsa
säpsähtävän huudon kuullessaan.
"Kitshi!" huudahti mies uudelleen, tällä kertaa terävästi ja käskien.
Ja silloin penikka näki emonsa, pelottoman naarassuden, kyyristyvän,
kunnes maha kosketti maata, vikisevän, heiluttavan häntäänsä, tekevän
sovinnon merkkejä. Tätä penikka ei saattanut ymmärtää. Se oli aivan
ymmällään. Kauhunsekainen kunnioitus ihmistä kohtaan valtasi sen
uudelleen. Vaisto oli ollut oikeassa. Emo oli sen todistanut. Tämäkin
alistui ihmiseläinten valtaan. Mies, joka oli puhunut, astui
naarassuden luo. Hän laski kätensä tämän päälle, ja susi vain kyyristyi
alemmaksi. Se ei puraissut, eipä edes uhannutkaan purra. Toisetkin
miehet tulivat luo ja asettuivat ympärille, tunnustelivat ja
kopeloivat, ilman että se yrittikään suuttua. Ihmiset olivat perin
kiihtyneet ja synnyttivät paljon ääniä suullaan. Nämä äänet eivät
olleet vaaran merkkejä, penikka päätteli kyyrätessään emonsa vieressä,
joka yhä pörrötti aika ajoin karvojaan, mutta koetti parhaansa mukaan
taipua.
"Ei se ole kummallista", virkkoi muuan intiaaneista. "Sen isä oli susi.
Tosin emo oli koira. Mutta eikö veljeni sitonut sitä metsään kolmeksi
yöksi kiima-aikana? Sen vuoksi Kitshin isä oli susi."
"Siitä on nyt kulunut vuosi, Iso Majava, kun se juoksi tiehensä", puhui
toinen intiaani.
"Ei se ole kummallista, Lohenkieli", vastasi Iso Majava. "Se tapahtui
nälänhädän aikaan, eikä koirille ollut lihaa."
"Se on elänyt susien parissa", sanoi kolmas intiaani.
"Siltä näyttää, Kotkansulka", vastasi Iso Majava laskien kätensä
penikan päälle; "tämä todistaa, sen."
Penikka murisi hiukan kosketuksesta, ja käsi lennähti irti
sivaltaakseen sitä. Silloin penikka peitti hampaansa ja lyyhistyi
nöyränä maahan. Mutta käsi palasi ja ryhtyi raappimaan sen
korvantaustaa ja selkää.
"Tämä todistaa sitä", jatkoi Iso Majava. "Ihan selvästi Kitshi on tämän
emo. Mutta isä on susi. Sen vuoksi siinä on vähän koiraa, mutta paljon
sutta. Sen hampaat ovat valkoiset, ja Valkohammas olkoon sen nimi. Olen
puhunut. Se on minun koirani. Sillä eikö Kitshi ollut veljeni koira? Ja
eikö veljeni ole kuollut?"
Penikka, joka oli siten saanut nimen, makasi odotellen. Jonkun aikaa
ihmiseläimet muodostivat edelleen suu-ääniään. Sitten Iso Majava otti
veitsen tupesta, joka riippui hänen kaulassaan, poistui viidakkoon ja
leikkasi sieltä itselleen kepin. Valkohammas tarkkasi hänen toimiaan.
Hän viilsi kepin kumpaankin päähän pykälän ja solmi pykäliin
nahkahihnoja. Toisen hihnan hän kiinnitti Kitshin kaulaan. Sitten hän
kuljetti tämän pienen männyn luo, johon hän sitoi toisen hihnan.
Valkohammas seurasi perässä ja laskeutui emonsa viereen. Lohenkielen
käsi ojentui sen ylle ja vieritti sen selälleen. Kitshi katseli
huolestuneena. Valkohammas tunsi jälleen joutuvansa pelon valtaan. Se
ei voinut kokonaan tukahduttaa murinaa, mutta se ei yrittänytkään
laisinkaan puraista. Käsi hieroi koukistunein hajasormin sen vatsaa
leikillisesti ja kieritteli sitä kyljeltä toiselle. Oli kerrassaan
naurettavaa ja noloa maata noin selällään koivet harallaan ilmassa.
Sitä paitsi tuo asema teki niin peräti avuttomaksi, että Valkohampaan
luonne nousi kauttaaltaan sitä vastaan. Se ei voinut tehdä mitään
puolustautuakseen. Jos tämä ihmiseläin aikoi jotain pahaa, Valkohammas
tiesi, ettei sitä käynyt välttäminen. Kuinka saattoi juosta tiehensä,
kun kaikki neljä jalkaa olivat yläpuolella ilmassa? Mutta
alistuvaisuuden tunne sai sen hillitsemään pelkonsa, ja se murisi vain
pehmeästi. Tätä murinaa se ei voinut estää, eikä ihmiseläinkään siitä
suuttunut eikä iskenyt enää päähän. Ja kaiken lisäksi -- perin
kummallista se oli -- Valkohammas tunsi kuvaamatonta mielihyvää, kun
käsi hieroskeli vatsaa. Kyljelle käännettäessä se herkesi murajamasta;
sormien painellessa ja ruoputellessa korvanjuurta mieluisa tunne
lisääntyi; ja kun mies viimeisen kerran hieraistuaan jätti penikan
itsekseen, ei siinä enää ollut rahtuakaan pelkoa. Se oli vielä saapa
tuntea monituiset kerrat pelkoa ollessaan ihmisten kanssa tekemisissä;
mutta tämä oli ikäänkuin merkki siitä pelottomasta toveruudesta, joka
lopulta oli muodostuva sen ja ihmisen välille.
Jonkun ajan kuluttua Valkohammas kuuli outoja ääniä lähestyvän. Se oli
nopea luokittamaan, sillä heti se tunsi ne ihmiseläinten ääniksi.
Muutamia minuutteja myöhemmin osa heimoa saapui pitkässä jonossa
perille. Siinä oli lisää miehiä ja useita naisia ja lapsia -- kaikkiaan
neljäkymmentä henkeä -- ja kaikilla oli raskaat kantamukset
leiritarpeita ja varusteita. Mukana oli myöskin paljon koiria, ja
nämäkin, paitsi puolikasvaneita penikoita, olivat saaneet
kuljettaakseen taakkoja. Selässään koirat kantoivat kahden-, jopa
kolmenkinkymmenen naulan painoisia laukkuja, jotka olivat lujasti
vyötetyt niiden ympäri.
Valkohammas ei ollut milloinkaan ennen nähnyt koiria, mutta nyt se heti
tunsi, että ne olivat sen omaa lajia, vain jollain tavoin erilaisia.
Mutta perin vähän ne osoittivat eroavansa sudesta havaitessaan penikan
emoineen. Ne hyökkäsivät kohti. Valkohammas pörrötti karvansa ja ärisi
ja louskutteli hampaitaan tuolle avokitaiselle koiralaumalle, joka
hyökyaaltona syöksyi kimppuun, ja vaipui sen alle tuntien ruumiissaan
hampaiden terävät viillokset, itsekin purren ja raadellen yläpuolella
olevia vatsoja ja jalkoja. Syntyi suunnaton hälinä. Se saattoi kuulla
Kitshin murinan, kun tämä taisteli pentunsa puolesta; ja se saattoi
kuulla ihmiseläinten huutoja, sauvojen kolahduksia ja lyötyjen koirien
älähdyksiä.
Ennätti kulua vain muutama sekunti, kun se taas oli jaloillaan. Se
saattoi nyt nähdä ihmiseläinten karkoittavan koiria sauvoilla ja
kivillä, suojelevan sitä, pelastavan sen noilta terävähampaisilta
heimolaisilta, jotka jollain tapaa kuitenkin olivat outoja
olioita. Ja vaikk'ei sen aivoissa ollutkaan selvää käsitystä niin
vaikeaymmärteisestä seikasta kuin oikeudenmukaisuudesta, tunsi se
kuitenkin omalla tavallaan ihmiseläimet oikeudenmukaisiksi, ja se
tajusi heidät lain laatijoiksi ja sen toimeenpanijoiksi. Myöskin se
pani arvoa siihen voimaan, jota he osoittivat lakia toteuttaessaan. He
erosivat kokonaan kaikista sen varemmin kohtaamista eläimistä siinä,
etteivät purreet eivätkä kynsineet. He käyttivät elävää voimaansa
elottomien esineiden avulla. Elottomat esineet noudattivat heidän
määräyksiään. Niinpä kalikat ja kivet loikkasivat näiden
eriskummallisten olentojen ohjaamina ilman halki kuin elävät oliot ja
tuottivat koirille ankaraa kipua.
Penikan mielestä tämä voima oli tavatonta, käsittämätöntä ja
yliluonnollista, se oli jumalankaltaista mahtia. Tosin Valkohammas ei
voinut tietää mitään jumalista -- korkeintaan se saattoi vain tietää,
että sen tietämyksen ulkopuolellakin oli jotain; mutta ihmettely ja
kammo, jota se tunsi näitä ihmiseläimiä kohtaan, muistutti tavallaan
ihmettelyä ja kammoa, jota ihminen tuntisi nähdessään jonkun
taivaallisen olennon vuoren huipulta singahuttelevan salamoita
hämmästyneeseen maailmaan.
Viimeinenkin koira oli karkoitettu, melske taukosi, ja Valkohammas
nuoleskeli haavojaan mietiskellen tätä ensimmäistä kokemustaan
koiralauman julmuudesta ja uusia tuttavuuksiaan. Se ei ollut
milloinkaan uneksinutkaan, että sen omaan lajiin kuuluisi muita kuin
Silmäpuoli, emo ja se itse. Ja nyt sen mieltä kaiveli, että nämä uudet
heimolaiset heti ensi näkemällä olivat syöksyneet kimppuun ja
koettaneet tuhota sen. Samalla tapaa se nurkui sitä, että emo sidottiin
kepillä, vaikka sen tekikin mahtava ihmiseläin. Tämä tuntui ansalta,
orjuudelta. Se oli perinyt vapauden kuljeskella ja juosta ja maata
mielensä mukaan, ja nyt tätä vapautta ryhdyttiin rajoittamaan. Emo ei
voinut liikkua kepin pituutta kauemmaksi, ja sama keppi kahlehti
senkin, sillä se tunsi yhä vielä tarvetta pysyä emon rinnalla.
Penikka ei pitänyt tästä. Ja yhtä vastenmieliseltä tuntui, kun
ihmiseläimet nousivat ja lähtivät jälleen liikkeelle, sillä muuan pieni
ihmiseläin tarttui keppiin ja kuljetti Kitshiä vankina perässään, ja
Kitshin jäljessä seurasi Valkohammas peräti ymmällään ja huolissaan
tämän uuden seikkailun johdosta.
Kuljettiin alaspäin laaksoa pitkin, paljon kauemmaksi kuin Valkohammas
koskaan oli joutunut vaelluksillaan, kunnes lopulta saavuttiin laakson
päähän, missä joki laski Mackenzie-virtaan. Siellä oli ruuhia korkealla
seipäiden varassa ja kalankuivauslaitteita; sinne laadittiin leiri, ja
Valkohammas katseli tätä kaikkea kummastuneena. Ihmisten ylemmyys
kasvoi joka liikkeeltä. Ensinnäkin he hallitsivat noita terävähampaisia
koiria, ja se jo tuntui vallalta. Mutta sitäkin suurenmoisempaa oli
sudenpennusta heidän herruutensa elottomiin esineisiin nähden, kyky
panna liikkeelle liikkumatonta, taito muuttaa itse maailmankin
ulkonäkö.
Valtaavimmin vaikutti siihen tämä viimeinen seikka. Se huomasi
salkokehyksiä kohotettavan; tämä ei kuitenkaan ollut itsessään niin
kovin merkillistä samojen olentojen tekemänä, jotka heittivät etäälle
kalikoita ja kiviä. Mutta kun kehykset muutettiin kodiksi peittämällä
ne kankailla ja nauhoilla, ällistyi Valkohammas aivan peräti. Niiden
suunnaton koko herätti siinä syvää kunnioitusta. Niitä kohosi
ylt'ympäri jonkinlaisina mahtavina, nopeesti kasvavina elämän
ilmaisumuotoina. Ne valtasivat sen näköpiirin melkein kokonaan. Se
pelkäsi niitä. Tuhoa ennustavina ne kohosivat sen yläpuolelle, ja
tuulen pannessa ne valtaavaan liikkeeseen se kyyristyi arkana maahan,
pälyen niihin silmillään ja valmiina juoksemaan tiehensä, jos ne
koettaisivat syöksyä kimppuun.
Mutta pian sen pelko kotia kohtaan haihtui. Se näki naisia ja lapsia
menevän niihin ja jälleen poistuvan vahinkoa kärsimättä, huomasipa
koirienkin usein pyrkivän sisälle tullakseen karkoitetuiksi vihaisin
sanoin ja lentävin kivin. Jonkun ajan kuluttua se poistui Kitshin
rinnalta ja ryömi varovaisesti lähimmän kodan seinää kohti. Kasvamisen
nostama uteliaisuus sitä ajoi eteenpäin -- välttämättömyys oppia ja
elää ja tehdä sellaista, mikä tuottaa kokemusta. Matkan viimeiset
tuumat se ryömi tuskallisen hitaasti ja varoen. Päivän tapahtumista se
oli huomannut, että tuntematon ilmestyi mitä yllättävimmillä ja
arvaamattomimmilla tavoin. Lopulta sen kuono kosketti kodan
kangasseinää. Se odotti; mitään ei tapahtunut. Sitten se nuuski tuota
outoa kudosta, josta lähti ihmishajua. Se tarttui kankaaseen
hampaillaan ja nykäisi lievästi. Ei tapahtunut mitään, vaikka kodan
läheiset osat liikahtivatkin. Se kiskaisi kovemmin. Syntyi enemmän
liikettä. Se kiskoi vieläkin lujemmin, yhä uudelleen, kunnes koko kota
joutui liikkeeseen. Silloin sisästä kuului naisen terävä huuto, joka
saattoi sen tallustamaan takaisin Kitshin luo. Mutta tämän jälkeen se
ei pelännyt enää korkeina kohoavia kotia.
Hetkistä myöhemmin se oli taasen liikkeellä emonsa luota. Tämän keppi
oli sidottu maahan upotettuun paaluun, niin ettei se voinut seurata
mukana. Puolikasvuinen penikka, Valkohammasta hieman vanhempi ja
isompi, tuli verkalleen vastaan ärsyttävän ja sotaisen pöyhkeänä.
Myöhemmin Valkohammas kuuli sitä kutsuttavan Lip-lip nimellä. Se oli
saavuttanut kokemusta penikka-kahakoissa ja esiintyi jos jonkinlaisena
öykkärinä.
Lip-lip oli Valkohampaan omaa lajia eikä näyttänyt vaaralliselta, ollen
vain penikka. Niinpä Valkohammas valmistuikin kohtaamaan sen
ystävällisin mielin. Mutta kun vieraan astunta muuttui jäykkäjalkaiseksi
ja hampaat paljastuivat huulien alta, jäykistyi Valkohammaskin ja
vastasi irvistämällä. Penikat kiersivät toisiaan tutkivasti, äristen ja
karvojaan pörröttäen. Tätä kesti useita minuutteja, ja se alkoi jo
tuntua Valkohampaasta hauskalta leikiltä. Mutta äkisti huomattavan
nopeasti Lip-lip hyökkäsi kimppuun, iski valtavasti hampaillaan ja
hypähti jälleen erillensä. Isku oli sattunut hartiaan, joka oli vielä
ilveksen puremasta arka aina luuhun asti. Yllätys ja tuska saivat
Valkohampaan ulvahtamaan; mutta seuraavassa tuokiossa se syöksyi kiukun
puuskassa Lip-lipin kimppuun raivoisasti puraisten.
Mutta Lip-lip oli elänyt kaiken aikaa leirissä ja suorittanut monet
penikka-taistelut. Kolmasti, neljästi, kymmenkunta kertaa sen pienet,
terävät hampaat luksahtivat vastatusten, kunnes Valkohammas
häpeällisesti ulvoen pakeni emonsa turviin. Tämä oli ensimmäinen niistä
monista kahakoista, joita sen ja Lip-lipin välillä oli syntyvä, sillä
ne olivat vihamiehiä alusta pitäen, sellaisiksi syntyneitä, luonnostaan
määrätyt iskemään alituisesti yhteen.
Kitshi nuoleskeli Valkohammasta tyynnytellen ja koetti taivuttaa sitä
jäämään emonsa luo. Mutta uteliaisuus ei jättänyt sitä rauhaan, ja
muutamia minuutteja myöhemmin se uskalsi lähteä uudelleen
seikkailemaan. Se tapasi erään ihmiseläimistä, Ison Majavan, joka istui
kyykyssä hommaten jotain oksilla ja kuivalla sammalella, jota oli hänen
edessään maassa. Valkohammas kävi aivan lähelle tarkastamaan. Iso
Majava synnytti suu-ääniä, jotka Valkohampaan tulkinnan mukaan eivät
olleet vihamielisiä, joten se tuli vielä lähemmäksi.
Joukko naisia ja lapsia kantoi Isolle Majavalle lisää tikkuja ja oksia.
Nähtävästi tässä oli tekeillä jotain tärkeätä. Valkohammas läheni,
kunnes kosketti Ison Majavan polvea, niin utelias se oli ja siltä oli
kokonaan unohtunut, että tämä oli noita hirvittäviä ihmiseläimiä. Äkkiä
se näki jotain omituista, usvan tapaista alkavan nousta tikuista ja
sammaleista Ison Majavan käsien alta. Sitten itse tikkujen keskelle
ilmestyi elävä olio, joka kiemurteli ja liehui ja oli samannäköinen
kuin aurinko taivaalla. Valkohammas ei tietänyt mitään tulesta. Tämä
veti sitä puoleensa kuten ennen varhaisessa lapsuudessa luolan suusta
tulviva valo. Se ryömi pitkän matkan liekkiä kohti, Iso Majava kuului
hihittävän yläpuolella, ja se tiesi, ettei ääni ollut vihamielinen.
Sitten sen kuono kosketti liekkiin, ja samassa silmänräpäyksessä pikku
kieli tapaili sitä.
Silmänräpäyksen ajaksi se jähmettyi. Tikkujen ja sammalen keskellä
väijyvä tuntematon puristi sitä hurjasti kuonosta. Se peräytyi
purskahtaen hämmästyneeseen ulinaan. Tämän kuullessaan Kitshi syöksyi
äristen kepin ulottuman päähän ja raivosi siinä kauheasti, kun ei
päässyt pentunsa avuksi. Mutta Iso Majava nauroi äänekkäästi, läimäytti
kämmenillään reisiään ja kertoi tapahtuman muulle leiriväelle, kunnes
jokainen nauroi katketakseen. Sillä välin Valkohammas istui
peräpakaroillaan ja ulisi ulisemistaan, näyttäen ihmiseläinten keskellä
perin onnettomalta ja säälittävältä.
Niin ankaraa kipua se ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tuo elävä
auringonvärinen olio, joka oli kasvanut esiin Ison Majavan käsien
välistä, oli korventanut sekä kuonon että kielen. Valkohammas parkui
parkumistaan, ja jokaista uutta ulinaa ihmiseläimet puolestaan
tervehtivät uudella naurunrähäkällä. Se koetti lieventää kuonon
kivistystä kielellään, mutta tämäkin oli palanut, ja yhteen osuessaan
molemmat synnyttivät vieläkin kovempaa kipua. Ja silloin se parkui
entistään toivottomampana ja avuttomampana.
Ja sitten sen valtasi häpeä. Se tajusi naurun ja sen merkityksen. Me
emme tiedä mistä muutamat eläimet tuntevat naurun ja älyävät, milloin
niille nauretaan; mutta samalla tapaa sen tajusi Valkohammaskin. Ja se
häpesi siitä syystä, että ihmiseläimet nyt saattoivat nauraa sille. Se
kääntyi ja pötki pakoon, ei tulen tuottamaa kipua, vaan naurua, joka
tunkeutui vieläkin syvemmälle ja koski sen sieluun. Ja se pakeni
Kitshin luo, joka raivosi keppinsä päässä kuin hullaantunut eläin --
ainoan olennon turviin, joka ei sille nauranut.
Hämärä tummeni ja yö saapui, ja Valkohammas makasi emonsa vieressä.
Kuonoa ja kieltä kirvelti yhä, mutta vieläkin suurempi tuska sai sen
ymmälleen. Sen oli vallannut koti-ikävä. Se tunsi tyhjyyttä, kaipasi
virran ja luolan tyyneyttä ja rauhaa. Elämä oli käynyt liian
runsasmuotoiseksi. Oli niin paljon noita ihmiseläimiä -- miehiä, naisia
ja lapsia -- ja kaikki ne hälysivät ja häiritsivät. Ja sitten nuo
koirat, jotka alituisesti kinastelivat ja ärhentelivät, synnyttäen
meteliä ja suurta sekamelskaa. Mennyttä oli sen tähänastisen elämän
rauhallinen yksinäisyys. Täällä itse ilmakin värisi elämää. Se surisi
ja suhisi herkeämättä. Nousten ja laskien yhtämittaa ja vaihdellen
äkisti äärimmäisyydestä toiseen se kutkutti hermoja ja aistimia, teki
sen hermostuneeksi ja levottomaksi ja kiusasi sitä uhkaamalla alinomaa
yhä uusilta puolilta.
Se tarkasteli, kuinka ihmiseläimet tulivat ja menivät ja liikuskelivat
ympäri leiriä. Jossain määrin samalla tapaa kuin ihmiset katsovat
luomiinsa jumaliin, Valkohammaskin silmäili edessään olevia
ihmiseläimiä. Nämä olivat sitä voimakkaampia olentoja, tosiaankin
jumalia. Sen hämärän tajunnan mukaan he olivat yhtä suuressa määrin
ihmeiden tekijöitä kuin jumalat ihmisistä. He olivat ylivaltiaita,
jotka omistivat kaikenkaltaisia ennentuntemattomia ja mahdottomalta
näyttäviä kykyjä; he olivat elävän ja elottoman yliherroja, saattoivat
tottelemaan sen, mikä liikkui, ja liikkeelle liikkumattoman,
synnyttivät elämää, auringonväristä ja purevaa elämää kuolleesta
sammalesta ja puusta. He olivat tulen luojia! He olivat jumalia!