Erämaan laki.
Penikka kehittyi nopeasti. Se lepäsi kaksi päivää ja uskalsi sitten
lähteä jälleen liikkeelle luolasta. Tällä retkellä se tapasi nuoren
kärpän, jonka emon syönnissä se oli ollut osallisena, ja nyt se piti
huolta siitä, että poikanen meni samaa tietä kuin emokin.
Mutta tällä matkalla se ei kulkenut harhaan. Väsyttyään se löysi
takaisin luolaan ja nukkui siellä. Ja jok'ikinen päivä tämän jälkeen se
oli ulkosalla ja harhaili yhä laajemmalti.
Se alkoi tuntea tarkalleen voimansa ja heikkoutensa ja tietää, milloin
oli oltava rohkea, milloin taas varovainen. Se havaitsi sopivammaksi
olla varuillaan kaiken aikaa, paitsi sellaisina harvoina hetkinä,
jolloin se omasta uljuudestaan vakuutettuna heittäytyi pienten
raivonpuuskien ja intohimojen valtaan.
Se oli aina oikea pikku paholainen tavatessaan yksinäisen riekon. Eikä
se jättänyt milloinkaan vastaamatta kiukkuisesti sen oravan
nalkutukseen, jonka se oli ensi kerralla kohdannut kuivuneen hongan
luona. Närhin nähdessään se taas joutui melkein aina hurjan raivon
valtaan, sillä se ei unohtanut milloinkaan saaneensa sellaisen ensi
kerran tavatessaan aimo iskun kuonoonsa.
Mutta oli aikoja, jolloin ei edes närhikään herättänyt siinä
mielenkiintoa, ja niin oli laita, kun se tunsi jonkun toisen
lihanpyydystäjän tavoittelevan omaa henkeä. Se ei unohtanut koskaan
haukkaa, ja tämän liukuva varjo sai sen aina kyyristymään lähimpään
viidakkoon. Se ei enää kieriskellyt eikä tallustellut, se alkoi jo
astua emonsa tapaan salaisesti liukuen, ilmeisesti aivan rauhallisesti,
mutta silti lipuen eteenpäin petollisen nopeasti. Lihan hankinnassa
onni oli alussa suosinut sitä, mutta sitten käynyt petolliseksi.
Enempää se ei ollut saanut surmatuksi kuin nuo seitsemän riekonpoikasta
ja pikku kärpän. Halu tappaa kasvoi kuitenkin päivä päivältä, ja se
himoitsi nälkäisenä oravaa, joka rupatteli niin suulaasti ja aina
ilmoitti kaikille salon eläjille, että suden penikka teki tuloaan.
Mutta linnut lensivät ilmassa ja oravat pystyivät kapuamaan puihin, ja
penikka saattoi pyrkiä oravan kimppuun vain salaa ryömien, kun tämä
oleskeli maassa.
Emoansa kohtaan penikka tunsi suurta kunnioitusta. Emo kykeni
hankkimaan lihaa, ja aina se toi sikiölleen tämän osan. Sitä paitsi se
ei pelännyt. Penikan mieleen ei juolahtanut, että tämä pelottomuus
perustui kokemukseen ja tietämykseen. Se tuntui pelkästään
mahtavuudelta. Emo merkitsi valtaa, ja vanhemmaksi varttuessaan se sai
osaltaan tuntea tätä valtaa tuimempien lyöntien muodossa; entinen
moittiva tyrkkäys taasen vaihtui kovaksi puraisuksi. Mutta kaiken tämän
vuoksi se tunsi kunnioitusta emoansa kohtaan. Tämä pakotti
kuuliaisuuteen, ja mitä vanhemmaksi penikka varttui, sitä pikaisemmaksi
muuttui emon luonne.
Syntyi jälleen ravinnon puute, ja penikka sai entistä enemmän tuntea
kalvavaa nälkää. Naarassusi juoksi itsensä hoikaksi lihaa etsiessään.
Harvoin se enää makasi luolassa, enimmän aikansa se vietti
eränkäynnissä, mutta tuloksetta. Tämä nälänhätä ei ollut kovin
pitkäaikainen, mutta sitä ankarampi. Penikka ei saanut enää maitoa
herumaan emon nisistä eikä lihaa suupalankaan vertaa.
Ennen se oli pyydystellyt leikillään, pelkästään huvittelun halusta,
nyt se pyydysteli täydellä todella löytämättä mitään. Mutta
epäonnistuminen joudutti kehitystä. Se tutki oravan tapoja
huolellisemmin ja pyrki entistä ovelammin hiipien yllättämään sitä. Se
tutki metsähiiriä ja koetti kaivaa niitä esille lokeroista; ja se oppi
melko lailla tuntemaan kurppien ja tikkojen tapoja. Ja jo koitti sekin
päivä, jolloin haukan varjo ei enää ajanutkaan sitä pensaikkoon
kyyristymään. Se oli varttunut voimakkaaksi ja viisaammaksi ja enemmän
itseensä luottavaksi. Sitä paitsi se oli hurjan epätoivoinen. Niin se
istui peräpakaroilleen huomattavan näkyväisenä aukealle paikalle ja
vaati haukkaa yläilmoista taistelemaan. Sillä se tiesi, että tuolla
sinessä leijui lihaa -- lihaa, jota sen vatsa niin itsepintaisesti
kaipasi. Mutta haukka kieltäytyi laskeutumasta alas taistelemaan, ja
penikka ryömi jälleen viidakkoon vinkuen pettymyksestä ja nälästä.
Nälänhätä keskeytyi. Naarassusi toi kotiin lihaa. Omituista lihaa se
oli, perin erilaista kuin konsanaan ennen tuotu. Se oli ilveksen
penikka, puolikasvuinen kuten pikku susikin, mutta ei niin iso. Ja sen
sai pikku susi syödä yksinään. Emo oli tyydyttänyt nälkänsä muualla,
vaikka penikka ei tietänyt, että siihen oli mennyt loput ilveksen
poikueesta. Eikä se myöskään tuntenut, kuinka hurjan rohkea emon teko
oli. Sen se vain tiesi, että tuo pehmeäturkkinen eläin oli lihaa, ja se
ryhtyi syömään, käyden joka suupalasta onnellisemmaksi.
Täysi vatsa synnyttää velttoutta, ja penikka makasi luolassa nukkuen
emonsa vieressä. Se heräsi tämän ärinään. Milloinkaan se ei ollut
kuullut emon ärisevän niin hirvittävästi. Kenties ei naarassusikaan
ollut koskaan ennen elämässään ärissyt siten. Syytä olikin moiseen
raivoon kyllin, ja sen susi tiesi parhaiten. Ilveksen pesässä ei kukaan
käy rangaistuksetta rosvoamassa. Iltapäivän kirkkaassa valossa penikka
näki ilves-emon kyyrysillään luolan suulla. Tämä näky sai selkäkarvat
nousemaan pystyyn. Nyt oli syytä pelkoon, sen tiesi jo vaistostakin. Ja
ellei yksin näky riittänyt siitä vakuuttamaan, niin teki sen hyökkääjän
kajahuttama raivon huuto, joka alkoi ärinällä ja liukui äkisti käheäksi
kiljunnaksi.
Penikassakin kivahti elämä, se nousi seisaalleen ja ärisi urheana
emonsa rinnalla. Mutta tämä työnsi pojan halveksivasti taakseen. Luolan
käytävä oli matala, joten ilves ei voinut loikata sisään, ja kun se
hyökkäsi kyyrysillään, naarassusi kavahti kimppuun ja painoi sen
maahan. Penikka näki varsin vähän taistelusta. Hirvittävästi siinä
äristiin ja sähistiin ja kiljuttiin. Molemmat eläimet pyöriskelivät
maassa, ilves repi ja raastoi sekä kynsillään että hampaillaan,
naarassusi käytti vain hampaitaan.
Kerran penikka syöksyi joukkoon ja upotti hampaansa ilveksen
takajalkaan. Siinä se riippui kiukkuisena kiinni. Ruumiinsa painolla se
jarrutti jalan toimintaa ja pelasti siten emonsa monesta haavasta,
vaikka se itse ei tietänyt sitä. Taistelun tuoksinassa se nujertui
molempien alle ja menetti otteensa. Seuraavassa tuokiossa emot erosivat
ja ennenkuin ne jälleen syöksyivät toistensa kimppuun, ilves ennätti
sivaltaa penikkaa isolla etukäpälällään, viiltäen olkapään auki luuhun
asti ja lennättäen koko poikasen sivulle käsin seinää vasten. Meteliin
liittyivät penikan kimakat tuskan ja pelon huudot. Mutta taistelua
kesti niin kauan, että se ennätti ulista loppuun ja rohkaistua
uudelleen. Ja taistelun lopulla se heilui jälleen kiinni takajalassa ja
urisi kiukkuisesti hampaittensa lomitse.
Ilves oli kuollut. Mutta naarassusikin oli perin heikko ja sairas.
Ensinnä se hyväili penikkaa ja nuoleskeli tämän haavoittunutta
olkapäätä, mutta viljalti vuotanut veri oli uuvuttanut sen voimat, ja
kaiken päivää ja yötä se makasi kaatuneen vihollisensa vieressä
liikahtamatta, tuskin hengittäen. Kokonaiseen viikkoon se ei lähtenyt
luolasta muulloin kuin vettä saadakseen, ja silloin sen liikkeet olivat
hitaita ja vaivalloisia. Tämän ajan kuluttua ilves oli syöty loppuun ja
naarassuden haavat olivat siinä määrin parantuneet, että se saattoi
jälleen lähteä pyyntiretkelle.
Penikan olkapää oli kankea ja arka, ja se ontui jonkun aikaa ilveksen
antamasta ankarasta iskusta. Mutta maailma näytti nyt muuttuneelta. Se
vaelteli siinä tuntien suurempaa itseluottamusta ja myöskin urheutta,
jota ei ollut ilmennyt ennen tuota kahakkaa. Se oli nähnyt elämää
hurjemmalta kannalta; se oli taistellut, oli upottanut hampaansa
vihollisen lihaan ja jäänyt henkiin. Ja kaiken tämän johdosta se
käyttäytyi rohkeammin, osoitti uhmaa, joka oli siinä uutta. Se ei
pelännyt enää pienempiään, ja sen arkuus oli suuressa määrin
hävinnyt, vaikk'ei tuntematon koskaan lakannutkaan vainoamasta
salaperäisyyksineen ja kauhuineen, pysyen yhä koskemattomana ja
uhkaavana.
Penikka alkoi seurata äitiään eräretkillä, sai nähdä paljon surmatöitä
ja rupesi itsekin ottamaan niihin osaa. Ja omalla hämärällä tavallaan
se oppi tuntemaan lihan lain. Elämää oli olemassa kahta eri lajia.
Toiseen kuuluivat se itse emoineen, toiseen kaikki muut liikkuvat
oliot. Mutta tuo toinen laji jakaantui kahteen osaan. Toisen osan
muodostivat ne, jotka eivät itse tappaneet, sekä pienet surmaajat, ja
näitä sen oma laji tappoi ja söi. Toinen osa surmasi ja söi sen omaa
lajia tai tuli itse surmatuksi. Ja tästä lajittelusta muodostui laki.
Elämän päämääränä oli liha. Elämä itse oli lihaa. Elämä eli elämästä.
Oli olemassa syöjiä ja syötäviä. Laki määräsi: SYÖ, TAI JOUDU SYÖDYKSI.
Penikka ei muodostanut lakia selviksi, tarkoiksi määritelmiksi eikä
tutkistellut sitä. Se ei edes ajatellut lakia, se vain toteutti sen
elämässään enempää punnitsematta.
Se näki lain olevan käytännössä kaikkialla ympärillään. Itse se oli
syönyt riekon poikaset. Haukka oli syönyt niiden emon. Ja haukka olisi
halunnut syödä vielä senkin. Myöhemmin, vartuttuaan peloittavammaksi,
se halusi itse syödä haukan. Se oli syönyt ilveksen pennun. Emä-ilves
taas olisi syönyt sen, ellei olisi itse saanut surmaansa. Ja niin
edespäin. Kaikki elävät olennot sen ympärillä olivat tuon lain alaisia,
ja se itse oli osa siitä. Se oli surmaaja. Sen ainoana ravintona oli
liha, elävä liha, joka juoksi nopeasti sen tieltä tai lensi ilmaan tai
kiipesi puuhun tai piiloutui maahan tai asettui vastarintaan ja
taisteli tai vei voiton ja ajoi sitä takaa.
Jos penikka olisi ajatellut ihmisten tavoin, se olisi saattanut
lyhyesti määritellä elämän ahnaaksi ruokahaluksi ja maailman paikaksi,
missä lauma ruokahaluja harhaili ahdistellen tai ollen ahdistettuja,
syöden tai joutuen syödyiksi; kaikkialla vallitsi sekasorto, väkivalta
ja sokeus, ahneus ja kuolema, armoton, umpimähkäinen ja loputon
sattuma.
Mutta penikka ei ajatellut ihmistapaan, ei katsellut asioita
laajanäköisesti. Sillä oli vain yksi ajatus ja halu kerrallaan. Lihan
lain ohella sen oli opittava lukematon määrä toisia, pienempiä lakeja
ja myöskin noudatettava niitä. Maailma oli täynnä yllätyksiä. Omassa
ruumiissa uhkuva elämä, lihasten leikki tuotti loputonta onnellisuutta.
Lihan pyydystäminen synnytti voitonriemua. Raivonpuuskat ja taistelut
olivat nautintoa. Itse kauhu ja salaperäinen tuntemattomuuskin
kohottivat elämän arvoa.
Ja olihan elämässä mukavuutta ja tyydytystäkin. Lojua vatsa täynnä
laiskana päivänpaisteessa -- se palkitsi yllin kyllin kaikki
ponnistukset ja vaivat, ja olivathan vaivat ja ponnistukset jo
itsessäänkin palkintoa. Ne olivat elämän ilmauksia, ja elämä on aina
onnellinen päästessään purkautumaan. Niinpä penikka siis oli perin
täynnä elämää, perin onnellinen ja ylpeä itsestään.