Maailman seinä.
Niihin aikoihin, jolloin emo alkoi poistua luolasta pyyntiretkille,
penikka oli oppinut perin pohjin lain, joka kielsi sitä lähestymästä
pesän suuta. Olihan emon kuono ja käpälä monet monituiset kerrat
tuimasti teroittanut sitä sen mieleen, ja nyt siinä alkoi lisäksi
kehittyä pelon vaisto. Se ei ollut koskaan lyhyen luolaelämänsä aikana
kohdannut mitään pelättävää. Mutta silti siinä asusti pelko. Tämä tunne
oli siirtynyt siihen kaukaisilta esivanhemmilta kautta tuhansien
elämäin. Harmaa penikka oli saanut sen perintönä suoraan Silmäpuolelta
ja naarassudelta, mutta näille taas se oli tullut kaikkien varempien
susipolvien kautta. Pelko! -- se on erämaan perintölahja, jota ei
yksikään luontokappale voi välttää eikä vaihtaa hernerokkaan.
Niinpä harmaa penikka tunsi pelon, vaikk'ei tietänytkään, mistä
aineesta pelko oli muodostunut. Kenties se hyväksyi sen yhdeksi elämän
esteistä. Sillä se oli jo oppinut huomaamaan, että sellaisia esteitä
oli olemassa. Se oli tuntenut nälkää; ja kun se ei voinut tyydyttää
nälkäänsä, se oli tuntenut esteen tiellään. Väistymätön luolan seinä,
emon kuonon kova tyrkkäys, käpälän luhistava lyönti, ruuanpuutteen
aiheuttama pitkällinen nälkä, kaikki nämä olivat saattaneet sen
tajuamaan, ettei maailmassa ollutkaan pelkkää vapautta -- että elämällä
oli esteensä ja rajansa. Nämä esteet ja rajat olivat lakeja. Ken niitä
totteli, se välttyi kivusta ja eli onnellisena.
Se ei pohtinut asiaa näin ihmistapaan. Se vain luokitti asiat
sellaisiin, jotka tekivät kipeätä, ja sellaisiin, jotka eivät tehneet.
Ja sellaisen luokittamisen jälkeen se karttoi kaikkea, mikä tuotti
kipua -- esteitä ja rajoja -- saadakseen nauttia elämän suomasta
palkinnosta. Näin se kuuliaisena äidin teroittamalle laille ja tuolle
tuntemattomalle ja nimettömälle seikalle, pelolle, pysytteli poissa
luolan suusta. Tämä oli sille yhä vielä valkoinen valoseinä. Äidin
ollessa poissa se nukkui enimmät ajat, ja milloin se väliajoin oli
hereillä, se oleili varsin hiljaa tukahduttaen vinkuvat äänet, jotka
kutittivat kurkkua ja pyrkivät kuuluville.
Maatessaan kerran valveilla se kuuli valkoisesta seinästä outoa ääntä.
Se ei tietänyt, että ulkopuolella seisoi ahma vavisten kauttaaltaan
omaa rohkeuttaan ja varovaisesti tutkistellen hajuaistillaan, mitä
luola sisälsi. Penikka tiesi vain sen, että nuuuskinta oli outoa,
tuntematonta ja siis peloittavaa -- sillä kaikki tuntematon oli pelon
pääaineksia.
Harmaan pennun selkäkarvat pörhistyivät, mutta hiljaisesti. Mistä se
saattoi tietää, että tuo nuuskiva olio oli sellaisia, joiden vuoksi
karvat oli pörrötettävä? Tämä teko ei aiheutunutkaan sen omasta
tietämyksestä, se oli vain näkyvä ilmaus pelosta, joka siinä asusti ja
jota se ei itse kyennyt selittämään. Mutta pelon ohella ilmaantui
toinen vaisto -- halu piiloutua. Penikka oli hurjan kauhun vallassa, ja
kuitenkin se makasi liikahtamatta ja ääntäkään päästämättä,
jähmettyneenä, liikkumattomaksi kivettyneenä, ikäänkuin kuolleena.
Kotiin palatessaan emo murisi, kun se haistoi ahman jäljet, loikkasi
luolaan ja nuoleskeli ja nuuski sikiötään tavattoman kiihkeästi ja
hellästi. Ja penikka tunsi välttäneensä suuren vaaran.
Mutta penikassa toimi toisiakin voimia, joista suurin oli varttuminen.
Vaisto ja laki vaativat sitä olemaan kuuliainen. Mutta varttuminen
vaati olemaan tottelematon. Emo ja pelko käskivät pysyttelemään etäällä
valkoisesta seinästä. Varttuminen on elämää, ja elämä pyrkii aina valoa
kohti. Ja aivan mahdotonta oli estää elämän vuoksiaaltoa, joka siinä
nousi nousemistaan jokaisesta lihapalasta, jonka se nieli, jokaisesta
henkäyksestä, jonka se veti keuhkoihinsa. Lopulta pelko ja kuuliaisuus
hukkuivat eräänä päivänä ylitsekuohuvan elämän hyökyyn ja penikka
tallusteli luolan suuta kohti.
Tämä seinä erosi kokonaan sen ennen tuntemista; se näytti peräytyvän
yhä edemmäksi. Pieni, arka kuono, joka tutkistellen työntyi eteenpäin,
ei tölmännytkään kovaan esteeseen. Seinä tuntui olevan yhtä pehmeätä ja
läpäistävää ainetta kuin valokin. Ja koska tila sen silmissä näytti
muodolta, se tunkeutui omasta mielestään seinän sisään ja kylpi
aineessa, josta se oli muodostunut.
Kerrassaan kummallista! Se tallusteli tyhjyydessä. Ja valo kävi yhä
kirkkaammaksi. Pelko käski kääntymään takaisin, mutta varttuminen ajoi
eteenpäin. Äkkiä se huomasi joutuneensa luolan suulle. Seinä, jonka
sisäpuolella se oli luullut olevansa, hypähti yhtä äkisti sen taakse
suunnattoman matkan päähän. Valo oli käynyt kiusallisen kirkkaaksi.
Aivan se sokaisi. Samoin tuo äkillinen ja suunnaton tilan laajentuminen
saattoi pään pyörälle. Silmät mukautuivat koneellisesti kirkkauteen,
sovittautuivat laajentuneisiin välimatkoihin. Ensinnä seinä oli
siirtynyt silmänkantaman ulkopuolelle. Nyt penikka näki sen uudelleen,
mutta se tuntui olevan merkillisen kaukana. Myöskin sen ulkomuoto oli
muuttunut. Se oli nyt hyvin monivivahteinen seinä, sen muodostivat
virtaa reunustavat puut, puiden yli kohoava vastarannan vuori ja
tämänkin yli kohoava taivas. Penikan valtasi ankara pelko. Tässä oli
lisää tuota kammottavaa tuntematonta. Se kyyristyi luolan suulle ja
tuijotteli maailmaa. Kovin se oli nyt peloissaan. Koska tämä oli
tuntematonta, oli se myöskin vihamielistä. Sen vuoksi selkäkarvat
nousivat pystyyn ja huulet vetäytyivät heikkoon irvistykseen sen
yrittäessä synnyttää hurjan ja peloittavan karjahduksen. Pienuudestaan
ja säikähdyksestään huolimatta se uhmaili ja vaati taisteluun koko
avaraa maailmaa.
Mitään ei tapahtunut. Penikka tuijotti edelleen, ja mielenkiinnossaan
se unohti murista. Unohtipa se pelkonsakin. Pelko oli toistaiseksi
saanut väistyä varttumisen tieltä, ja varttuminen taas oli pukeutunut
uteliaisuuden verhoon. Se alkoi huomata läheisiä ilmiöitä -- auringossa
kimaltelevan avoimen kohdan virtaa, rinteen alapuolella sijaitsevan
kuivettuneen hongan ja itse rinteen, joka kohosi suoraan sen luo ja
päättyi kahden jalan päässä luolan suusta, missä se makasi.
Harmaa penikka oli elänyt kaiken ikänsä tasaisella pohjalla. Se ei
ollut koskaan kokenut putoamisen aiheuttamaa kipua. Eikä se edes
tietänyt, mitä putoaminen olikaan. Niinpä se nyt astui rohkeasti ulos
ilmaan. Takajalat olivat vielä luolan suulla, joten se putosi
päistikkaa eteenpäin. Maa iski sitä ankarasti kuonoon, niin että se
kiljahti. Sitten se alkoi pyörimistään pyöriä rinnettä alaspäin. Se
joutui suunnattoman kauhun valtaan. Tuntematon oli lopultakin saanut
sen kynsiinsä. Se oli käynyt siihen raivoisasti käsiksi ja aikoi nyt
tuottaa sille jotain hirvittävän pahaa. Varttuminen sai väistyä pelon
tieltä, ja se ulisi kuin säikähtynyt penikka ainakin.
Tuntematon kuljetti sitä ties kuinka hirvittävää kipua kohti, ja se
kiljui ja ulisi herkeämättä. Tämä oli aivan toista kuin maata
kyyrysillään jähmettävän pelon valtaamana, tuntemattoman hiipiessä
juuri ohitse. Nyt tuntematon oli saanut lujan otteen. Äänettömyydestä
ei olisi enää mitään hyötyä. Sitä paitsi sydäntä ei kouristanutkaan
pelko, vaan kauhu.
Rinne muuttui yhä loivemmaksi, ja sen juuri oli ruohon peittämä. Täällä
penikka menetti vastustustarmonsa. Lopultakin pysähdyttyään se päästi
vielä viimeisen tuskan ulvahduksen ja sitten pitkän, vinkuvan
valitushuudon. Ja aivan luonnollisesti, ikäänkuin olisi elämässään
siistiytynyt tuhannesti, se alkoi nuoleskella pois kuivaa savea, joka
oli tahrinut sen turkin.
Sitten se nousi istumaan ja tuijotteli ympärilleen samoin, kuin
ensimmäinen ihminen Marsiin joutuessaan tekisi. Penikka oli murtautunut
maailman seinän lävitse, tuntematon oli hellittänyt otteensa, ja
tässähän sitä nyt istui loukkaantumattomana. Mutta ensimmäinen ihminen
ei tuntisi itseään Marsissa niin vieraaksi kuin nyt tämä penikka. Se
huomasi keksineensä aivan uuden maailman, josta se ei ollut ennen
tietänyt mitään, jota se ei ollut aavistanut olevan olemassakaan.
Kun nyt tuo kauhea tuntematon oli hellittänyt, se unohti, että
tuntemattomassa oli kauhuja. Sen valtasi vain uteliaisuus. Se tutki
allaan olevaa ruohoa, kanervaa ja kuivettuneen hongan lahonnutta
runkoa, joka kohosi metsä-aukeaman laidassa. Orava, joka juoksi tyven
ympäri, kapsahti aivan sen eteen ja pelästytti sen pahanpäiväisesti. Se
kyyristyi muristen. Mutta orava oli yhtä säikähtynyt. Se livisti ylös
puuhun ja toruskeli turvapaikastaan kiihkeänä takaisin.
Tämä kohotti penikan rohkeutta, ja vaikka hetken kuluttua tikkakin sai
sen hätkähtämään, se jatkoi kuitenkin rohkeana kulkuaan. Se alkoi jo
käydä niin uskaliaaksi, että kun muuan närhi hävyttömänä hypähti sitä
kohti, se tavoitteli lintua leikiten käpälällään. Seurauksena oli
terävä isku, joka osui kuonon päähän ja sai sen ulisten kyyristymään.
Tämä rähinä oli liian ankara närhille, joka turvautui pakoon.
Mutta penikka oli oppivainen. Sen hämärä järki oli jo laatinut
tiedottomasti luokituksen. Oli olemassa eläviä ja elottomia ilmiöitä.
Eläviä piti varoa; elottomat pysyivät aina samalla kohtaa, mutta elävät
liikkuivat, eikä saattanut lainkaan tietää, mitä ne tekivät. Niiltä
saattoi yleensä odottaa odottamatonta, ja sitä varten täytyi olla
varoillaan.
Penikka matkasi perin kömpelösti. Se juoksi päin risuja ja jos jotakin.
Oksa, jonka se luuli olevan pitkän matkan päässä, iski sitä seuraavassa
tuokiossa kuonoon tai sipaisi pitkin kylkiluita. Pinta oli epätasainen.
Toisinaan se astui harhaan loukaten milloin kuononsa, milloin jalkansa.
Kivet pyörivät niille astuessa, ja niistä se oppi tajuamaan, etteivät
elottomat aina olleet yhtä vakavia kuin kotiluola ja että pienet
elottomat esineet olivat isoja herkemmät putoamaan tai pyörimään. Mutta
jokaisesta tapaturmasta se oppi. Mitä kauemmin se kulki, sitä
paremmaksi kävi astunta. Se alkoi mukautua olosuhteisiin. Se oppi
arvioimaan lihastensa liikkeitä, tuntemaan ruumiilliset rajansa,
mittaamaan eri esineiden ja esineiden sekä oman itsensä välimatkoja.
Onni auttoi sitä jo alussa. Lihan pyydystäjäksi syntyneenä (vaikk'ei se
itse tietänyt sitä) se osui lihan kimppuun juuri oman luolansa
edustalla ja ensimmäisellä retkellään. Se joutui aivan epähuomiossa
ovelasti kätkettyyn riekonpesään; oikeastaan se putosi siihen. Se
yritteli kulkea kaatuneen hongan runkoa pitkin. Mädännyt kaarna lahosi
jalan alta, ja epätoivosta kiljahtaen se luisui alamäkeä, rusahti
pienen pensaan lehvien lävitse ja putosi keskelle seitsemää
riekonpoikasta, jotka makasivat maassa keskellä pensasta.
Ne alkoivat meluta, ja ensin se pelkäsi niitä. Sitten se huomasi ne
varsin pieniksi ja kävi rohkeammaksi. Ne liikkuivat. Se laski käpälänsä
erään päälle, ja silloin tämä rupesi liikkumaan vilkkaammin. Se
haisteli lintua. Se otti sen suuhunsa. Poikanen ponnistelihe vastaan ja
kutitti sen kieltä. Samaan aikaan siinä heräsi nälän tunne. Sen leuat
sulkeutuivat. Poikasen hennot luut murskautuivat, ja suden suuhun
virtasi lämmintä verta. Se maistui hyvältä. Tämähän oli lihaa, samaa
jota emo oli antanut, tämä vain eli hampaissa ja oli sen vuoksi
parempaa. Ja niin susi söi riekon. Eikä se herennyt, ennenkuin oli
ahminut suuhunsa koko poikueen. Sitten se nuoli käpäliänsä samalla
tapaa kuin emokin teki ja rupesi ryömimään ulos pensaasta.
Ulkopuolella se kohtasi höyhenisen pyörretuulen. Tämä hyökkäys ja
siipien kiukkuiset läimähdykset saattoivat sen ymmälleen ja sokaisivat
sen. Se kätki päänsä käpälien väliin ja ulisi. Iskut taajenivat.
Riekko-emo oli raivoissaan. Silloin susikin suuttui. Se nousi muristen
ja iski takaisin käpälillään. Se upotti pikku hampaansa toiseen siipeen
ja kiskoi siitä vankasti. Riekko ponnisteli vastaan lyöden päin kuonoa
vapaalla siivellään. Tämä oli penikan ensimmäinen taistelu. Se oli
haltioissaan. Se unohti kokonaan tuntemattoman, ei pelännyt enää
mitään. Se tappeli, repi elävää olentoa, joka iski vastaan. Ja sitten,
tämä elävä olento oli myöskin lihaa. Suden valtasi halu surmata. Se oli
juuri tuhonnut pieniä eläviä olentoja. Nyt se tahtoi tuhota ison elävän
olennon. Se oli liian ankarassa puuhassa ja liian onnellinen
tietääkseen olevansa onnellinen. Se tunsi outoa nautintoa ja
viehätystä, suurempaa kuin koskaan ennen.
Se piteli kiinni siivestä ja ärisi tiukkaanpuristettujen hampaittensa
lomitse. Riekko raahasi vastustajansa ulos pensaasta. Kun se kääntyi ja
koetti saada penikan takaisin pensaan suojaan, tämä vuorostaan kiskoi
sen pois sen luota ja ulos aukealle. Ja kaiken aikaa se päästeli
hätähuutoja ja iski vapaalla siivellään niin että höyheniä lenteli kuin
lumihiutaleita. Penikka joutui suunnattoman kiihkon valtaan. Koko rodun
taisteluvimma kuohutti sitä. Tämä oli elämää, vaikk'ei se tietänyt
sitä. Se alkoi tajuta oman tarkoituksensa maailmassa; se oli nyt siinä
toimessa, jota varten se oli luotu -- surmaamassa lihaa ja tappelemassa
saadakseen sen surmatuksi. Nyt se oikeutti olemassaolonsa, jota
suurempaa elämä ei voi tehdä; sillä elämä saavuttaa huippukohtansa, kun
se tekee voimiensa takaa sitä, mitä varten se on varustettu.
Jonkun ajan kuluttua riekko herkesi ponnistelemasta. Susi piteli sitä
yhä siivestä, ja molemmat makasivat maassa katsellen toisiaan. Penikka
koetti murista uhkaavasti, hurjasti. Lintu nokkasi sitä kuonoon, joka
oli entisten seikkailujen jäljiltä vielä arka. Se hätkähti, mutta ei
hellittänyt. Lintu nokkasi yhä uudelleen. Silloin se alkoi vinkua ja
koetti peräytyä huomaamatta, että se otteensa vuoksi raahasi
vastustajaa mukanaan. Iskuja osui satamalla sen pahoinpideltyyn
kuonoon. Nyt taisteluhalu alkoi laimentua, se hellitti saaliinsa,
pyörähti ympäri ja turvautui häpeälliseen pakoon tallustaen aukeaman
poikki.
Se laskeutui lepäämään aukeaman toiselle puolen lähelle pensastoa.
Kieli riippui ulkona suusta, rinta aaltoili ja huohotti, kuonoa särki
niin, että se vinkui edelleen. Mutta äkkiä se tunsi, että jotakin
kauhean uhkaavaa oli tulossa. Tuntematon kaikkine hirmuineen syöksyi
sen kimppuun, ja se peräytyi vaistomaisesti pensaiden suojaan. Tällöin
sitä kohti lehahti tuulahdus ja ohitse pyyhälsi muuan iso,
siivekäs olio. Taivaan sinestä alas syöksyvä haukka oli melkein
iskeytymäisillään siihen kiinni.
Kun penikka nyt makasi pensastossa tointuen säikähdyksestään ja
tirkistellen arkana ulos, riekko-emo lentää lepatteli ulos rosvotusta
pesästään aukeaman toisella puolen. Tappionsa vuoksi tämä ei
kiinnittänyt mitään huomiota siivekkääseen vasamaan. Mutta penikka näki
-- ja se oli sille samalla sekä varoitukseksi että opiksi -- kuinka
haukka nopeasti sukelsi alaspäin, pyyhälsi äkisti juuri maanpinnan
ylitse, iski kyntensä riekon ruumiiseen tämän parahtaessa tuskasta ja
pelosta ja syöksyi jälleen ylöspäin taivasta kohti vieden riekon
mukanaan.
Kului pitkä aika, ennenkuin penikka lähti piilopaikastaan. Se oli
oppinut paljon. Elävät olennot olivat lihaa. Ne olivat hyviä syödä.
Mutta elävät olennot voivat myöskin vahingoittaa, jos ne ovat kyllin
isoja. Oli parasta syödä pieniä eläviä olentoja, kuten riekonpoikia, ja
jättää rauhaan isot elävät, kuten riekko-emot. Kaikesta huolimatta susi
tunsi hieman kunnianhimoa, se halusi päästä uudelleen tappelemaan tuon
riekko-emon kanssa -- mutta nyt haukka oli vienyt sen pois. Ehkäpä
olisi muitakin riekko-emoja, täytyi lähteä tutkimaan.
Se kulki penkereistä porrasta myöten alas virralle. Vettä se ei ollut
koskaan ennen nähnyt. Taisipa olla hyvä astua sille, pinnassa ei ollut
mitään epätasaisuuksia. Se astui sille rohkeasti ja vaipui pelosta
ulvoen tuntemattoman syleilyyn. Tuntui kylmältä, ja se hengitti
nopeasti suu ammollaan. Keuhkoihin syöksyikin vettä eikä ilmaa, kuten
aina hengittäessä. Tukehtuminen herätti siinä kuoleman tuskan. Sillä ei
ollut mitään tietoista kuoleman tuntemusta, mutta kaikkien muiden
erämaan eläimien lailla se omasi kuoleman vaiston. Kuolema oli siitä
suurin kivuista, itse tuntemattoman perusolemus, tuntemattoman kauhujen
summa -- kammottavin onnettomuus, mitä saattoi tapahtua, johon nähden
se ei tietänyt mitään ja pelkäsi kaikkea.
Se kohosi pinnalle, ja suloinen ilma syöksyi sen avoimeen suuhun. Se ei
vajonnutkaan enää. Aivan ikäänkuin vanhaan totuttuun tapaan se
liikutteli kaikkia jalkojaan ja alkoi uida. Läheisin ranta oli kolmisen
jalan päässä; mutta se oli noussut pinnalle selin siihen, ja
ensimmäinen kohta, mihin sen katse osui, oli vastainen ranta, jota
kohti se rupesi viipymättä uimaan. Joki oli vähäinen, mutta avautui
poukamassa parinkymmenen jalan laajuiseksi.
Keskellä uomaa virta sieppasi penikan mukaansa ja kuljetti sitä
alaspäin. Siellä se joutui pieneen koskeen, missä uinti ei auttanut.
Hiljainen vesi oli äkkiä muuttunut vihaiseksi. Toisinaan penikka oli
pohjassa, toisinaan pinnalla. Kaiken aikaa se oli ankarassa liikkeessä,
milloin pyörien ja kieppuen, milloin taas törmäten kiveen. Ja joka
kerta kiveen osuessaan se ulvaisi. Sen kulkua kuvasi sarja ulvahduksia,
joista olisi voinut laskea, kuinka monta paatta se matkallaan kohtasi.
Putouksen alla oli toinen suvanto, ja siellä virta kuljetti sen
pehmeästi rannalle ja laski yhtä pehmeästi hiekkavuoteelle. Se ryömi
kiihkeänä ylös vedestä ja laskeutui lepäämään. Taas se oli oppinut
tuntemaan enemmän maailmaa. Vesi ei ollut elävä. Ja kuitenkin se
liikkui. Myöskin se näytti yhtä tukevalta kuin maa, mutta ei ollut
ensinkään tukevaa. Tästä se teki sen johtopäätöksen, ettei kaikki aina
ollut sitä, miltä se näytti. Penikan pelko tuntematonta kohtaan oli
perittyä epäluuloa, ja nyt kokemus oli sitä lujittanut. Tämän jälkeen
se alkoi kohdella kaikkea odottavalla epäluuloisuudella. Ensin oli
opittava tuntemaan ilmiön todellinen luonne, ennenkuin siihen saattoi
luottaa.
Olipa kohtalo määrännyt sille täksi päiväksi vielä yhden seikkailun.
Sen mieleen oli muistunut, että maailmassa oli sellainenkin olento kuin
oma emo. Ja silloin se alkoi tuntea kaipaavansa tätä enemmän kuin
mitään muuta maailmassa. Ruumis oli väsynyt kaikista seikkailuista, ja
lisäksi olivat pikku aivotkin peräti uupuneet. Eiväthän ne olleet koko
varemman elämän aikana työskennelleet niin ankarasti kuin tänä yhtenä
päivänä. Sitä paitsi penikan oli uni. Ja niin se lähti hakemaan
kotiluolaa ja emoa, joutuen samalla suunnattoman yksinäisyyden ja
avuttomuuden tunteen valtaan.
Se tallusteli juuri pensaiden lomitse, kun kuului terävä, säikyttävä
huudahdus. Silmien ohitse välähti jotain keltaista. Se huomasi kärpän
hypähtävän äkkiä syrjään. Tämä oli pieni eläin, joten penikka ei
pelännyt. Sitten se havaitsi jalkainsa juuressa pikkuruisen, vain
muutaman tuuman pituisen elävän, nuoren kärpän, joka sen tavoin oli
tottelemattomana lähtenyt seikkailemaan. Tämä koetti peräytyä suden
tieltä. Susi pyöräytti sen kumoon käpälällään. Se päästi omituisen,
kirskuvan äänen. Seuraavassa tuokiossa keltainen välähdys ilmestyi
uudelleen suden silmien eteen. Jälleen kuului säikyttävä huuto, ja
samassa silmänräpäyksessä susi sai ankaran iskun kaulaansa ja tunsi
kärppä-emon terävien hampaiden tunkeutuvan lihaansa.
Vetäytyessään kiljuen ja ulisten poispäin se näki kärpän hypähtävän
poikasensa luo ja katoavan sen kera läheiseen viidakkoon. Hampaiden
kaulaan viiltämät haavat polttivat yhä, mutta vielä enemmän
vihavoitsivat sen tunteet, ja se istuutui maahan vinkuen heikosti.
Mutta kärppä-emo oli niin pieni ja niin hurja. Sudella oli vielä
opittavana, että kokoon ja painoon verraten kärppä oli kiukkuisin,
kostonhaluisin ja peloittavin kaikista erämaan surmantuojista. Mutta
pian se oli pääsevä osalliseksi tuosta tietämyksestä.
Penikka vikisi yhä vielä, kun kärppä-emo ilmestyi uudelleen näkyviin.
Tämä ei hyökännyt heti kimppuun, kun poikanen oli turvassa, vaan
lähestyi varovaisemmin, joten penikalla oli tilaisuus tarkastella tuota
solakkaa, käärmemäistä ruumista ja pystyä, sukkelaa päätä, joka oli
käärmemäinen sekin. Kärpän terävä, uhkaava huuto saattoi karvat
nousemaan pystyyn suden selässä, ja tämä murisi sille varoittavasti. Se
tuli yhä lähemmäksi. Tapahtui hyppäys, nopeampi penikan kokematonta
näköä, ja soleva, keltainen ruumis katosi hetkeksi sen näkyvistä.
Seuraavassa tuokiossa tämä oli kiinni sen kurkussa, hampaat
hautautuneina sen turkkiin ja lihaan.
Alussa susi ärisi ja koetti taistella, mutta se oli perin nuori, ja
olihan tämä vasta sen ensimmäinen päivä maailmassa: ärinä raukeni
vinkunaksi ja taistelu muodostui pyrkimykseksi päästä pakoon. Kärppä
vain ei hellittänyt. Se pysyi yhä kiinnitakertuneena koettaen päästä
hampaillaan käsiksi valtimoon, missä suden elinveri poreili. Kärppä oli
verenjuoja, ja sen mielestä oli aina parasta imeä suoraan elämän
kurkusta.
Harmaa penikka olisi kuollut eikä siitä olisi käynyt kirjoittaminen
mitään tarinaa, ellei naarassusi olisi saapunut loikkien pensaikon
halki. Kärppä päästi penikan ja hyökkäsi emon kurkkuun; yritys ei
onnistunut, mutta se sai sen sijaan kiinni leuasta. Naarassusi
heilautti päätään kuin ruoskan siimaa, mursi kärpän otteen ja lennätti
sen korkealle ilmaan. Ja tuo hoikka, keltainen ruumis oli vielä
ilmassa, kun suden leuat sulkeutuivat sen ympäri, ja kärppä sai
surmansa musertavien hampaiden välissä.
Jälleen penikka sai tuta hellyyttä emonsa puolelta. Tämä näkyi
iloitsevan sikiönsä löytämisestä vieläkin enemmän kuin penikka siitä,
että se oli löydetty. Naarassusi nuuski pentuansa, hyväili sitä ja
nuoleskeli haavoja, joita kärpän hampaat olivat viiltäneet. Sitten emo
ja penikka söivät keskenään verenimijän ja lähtivät luolaansa
nukkumaan.