Harmaa pentu.
Se erosi ulkonäöltään veljistään ja sisaristaan. Niiden karvassa ilmeni
jo äidiltä, naarassudelta, peritty punertava värivivahdus; tämä yksin
kehittyi siinä suhteessa isän kaltaiseksi. Se oli poikueen ainoa harmaa
penikka. Se oli syntynyt aito sudeksi, se oli ruumiillisesti vanhan
Silmäpuolen ilmetty perikuva, paitsi että sillä oli kaksi silmää, kun
isällä sitävastoin oli vain yksi.
Kauan eivät harmaan pennun silmät vielä olleet auki olleet, mutta se
näki jo varsin selvästi. Ja silmien ollessa vielä suljettuina se oli
tuntenut, maistanut ja haistanut. Molemmat sisarensa ja veljensä se
tunsi sangen hyvin. Se oli alkanut kisailla niiden kanssa heikolla,
kömpelöllä tavalla, vieläpä kinastellakin päästellen pienestä
kurkustaan omituisia korisevia ääniä (murinan edeltäjiä), milloin sen
veri rupesi kuohumaan. Ja jo aikoja ennen kuin silmät olivat
avautuneet, se oli oppinut kosketuksesta, mausta ja hajusta tuntemaan
emonsa -- lämmön ja sulan ravinnon ja hellyyden suojan. Emolla oli
pehmeä, hyväilevä kieli, joka rauhoitti lipuessaan pehmeän pikku
ruumiin yli ja pakotti kyyristymään aivan lähelle ja vaipumaan uneen.
Suurin osa sen elämän ensimmäistä kuukautta oli vietetty näin nukkuen;
mutta nyt se saattoi nähdä aivan hyvin, se pysyi valveilla yhä kauemmin
kerrallaan ja alkoi oppia tuntemaan maailmansa varsin hyvin. Se maailma
oli synkkä; mutta sitä se ei tietänyt, sillä mitään muuta maailmaa se
ei tuntenut. Se oli hämärä, mutta sen silmien ei ollut koskaan
tarvinnut mukautua mihinkään muuhun valoon. Sen maailma oli perin
pieni. Rajoina olivat pesän seinät; mutta kun sillä ei ollut mitään
tietoa avarasta ulkomaailmasta, eivät sen olemassaolon ahtaat rajat
milloinkaan painostaneet sitä.
Mutta se oli varhain havainnut, että yksi sen maailman seinistä erosi
muista. Tämä oli luolan suu ja valon lähde. Se oli havainnut sen muista
eroavaksi jo aikoja ennen kuin sillä oli omia ajatuksia, tietoisia
tahtomuksia. Se oli vastustamattomasti vetänyt puoleensa jo ennen kuin
sen silmät avautuivat ja näkivät sen. Sen luoma valo oli osunut sen
sulkeutuneisiin luomiin, ja silmät ja näköhermot olivat heränneet
synnyttämään heikkoja kipinänkaltaisia välähdyksiä, jotka olivat
lämminvärisiä ja kumman miellyttäviä. Sen ruumiissa ja jokaisessa
ruumiin solussa piilevä elämä, joka oli sen ruumiin varsinainen
perusaine ja erosi sen omasta persoonallisesta elämästä, oli ikävöinyt
tuota valoa kohti ja pakottanut ruumista sitä kohti, samoinkuin kasvin
erikoinen kemiallinen kokoomus työntää sitä päin aurinkoa.
Alussa, ennenkuin sen tietoinen elämä oli koittanut, se oli alituisesti
ryöminyt luolan suulle päin. Ja siinä veljet ja sisaret olivat sen
kaltaisia. Ei yksikään niistä ryöminyt tuona aikana koskaan takaseinän
pimeitä sopukoita kohti. Valo veti niitä, ikäänkuin ne olisivat olleet
kasveja; se kemiallinen kokoomus, joka muodosti niiden elämän, vaati
valoa olemassaololle välttämättömänä, ja niiden pienet penikkaruumiit
ryömivät sokeasti, kuten viiniköynnöksen kierteet. Myöhemmin, kun
jokainen kehittyi yksilöksi ja alkoi persoonallisesti tulla tietoiseksi
vaikutteista ja haluista, valon vetovoima eneni. Alituiseen ne ryömivät
ja kahnustivat sitä kohti, alituiseen emo ajoi ne pois sen luota.
Tällä tavoin harmaa pentu oppi tuntemaan, että emolla oli muitakin
ominaisuuksia kuin pehmeä, viihdyttävä kieli. Itsepäisesti ryömiessään
se havaitsi emon kuonossa olevan jotain, mikä rankaisi terävällä
nykäyksellä, ja myöhemmin se keksi käpälän, joka luhisti sen maahan ja
pyöritteli ympäri nopein, tarkoin iskuin. Siten se oppi tuntemaan
kipua, ja kun tämä yltyi, se oppi sitä karttamaan -- ensiksi
välttämällä sen aiheuttamista ja toiseksi, kun se sitä yhtäkaikki oli
aiheuttanut, pakenemalla ja karttelemalla sitä. Tämä oli tietoista
toimintaa ja tulos ensimmäisestä kokemuksien yleistämisestä. Sitä ennen
se oli kavahtanut kivusta koneellisesti, kuten se oli koneellisesti
ryöminyt valoa kohti. Tämän jälkeen se kavahti kipua, koska se
_tiesi_ sen kivuksi.
Se oli kiukkuinen penikka. Samanlaisia olivat sen veljet ja sisaretkin.
Tämä oli luonnollista. Se kuului lihansyöjiin, isä ja äiti elivät
yksinomaan lihasta. Maito, jota se oli imenyt ensimmäisessä hennossa
iässään, oli suoraan lihasta muodostunutta maitoa. Ja nyt, kuukauden
vanhana, kun sen silmät olivat olleet auki viikon verran, se alkoi
itsekin syödä lihaa -- lihaa, jonka naarassusi oli puolittain
sulattanut ja oksentanut ulos noille viidelle kasvavalle penikalle,
jotka jo vaativat yletöntä voimaa sen nisiltä.
Mutta harmaa pentu oli sitäpaitsi poikueen hurjin jäsen. Se saattoi
synnyttää äänekkäämmän murinan kuin toiset. Sen pikkuiset
raivonpurkaukset olivat paljoa peloittavammat kuin niiden. Se juuri
ensinnä oppi keikauttamaan sisarukset nurin -- taitavalla käpälän
iskulla. Ja se myöskin ensinnä tarrautui toisen penikan korvaan ja veti
ja tempoi ja murisi tiukasti kiinni puserrettujen hampaiden lomitse.
Epäilemättä se tuotti emolle eniten puuhaa, kun oli estettävä poikuetta
luolan suulle käymästä.
Valo alkoi päivä päivältä vetää harmaata penikkaa yhä enemmän
puoleensa. Alituiseen se teki parin kyynärän pituisia seikkailuretkiä
luolan suulle, ja alituiseen se ajettiin sieltä takaisin. Mutta se ei
tietänyt sitä sisäänkäytäväksi. Se ei tietänyt mitään sisäänkäytävistä
-- teistä, joiden kautta pääsee paikasta toiseen. Eihän se tuntenut
mitään muuta paikkaa, vielä vähemmin keinoa, miten sinne päästä. Niin
että sille luolan sisäänkäytävä oli seinä -- valoseinä. Mitä aurinko
oli ulkosalla elävälle, sitä oli tämä seinä sille -- sen maailman
aurinko. Se veti sitä puoleensa kuin kynttilän liekki koita. Aina se
pyrki sen luo. Elämä, joka kehittyi siinä niin nopeasti, veti sitä
alituiseen valoseinää kohti. Elämä joka sen sisässä piili, tiesi, että
se oli ainoa tie ulkomaailmaan. Mutta itse ei penikka tietänyt siitä
mitään, se ei edes tietänyt, että olikaan mitään ulkomaailmaa.
Tämä valoseinä oli eräässä suhteessa perin omituinen. Isän (penikka oli
jo oppinut tuntemaan isäkseen tuon toisen emonkaltaisen olion, joka
makasi valon lähellä ja toimitti luolaan lihaa) -- isän tapana oli
astua suoraan päin etäistä valkoista seinää ja kadota siihen. Tätä ei
harmaa penikka voinut käsittää. Emo ei sallinut koskaan lähestyä sitä
seinää, mutta se oli lähestynyt toisia seiniä ja kohdannut kovia
vastuksia aran kuononsa tiellä. Se teki kipeätä. Ja useiden sellaisten
seikkailujen jälkeen se jätti seinät rauhaan. Ajattelematta asiaa sen
enempää pikku penikka arveli tuon seinään katoamisen isälleen
ominaiseksi merkillisyydeksi, kuten maito ja puoleksi sulanut liha
olivat ominaisia emolle.
Todenteolla ei harmaa pentu ollutkaan taipuisa ajattelemaan -- ei
ainakaan ihmisten tavoin. Sen aivot toimivat varsin hämärästi. Silti
sen johtopäätökset olivat yhtä terävät ja selvät kuin ihmisten tekemät.
Sillä oli tapana hyväksyä asiat sellaisinaan, kyselemättä miksi. Juuri
tällä tavoin se luokittelikin ne. Se ei vaivannut koskaan mieltään
sillä, _miksi_ jokin seikka tapahtui; riitti tietää, _kuinka_
se tapahtui. Niinpä, kun se oli muutamia kertoja kolhaissut kuononsa
peräseinään, se tyytyi tekemään sen johtopäätöksen, että seiniin
katoaminen oli sille mahdotonta. Samalla lailla se hyväksyi
tosiseikkana sen, että isä saattoi kadota seiniin. Mutta sitä ei
kiusannut laisinkaan halu saada selville, mistä syystä isä ja se itse
olivat tässä suhteessa erilaisia. Logiikka ja fysiikka eivät näet
kuuluneet sen älylliseen rakenteeseen.
Useimpien erämaan eläjien lailla sekin sai varhain kokea nälkää. Koitti
aika, jolloin lihan saanti loppui, vieläpä maitokin ehtyi emon nisissä.
Alussa penikat vinkuivat ja ulisivat, mutta enimmäkseen ne nukkuivat.
Ennen pitkää ne olivat jo vaipuneet nälän horrokseen. Luolassa ei enää
syntynyt kinastuksia ja tappeluja, ei kuulunut mitään heikkoja
raivonpurkauksia eikä murinan kokeita, ja etäistä valkoista seinää
kohti suuntautuvat seikkailumatkat taukosivat kokonaan. Penikat
nukkuivat elon liekin lepattaessa levottomasti ja painuessa yhä
pienemmäksi.
Silmäpuoli oli epätoivoissaan. Se harhaili laajalti pitkin ympäristöä
ja nukkui vain vähän luolassa, joka oli nyt käynyt ilottomaksi ja
kurjaksi. Myöskin naarassusi poistui poikueensa luota lihaa etsimään.
Ensi päivinä penikkain syntymän jälkeen Silmäpuoli oli useat kerrat
palannut intiaanileirin lähettyville ja siellä rosvoillut jänisansoja.
Mutta lumen sulaessa ja virtojen luodessa jääpeitteensä intiaanileiri
oli siirtynyt pois, ja niin se tulolähde oli ehtynyt.
Kun harmaa penikka virkosi jälleen elämään ja alkoi tuntea
mielenkiintoa etäistä valkoista seinää kohtaan, se huomasi pikku
maailmansa väestön vähentyneen. Vain yksi sisar oli enää jäljellä.
Toiset olivat kadonneet. Vahvemmaksi varttuessaan se havaitsi olevansa
pakotettu kisailemaan yksinään, sillä sisko ei enää nostanutkaan
päätään eikä liikkunut ympäri luolaa. Harmaan pennun pikku ruumis
pyöristyi lihasta, jota se nyt söi, mutta siskolle ravinto oli tullut
liian myöhään. Se nukkui yhtämittaa, se oli kuin nahalla peitetty hento
luuranko, jossa liekki lepatti yhä matalampana ja lopulta sammui
kokonaan.
Sitten tuli aika, jolloin harmaa penikka ei enää nähnyt isänsä
ilmestyvän seinästä ja katoavan siihen tai laskeutuvan levolle luolan
suulle. Isä oli hävinnyt toisen, hiukan lievemmän nälänhädän lopulla.
Naarassusi tiesi, miksi Silmäpuoli ei palannut koskaan takaisin, mutta
sillä ei ollut mitään keinoa kertoa näkemiään harmaalle penikalle.
Pyydystäessään itse riistaa virran vasemman haaran varrella, missä
ilves asusti, se oli seurannut Silmäpuolen päivänvanhoja jälkiä. Ja se
oli löytänyt toverinsa tai oikeastaan tämän jäännökset jälkien päässä.
Siellä oli useita merkkejä suoritetusta taistelusta, ja ilves näkyi
vetäytyneen luolaansa saatuaan voiton. Ennen poistumistaan naarassusi
oli keksinyt luolan, mutta merkit ilmaisivat ilveksen olevan kotosalla,
eikä se ollut uskaltanut tunkeutua sisään.
Tämän jälkeen naarassusi karttoi vasenta haaraa metsästysretkillään.
Sillä se tiesi, että ilveksen pesässä oli poikue, ja ilveksen se tunsi
hurjaluontoiseksi olioksi ja peloittavaksi tappelijaksi. Kyllähän
puolen tusinan suden kävi helposti ajaminen sylkevä ja harjaksiaan
nostava ilves puuhun, mutta aivan toista oli yksinäisen suden asettua
ilvestä vastaan -- varsinkin kun tiesi sillä olevan takanaan nälkäisen
poikueen.
Mutta erämaa on erämaata, äitiys on äitiyttä, se on kaikkina aikoina
kiihkoisa suojelemaan niin erämaassa kuin sen ulkopuolellakin. Ja oli
koittava aika, jolloin naarassusi harmaan penikkansa vuoksi uskalsi
edetä vasemmalle haaralle ja kallioiden keskellä sijaitsevaan luolaan,
uhmaten siellä ilveksen raivoa.