Luola.
Kaksi päivää naarassusi ja Silmäpuoli maleksivat intiaanileirin
seutuvilla. Vanha susi oli huolissaan ja pelkäsi pahaa, mutta leiri
houkutteli toveria eikä tämä halunnut poistua. Mutta kun eräänä aamuna
kajahti läheltä pyssynlaukaus ja muutamia tuumia Silmäpuolen päästä
jysähti puuhun luoti, eivät eläimet enää vitkastelleet, vaan
heittäytyivät pitkään, heiluvaan juoksuun, jättäen joutuisasti vaaran
monen virstan päähän.
Ne eivät kulkeneet kauas -- vain parin päivän matkan. Naarassuden tarve
löytää etsimänsä kävi nyt aivan pakottavaksi. Se alkoi tulla perin
raskaaksi ja kykeni juoksemaan vain verkalleen. Ajaessaan kerran
jänistä, jonka se tavallisissa oloissa olisi voinut ottaa helposti
kiinni, se luopui yrityksestä ja laskeutui lepäämään. Silmäpuoli tuli
luokse; mutta kun se kosketti kuonollaan kevyesti naaraan niskaa, niin
tämä tavoitti sitä niin äkillisen hurjasti, että se kellahti selälleen
ja kävi naurettavaksi koettaessaan välttää toverinsa hampaita. Naaras
oli ärtyisämpi kuin koskaan ennen; mutta vanha susi oli tullut
kärsivällisemmäksi kuin milloinkaan ennen ja osoitti yhä enenevää
huolenpitoa.
Ja sitten naarassusi löysi mitä oli etsinyt. Tämä tapahtui erään pienen
joen luona, joka kesäisin virtasi Mackenziehin, mutta silloin oli
jäässä koko leveydeltään ja aina kiviseen pohjaansa asti -- kuollut
joki, pelkkää kiinteätä valkoista lähteeltä suulle saakka. Naarassusi
juosta hölkytti väsyneenä sen uomaa pitkin, toverin kulkiessa jonkun
verran edellä. Saavuttuaan korkeana kohoavan saviäyrään kohdalle se
kääntyi ja astui sen luo. Kevätmyrskyt ja sulanut lumi olivat
kaivertaneet äyrään kuperaksi ja muodostaneet eräässä kohden pienen
luolan kapeasta halkeamasta.
Naarassusi seisahtui luolan suulle ja silmäili seinämää huolellisesti.
Sitten se juoksi molemmilla puolin seinämän juurta myöten sinne asti,
missä se äkisti kohosi pehmeäviivaisemmasta ympäristöstä. Luolalle
palattuaan se tunkeutui sisään ahtaasta suusta. Noin kolme jalkaa sen
täytyi ryömiä, sitten seinät avartuivat ja korkenivat muodostaen pienen
pyöreän kammion, joka oli läpimitaltaan lähes kuuden jalan laajuinen;
katto oli tuskin päätä korkeammalla. Paikka oli kuiva ja mukava. Susi
tutki sitä mitä suurimmalla huolella kuono maassa ja pyörien useaan
kertaan ahtaassa kehässä. Sitten, päästäen väsyneen huokauksen, joka
kuulosti melkein röhkinältä, se käpristi kokoon ruumiinsa, antoi
jalkainsa taipua ja paneutui maahan pää luolan suulle kääntyneenä.
Korvat mielenkiinnosta törröttäen Silmäpuoli nauroi toverilleen, ja
tämä saattoi nähdä sen hännän hyväntahtoisesti heiluvan ulkopuolella.
Naaraan omat korvat kääntyivät verkalleen hetkeksi taaksepäin ja
painuivat päätä vasten suun avautuessa ja kielen työntyessä
rauhallisesti ulos, ja tällä tavoin se ilmaisi olevansa tyytyväinen
oloonsa.
Silmäpuoli oli nälissään. Se tosin laskeutui pesän suulle nukkumaan,
mutta sen uni oli levotonta. Se koetteli pysytellä hereillä ja
teroitti korviaan kirkkaalle ulkomaailmalle, missä huhtikuun
aurinko saattoi hangen kimmeltämään. Kun se torkahti, sen korviin hiipi
salassa tihkuvan veden heikkoa sihinää, ja se nousi kuuntelemaan
tarkkaavaisesti. Aurinko oli palannut, ja koko heräävä pohjolan maailma
kutsui sitä. Elämä alkoi valveutua. Ilmassa oli kevään oireita, hangen
alla kasvavan elämän tuntua, mahla puissa virtasi, umput mursivat
pakkasen kahleet.
Silmäpuoli loi levottomia katseita toveriinsa, mutta tämä ei näyttänyt
haluavan lähteä liikkeelle. Se katsahti ulkosalle, ja puolikymmentä
lumilintua lehahti sen näköalan poikki seisaalleen, katsahti sitten
taas toveriinsa ja laskeutui maahan ja torkahti. Kimeä, hento laulu
kajahti sen korvissa. Kerran, pari se pyyhkäisi uneliaana kuonoansa
käpälällään. Sitten se heräsi. Ilmassa sen kuonon kärjen kohdalla
surisi yksinäinen hyttynen. Se oli täysikasvuinen hyttynen, joka kaiken
talvea oli maannut kohmettuneena lahossa puunrungossa ja nyt vironnut
auringon lämmöstä. Susi ei voinut enää vastustaa maailman kutsua.
Sitäpaitsi se oli nälissään.
Se ryömi toverinsa luo ja koetti yllyttää tätä nousemaan. Mutta naaras
vain ärisi sille, ja se lähti yksin ulos kirkkaaseen päivänpaisteeseen,
missä se huomasi hangen käyneen pehmeäksi ja juoksemisen työlääksi. Se
kulki jäätynyttä joen uomaa pitkin, missä puiden varjostama lumi vielä
oli kestävä ja kiteinen. Se viipyi kahdeksan tuntia ja palasi pimeässä
nälkäisempänä kuin oli lähtenyt. Riistaa se oli löytänyt, mutta ei
ollut saanut sitä kiinni. Se oli vajonnut pehmeäksi sulaneen hangen
läpi, kun jänis taas oli yhtä kevyesti kuin ennenkin lipunut pitkin
pintaa.
Se pysähtyi pesän suulle äkillisen epäluulon valtaamana. Sisäpuolelta
kuului heikkoja, outoja ääniä. Toveri ei niitä synnyttänyt, ja
kuitenkin ne tuntuivat hämärästi tutuilta. Se hiipi hiljalleen sisälle,
missä naaras otti sen vastaan varoittavasti muristen. Koiras ei siitä
hämmästynyt, vaikka tottelikin pysytellen loitolla; mutta se ihmetteli
yhä noita toisia ääniä -- heikkoja, tukahdutettuja nyyhkytyksiä ja
pirahduksia.
Toveri karkoitti sen äreästi tiehensä, ja se käpristyi luolan suulle
nukkumaan. Kun aamu koitti ja pesään tunkeutui himmeätä valoa, se alkoi
taasen tutkia, mistä nuo hämärän tutut äänet lähtivät. Toverin
varoittavassa murinassa oli uusi sävy, joka ilmaisi mustasukkaisuutta,
ja koiras pysytteli hyvin huolellisesti tarpeellisen välimatkan päässä.
Se erotti kuitenkin naaraan jalkojen suojassa pitkin vartalon pituutta
viisi omituista pientä elävää kääröä, jotka olivat perin heikkoja,
perin avuttomia, päästivät hentoja, vikiseviä ääniä, mutta eivät
kyenneet avaamaan silmiään. Vanha susi oli ymmällään. Tämä seikka ei
tapahtunut ensimmäistä kertaa sen pitkän ja menestyksellisen elämän
varrella. Näin oli sattunut monesti, mutta joka kerta ilmiö oli sille
yhtä uusi yllätys.
Naaras loi toveriinsa levottomia katseita. Tuon tuostakin se päästi
matalan murahduksen ja toisinaan, kun tämä näytti tulevan liian
lähelle, murina kohosi kurkkuun teräväksi ärähdykseksi. Omaan
kokemukseen perustuvia muistoja sillä ei ollut tällaisista tilanteista,
mutta sen vaistossa, joka oli muodostunut kaikkien susiemojen
kokemuksista, häämötti muisto isistä, jotka olivat syöneet
vastasyntyneet ja avuttomat sikiönsä. Se ilmeni siinä voimakkaana
pelkona ja saattoi sen estämään Silmäpuolta tutkimasta tarkemmin
pentuja, jotka se oli siittänyt.
Mutta pelko oli turha. Vanha Silmäpuoli tunsi voimakasta vetoa, joka
puolestaan oli kaikilta susi-isiltä periytynyt vaisto. Se ei pohtinut
eikä kummastellut sitä. Tunne oli olemassa, sen olemuksen syissä; ja
oli aivan luonnollista, että susi totteli sitä kääntämällä selkänsä
vastasyntyneelle perheelleen ja lähtemällä lihaa etsimään.
Seitsemän tai kahdeksan kilometrin päässä luolasta joki jakautui ja sen
haarat työntyivät edelleen vuorien välitse suorakulmaisesti. Kulkien
vasemman haaran vartta se keksi verekset jäljet. Se nuuski niitä ja
havaitsi ne niin tuoreiksi, että se kyyristyi nopeasti ja katseli sille
suunnalle, mihin ne katosivat. Sitten se kääntyi hetken harkittuaan ja
valitsi tiekseen oikean haaran. Jäljet olivat paljon isommat sen omia,
ja se tiesi, että sellaisten vanavedessä se ei voinut tavata
sanottavasti lihaa.
Kun se oli kulkenut kilometrin verran oikean haaran vartta, sen terävät
korvat erottivat hampaiden jossain jyrsivän. Se hiipi saaliin luo ja
huomasi sen piikkisiaksi, joka seisoi koholla puuta vasten ja kalvoi
kuorta. Silmäpuoli läheni varovaisesti, mutta toivottomana. Se tunsi
lajin, mutta ei ollut koskaan ennen tavannut sitä niin kaukana
pohjoisessa, eikä se ollut milloinkaan pitkän elämänsä aikana saanut
piikkisikaa syödäkseen. Se oli kuitenkin ammoin sitten oppinut
tajuamaan, että oli olemassa jotain sellaista kuin sattuma, ja se
vetäytyi yhä lähemmäksi. Ei voinut koskaan sanoa, mitä saattaisi
tapahtua, sillä eläviin olentoihin nähden tapahtumat sattuivat aina
jollain tavoin erilaisina.
Piikkisika kiertyi palloksi työntäen joka taholle pitkiä, teräviä
neuloja, jotka tekivät hyökkäyksen mahdottomaksi. Nuoruudessaan
Silmäpuoli oli kerran nuuskinut liian läheltä samanlaista, ilmeisesti
elotonta piikkipalloa, ja silloin häntä oli äkkiä hujahtanut sille päin
silmiä. Yhden piikin se oli vienyt mukanaan kuonossaan, missä se pysyi
viikkokausia synnyttäen polttavan ajettuman, kunnes se viimein
särkeytyi irti. Siispä susi nyt laskeutui mukavaan asentoon
kyyrysilleen, kuono ainakin jalan päässä ja turvassa hännän tieltä.
Näin se odotti pysyen aivan hiljaa. Eihän voinut tietää. Jotain saattoi
tapahtua. Kenties piikkisika kiertyisi jälleen auki. Ehkä tulisi
tilaisuus, jolloin kävisi sukkelasti vihlaiseminen käpälällä hentoa,
suojatonta vatsaa.
Mutta puolen tunnin kuluttua susi nousi, murisi raivoissaan tuolle
liikkumattomalle pallolle ja jatkoi matkaansa. Se oli viime aikoina
vaaninut piikkisikoja liian usein ja turhaan tuhlatakseen enempää
aikaa. Se kulki edelleen oikean haaran vartta. Päivä kului
palkitsematta sen eränkäyntiä.
Herännyt isyyden vaisto painosti voimakkaana. Lihaa täytyi saada.
Iltapäivällä se osui erään riekon kohdalle. Se tunkeutui juuri esiin
viidakosta ja huomasi tuon hidasjärkisen linnun, joka istui
puunrungolla vajaan jalan päässä sen kuonosta. Kumpikin havaitsi
toisensa. Lintu yritti hätkähtäen tiehensä, mutta susi iski sen
käpälällään maahan, hyökkäsi sitten kimppuun ja sieppasi sen
hampaisiinsa, kun se livisti hangella koettaen nousta jälleen ilmaan.
Kun hampaat tunkeutuivat pehmeän lihan ja hauraiden luiden läpi, alkoi
susi luonnollisesti syödä. Sitten se muisti, kääntyi omille jäljilleen
ja lähti kotia kohti, kantaen riekkoa suussaan.
Susi juoksi tapansa mukaan pehmeäjalkaisena, ikäänkuin liukuvana
varjona, ja tutki varovaisena jokaista uutta näkökujaa matkansa
varrella. Parin kilometrin päässä joen haarautuman yläpuolella se näki
myöhempiä jälkiä samaa suurta laatua, jonka se oli tavannut varhain
aamulla. Se seurasi niitä valmiina kohtaamaan niiden tekijän jokaisessa
virran käänteessä.
Se pujotti päänsä esiin paaden takaa, missä virta teki tavallista
suuremman polven, ja sen nopeat silmät keksivät jotain, joka saattoi
sen äkkiä kyyristymään maahan. Siinä oli jälkien tekijä, iso
naarasilves. Tämä oli kyyrysillään, kuten sekin varemmin samana
päivänä, tuon kiinteäksi käpristyneen piikkipallon edessä. Ennen susi
oli ollut liukuva varjo, nyt se muuttui sellaisen varjon haamuksi
kiertäessään ryömien, kunnes joutui tuon hiljaisen, liikkumattoman
parin lähettyville tuulen alapuolelle.
Se makasi lumessa, riekko vieressään, ja tirkistellen matalakasvuisen
kuusen havujen välitse se vahti edessään olevaa näytelmää elämästä ja
kuolemasta -- odottavaa ilvestä ja odottavaa piikkisikaa, joita
kumpaakin jännitti elämänhalu. Ja sellainen omituinen oli tämä peli
laadultaan, että väkevämpää elämä vaati syömään heikomman ja heikompaa
taasen välttämään syötäväksi joutumista. Sillä välin vanha
Silmäpuolikin otti piilossa kyyrytessään osaa näytelmään, odottaen
jotain outoa sattuman oikkua, joka auttaisi sitä lihan saamisessa,
mihin elämä sitä pakotti.
Kului puoli tuntia, kului tunti, eikä tapahtunut mitään. Olisi
saattanut luulla, että piikkipallo oli kivi, että ilves oli kovettunut
marmoriksi, että vanha Silmäpuoli oli kuollut. Kaikkia kolmea eläintä
jännitti kuitenkin elämänhalu, joka oli melkein tuskallinen, ja
tuskinpa ne olivat milloinkaan elävämpiä kuin nyt näennäisessä
kivettymistilassaan.
Silmäpuoli liikahti kevyesti ja tuijotti edelleen yhä innokkaampana.
Jotain oli tapahtumaisillaan. Lopultakin piikkisika oli päättänyt
vainolaisen lähteneen tiehensä. Verkalleen, varovasti se kiersi auki
lävistämättömän piikkipanssarinsa. Ei mikään odotuksen väristys
kiihdyttänyt sitä. Verkalleen, verkalleen tuo piikkinen pallo suoristui
ja piteni. Silmäpuoli tunsi vahtiessaan äkkiä kosteutta suussaan, siitä
alkoi tippua kuolaa, jonka synnytti tuo elävä liha, joka ojentui sen
eteen ikäänkuin ateriaksi.
Piikkisika ei ollut kiertynyt auki aivan kokonaan, kun se havaitsi
vihollisensa. Samassa silmänräpäyksessä ilves iski. Isku oli kuin
salaman leimahdus, käpälä työnsi jäykät kyntensä, jotka olivat
koukkuiset kuin haukan, hennon vatsan alle ja vetäytyi takaisin
nopealla, repäisevällä liikkeellä. Jos piikkisika olisi ollut kokonaan
suoristunut tai jos se ei olisi äkännyt vihollistaan silmänräpäyksen
murto-osaa varemmin kuin isku tuli, ilveksen käpälä olisi päässyt
erilleen vahingoittumatta. Mutta nyt häntä heilahti sivulle ja vajotti
siihen terävät piikkinsä, kun se vetäytyi pois.
Kaikki oli tapahtunut samalla haavaa -- isku, vastaisku, piikkisian
tuskanhuuto, ison kissaeläimen älähdys äkillisestä kivusta ja
hämmästyksestä. Silmäpuoli kohosi puoliksi kiihkoissaan, korvat
pystyssä, häntä suorana ja täristen. Ilves ei voinut hillitä pahaa
sisuaan. Se hyökkäsi hurjana otuksen kimppuun, joka oli haavoittanut
sitä. Mutta vinkuva ja röhkivä piikkisika, joka heikosti koetti jälleen
kiertää raadeltua ruumistaan turvalliseksi palloksi, sivalsi uudelleen
hännällänsä, ja taasen tuo iso kissaeläin kiljaisi tuskasta ja
hämmästyksestä. Sitten se alkoi peräytyä ja aivastella, ja kuonossa
törrötti piikkejä kuin neuloja isossa pieluksessa. Se hieroi kuonoaan
käpälällä koettaen irroittaa noita polttavia okaita, työnsi sen
lumeen ja hankasi sitä oksia vasten; ja kaiken aikaa se hyppeli,
milloin eteenpäin, milloin sivulle, ylös ja alas kivun ja pelon
hurjistuttamana. Se aivasteli yhtämittaa, ja sen typpöhäntä koetti
parhaansa mukaan heilahdella nopein, kiivain tempaisuin. Se herkesi
hyppimästä ja rauhoittui melkoiseksi ajaksi. Silmäpuoli vahti. Eikä
sekään voinut olla hätkähtämättä ja nostamatta vaistomaisesti
selkäkarvojaan, kun ilves äkkiä kavahti varoittamatta suoraan ilmaan,
päästäen samalla pitkän ja hirvittävän kiljahduksen. Sitten
haavoittunut peto juoksi tiehensä kiljahtaen joka loikkauksella.
Vasta kun tämä meteli oli häipynyt etäälle, Silmäpuoli uskalsi lähteä
liikkeelle. Se astui niin arkaillen, kuin hanki olisi ollut täynnään
pystypäisiä piikkejä, jotka uhkasivat tunkeutua sen pehmeihin
jalkapohjiin. Piikkisika otti suden vastaan raivoisasti vinkuen ja
pitkiä hampaitaan hioen. Sen oli jälleen onnistunut kiertyä kokoon,
mutta pallo ei ollut aivan yhtä kiinteä kuin ennen; siihen sen lihakset
olivat liian repeytyneet. Ilves oli viiltänyt sen melkein kahtia, ja se
vuoti vielä runsaasti verta.
Silmäpuoli ahmaisi suunsa täyteen veren tahraamaa lunta, pureskeli,
maisteli ja nieli. Tämä oli ikäänkuin esimakua, ja sen nälkä kiihtyi
suunnattomasti; mutta se oli liian vanha unohtaakseen varovaisuutensa.
Se odotti. Se paneutui pitkälleen ja odotti, sillä välin kuin
piikkisika hioi hampaitaan ja röhki ja nyyhki ja toisinaan vinkui
kimeästi. Hetken kuluttua Silmäpuoli huomasi, että otuksen piikit
alkoivat veltostua ja ruumis rupesi värisemään. Äkkiä värinä taukosi.
Vielä kerran pitkät hampaat kalskahtivat uhmaavasti vastakkain, sitten
kaikki piikit painuivat lakoon, ruumis lysähti kokoon eikä liikkunut
enää.
Hermostunein, aroin käpälin Silmäpuoli suoristi piikkisian ruumiin ja
käänsi sen selälleen. Ei ollut tapahtunut mitään. Eläin oli varmasti
kuollut. Susi tarkasteli sitä tiukasti hetkisen, tarttui sitten
varovasti kiinni hampaillaan ja lähti virralle päin, puolittain kantaen
puolittain raahaten piikkisikaa; pään se oli kääntänyt sivulle
varoakseen astumasta tuon pistävän möhkäleen päälle. Sen mieleen
juolahti jotain, se hellitti taakkansa ja palasi sinne, mihin riekko
oli jäänyt. Se ei epäröinyt hetkeäkään. Se tiesi selvästi, mitä oli
tehtävä, ja pani sen heti toimeen syömällä suuhunsa riekon. Sitten se
palasi ja tarttui uudelleen taakkaansa.
Kun se laahasi eränkäynnin tuloksen luolaan, naarassusi tarkasti tätä,
käänsi kuononsa toveriansa kohti ja nuoli lievästi sen niskaa. Mutta
seuraavassa tuokiossa se jo hääteli sitä pois pentujen läheltä päästäen
ärähdyksen, joka oli vähemmän tiukka kuin tavallisesti, pikemmin
puolusteleva kuin uhkaava. Vaistomainen pelko sikiöiden isää kohtaan
alkoi hälvetä. Tämä käyttäytyi kuten susi-isän tulikin eikä osoittanut
mitään rikollista halua ahmia suuhunsa niitä nuoria olentoja, jotka se
oli siittänyt maailmaan.