Taistelu.
Ihmisäänet ja rekikoirien vinkunan oli ensinnä äkännyt naarassusi, ja
se myöskin juoksi ensimmäisenä tiehensä riutuvaan liekkikehään
saarretun miehen luota. Lauma ei halusta luopunut saaliistaan, se
viivyskeli useita minuutteja kuulostellen tarkemmin, mutta sitten sekin
lähti juoksemaan naarassuden jälkiä.
Lauman etunenässä ravasi kookas harmaa susi -- yksi sen monista
johtajista. Se ohjasi lauman kulkua naarassuden kintereillä. Se myöskin
ärisi varoittavasti nuoremmille jäsenille tai iski niitä hampaillaan,
kun ne kunnianhimoisina koettivat sivuuttaa sen. Ja se enensi vauhtia
nähdessään naarassuden, joka nyt hölkytteli hiljalleen hankea pitkin.
Tämä siirtyi sen rinnalle, ikäänkuin siinä olisi ollut sen sovittu
paikka, ja mukautui lauman kulkuun. Johtaja ei ärissyt sille eikä
paljastanut hampaitaankaan, kun se joskus sattui loikkaamaan edelle.
Päinvastoin johtaja oli sille ystävällinen -- liiankin ystävällinen sen
omasta mielestä, sillä johtaja pyrki kernaasti juoksemaan lähellä
naarasta, ja kun välimatka kävi ylen pieneksi, se vuorostaan ärisi ja
paljasti hampaansa. Saattoipa se toisinaan puraistakin seuralaistaan
kylkeen. Tämä ei sellaisen sattuessa osoittanut vähintäkään
suuttumusta. Se vain hypähti syrjään ja juoksi muutamin kömpelöin
loikkauksin jäykkänä eteenpäin, muistuttaen käytökseltään nolattua
nuorukaista.
Tämä oli yksi naarassuden harmeista lauman matkalla, sillä muutakin
kiusaa se sai kokea. Sen toisella puolen juoksi laiha vanha hukka,
jonka harmaassa turkissa näkyivät monen taistelun arvet. Vanhus juoksi
aina sen oikealla puolella. Tämä kai johtui siitä, että sillä oli vain
yksi silmä, nimittäin vasen jäljellä. Sekin osoittautui halukkaaksi
työntäytymään naaraksen lähelle, niin että sen arpinen kuono kosketti
tämän vartaloa, hartioita tai niskaa. Vasemmanpuolisen vieruskumppanin
huomionosoitukset naaras keskeytti hampaillaan; mutta kun molemmat
pyrkivät hyväilemään samaan aikaan, sai se kovia tölmäyksiä puolelta ja
toiselta ollessaan pakotettu nopein iskuin karkoittamaan kummankin
kosijan loitommalle ja samalla haavaa pysyttelemään lauman etunenässä
ja tarkkaamaan tietä. Tällöin sen vieruskumppanit paljastivat hampaansa
ja ärisivät uhkaavasti toisilleen. Niiden teki mieli tapella, mutta
yksinpä kosiminen ja sen aiheuttama mustasukkaisuuskin saivat väistyä
pakottavamman, nälän tieltä.
Joka kerta kun susivanhuksen oli pakko äkisti väistää terävähampaista
mielitiettyään, se töytäsi erääseen nuoreen kolmivuotiaaseen, joka
juoksi sen sokealla oikealla sivulla. Tämä nuori susi oli kasvanut
täyteen mittaansa; ja jos otamme huomioon lauman nälän heikontaman
tilan, se oli enemmän kuin keskinkertaisen voimakas ja ripeä. Siitä
huolimatta se pysyttelihe pää vanhan silmäpuolen olkapään tasalla.
Milloin se uskalsi edetä aivan vanhemman suden rinnalle (mikä tapahtui
harvoin), ärähdys ja isku saivat sen jälleen peräytymään hartiain
kohdalle. Toisinaan se kuitenkin jättäytyi varovasti ja verkalleen
jälkeen ja pujottautui iäkkään johtajan ja naarassuden väliin. Tämä
herätti kaksinkertaista, jopa kolminkertaistakin suuttumusta. Kun
naaras ärähti harmista, niin vanha johtaja pyörähti heti kolmivuotiaan
kimppuun. Joskus naaraskin pyörähti mukana. Ja välistä myöskin
vasemmanpuolinen nuori johtaja yhtyi näihin molempiin.
Joutuessaan täten vastustamaan kolminkertaista kiukkua nuori susi
pysähtyi äkisti ja asettui istumaan etujalat jäykkinä, suu uhkaavana ja
harja pystyssä. Tämä hämminki liikkuvan lauman etunenässä synnytti aina
sekasortoa peräpuolessa. Jäljessätulevat tölmäsivät nuoreen suteen ja
ilmaisivat tyytymättömyyttään iskemällä terävästi hampaansa sen
takajalkoihin ja kylkiin. Se tuotti itselleen ikävyyksiä, sillä ruoan
puute vaikutti ärsyttävästi pikavihaisiin mieliin. Mutta sillä oli
nuoruuden rajaton luottamus itseensä, ja itsepintaisesti se uudisti
yrityksensä tuon tuostakin, vaikk'ei koskaan voittanut sillä muuta kuin
mieliharmia.
Jos olisi ollut ravintoa saatavissa, olisi kosinta ollut kiihkeämpää ja
synnyttänyt kahakoita, hajoittaen koko lauman. Mutta tämän tila oli
epätoivoinen. Pitkällinen nälkä oli laihduttanut lauman peräti. Se ei
kyennyt juoksemaan yhtä nopeasti kuin tavallisesti. Perässä ontuivat
heikot yksilöt, kaikkein nuorimmat ja vanhimmat. Etunenässä olivat
vahvimmat. Mutta kaikki näyttivät pikemmin luurangoilta kuin rotevilta
susilta. Eläinten liikkeet olivat silti kevyitä ja uupumattomia,
ellemme ota lukuun niitä, jotka ontuivat. Niiden jäntereiset lihakset
näyttivät olevan ehtymättömän tarmon lähteitä; ne toimivat
teräksenjäntevästi alati valmiina uuteen liikkeeseen.
Sudet juoksivat penikulmamääriä sinä päivänä. Ne juoksivat myöskin koko
yön. Ja seuraava päivä tapasi ne yhä juoksemassa. Ne samosivat halki
jäätyneen ja aution maan. Missään ei näkynyt elon merkkiä. Ne yksin
liikkuivat halki avaran toimettomuuden. Ne yksin olivat hengissä, ja ne
etsivät toisia olioita, jotka olivat elossa, ahmiakseen ne suuhunsa ja
jatkaakseen elämäänsä.
Ne kulkivat matalain harjanteiden ylitse ja kymmenkunnan pienen joen
poikki, ennenkuin niiden etsintä tuli palkituksi. Alankomaalla ne
vihdoin tapasivat hirviä. Ensimmäinen otus oli iso koirashirvi. Tässä
oli lihaa ja elämää, eikä sitä ollut vartioimassa mitään salaperäistä
tulta eikä lentäviä liekkejä. Lättäkaviot ja haarasarvet ne kyllä
tunsivat, ja ne heittivät oheen tavallisen kärsivällisyytensä ja
varovaisuutensa. Ottelu oli lyhyt ja tulinen. Ison hirven kimppuun
hyökättiin joka taholta. Se viilteli tai halkoili vainoojainsa kalloja
iskien taitavasti ympärilleen suurilla kavioillaan. Se murskasi niitä
ja taittoi niiden selkärangan isoilla sarvillaan. Se tallasi ne alleen
lumeen taistelun tuoksinassa. Mutta se oli tuomittu ja lyyhistyi
maahan, naarassuden repiessä hurjana sen kurkkua ja toisten hampaiden
tarrautuessa kaikkialla sen ruumiiseen. Ne ahmivat suuhunsa sen
elävältä, jo ennenkuin sen kamppailu oli päättynyt ja se oli saanut
viimeisen, kuolettavan iskun. Nyt oli ruokaa yltäkyllin. Hirvi painoi
yli kahdeksansadan naulan -- siitä tuli kaksikymmentä naulaa lihaa
kutakin lauman neljääkymmentä sutta kohti. Mutta jos ne saattoivat
paastota ihmeteltävästi, ne saattoivat myöskin syödä ihmeteltävästi, ja
pian oli jäljellä vain muutamia luita tuosta komeasta eläimestä, joka
jokunen tunti sitten oli taistellut laumaa vastaan.
Nyt levättiin ja nukuttiin runsaasti. Vatsain ollessa täynnä nuoret
koiraat rupesivat riitelemään ja kinastelemaan, ja sitä kesti pitkin
päivää, kunnes lauma jonkun ajan kuluttua hajosi. Nälänhätä oli
loppunut. Sudet oleilivat nyt riistarikkaassa seudussa, ja vaikka ne
edelleenkin pyydystelivät laumassa, ne menettelivät varovaisemmin,
eristäen kömpelöitä naaraita tai rampoja urosvanhuksia pienistä
hirviparvista, joiden kintereille ne osuivat.
Mutta tässä yltäkylläisyyden maassa koitti päivä, jolloin susilauma
jakaantui kahteen osaan, jotka lähtivät eri suunnille. Naarassusi,
vasemmalla kulkeva nuori johtaja ja oikeanpuolinen vanha hukka johtivat
osastonsa alas Mackenzie-joelle ja sen poikki itäiseen järviseutuun.
Päivä päivältä tämä lauman jäännös hupeni. Kaksittain, koiras ja naaras
aina yhdessä, sudet erosivat siitä. Toisinaan joku koiras sai yksinään
paeta kilpailijansa teräviä hampaita. Lopulta jäljellä oli vain neljä
-- naarassusi, nuori johtaja, silmäpuoli hukka ja rohkea kolmivuotias.
Naarassusi oli nyt käynyt hurjaksi luonnoltaan. Kaikki kolme kosijaa
saivat tuta sen hampaita. Eivätkä ne sentään milloinkaan vastanneet
samalla tapaa, eivät koskaan puolustautuneet sitä vastaan. Ne käänsivät
hartiansa sen kiukkuisimmillekin hyökkäyksille alttiiksi ja koettivat
häntää heiluttaen ja keikaroivasti astuen lievittää sen raivoa. Mutta
jos ne sitä kohtaan osoittivatkin pelkkää lempeyttä, toisilleen ne
olivat hurjan kiukkuisia. Kolmivuotias kävi intohimossaan liian
uskaliaaksi. Se hyökkäsi silmäpuolen kimppuun tämän sokealta sivulta ja
repi sen korvan riekaleiksi. Tosin harmaa vanhus voi nähdä vain
toiselle puolen, mutta se saattoi vainoojansa nuoruutta ja ketteryyttä
vastaan asettaa pitkien vuosien kokemukseen perustuvan viisauden.
Menetetty silmä ja arpinen kuono ilmaisivat, minkälaatuista sen kokemus
oli. Se oli suoriutunut hengissä liian monesta kahakasta epäilläkseen
hetkeäkään, mihin oli ryhdyttävä.
Taistelu alkoi kunniakkaasti, mutta ei päättynyt yhtä kauniisti. On
mahdotonta kertoa, minkälainen sen tulos olisi ollut, sillä kolmas susi
liittyi vanhukseen, ja yhdessä molemmat johtajat kävivät kolmivuotiaan
kimppuun ja ryhtyivät sitä tuhoamaan. Kaikilta puolilta se joutui
alttiiksi entisten toveriensa armottomille hampaille. Unohdetut olivat
päivät, jolloin ne olivat yhdessä ajaneet riistaa, unohdettu saalis,
jonka ne olivat kaataneet maahan, samoin nälkä, jota ne olivat
kärsineet. Kaikki tuo kuului menneisyyteen. Nyt oli kysymyksessä
rakkaus -- ja se on aina ollut ankarampi ja julmempi homma kuin
ravinnon hankinta.
Ja sillä välin naarassusi, kaiken syy, istui rauhallisena vuottaen.
Olipa se mielissäänkin. Tämä oli sen päivä -- eikä se tullut usein --
jolloin selkäkarvat nousivat pystyyn ja hammas kalahti toiseen tai repi
ja raateli taipuvaa lihaa, yksinomaan sen omistamisen vuoksi.
Ja rakkauden tähden kolmivuotias, jolle tämä oli ensimmäinen sellainen
seikkailu, heitti henkensä. Ruumiin kummallakin puolen seisoivat
molemmat kilpailijat. Ne tuijottivat naarassuteen, joka istui hymyillen
hangella. Mutta vanhempi johtaja oli viisas, hyvin viisas, niin
rakkaushommissa kuin taistelussakin. Nuorempi käänsi päätänsä
nuollakseen hartiassaan olevaa haavaa. Kaulan kaarros oli kilpailijaan
päin. Ainoalla silmällään vanhempi näki tilaisuuden tulleen. Se
hyökkäsi alhaalta kimppuun ja iski kurkkuun raateluhampaansa. Se oli
pitkä, viiltävä puraisu ja samalla syväkin. Hampaat katkaisivat kurkun
valtimon. Sitten se hyppäsi erilleen. Nuori johtaja karjaisi kauheasti,
mutta karjahdus katkesi kesken kutittavaksi yskäksi. Verta vuotaen ja
yskien, jo voitettuna, se kävi vanhemman kimppuun ja taisteli hengen
kaikotessa ruumiista. Jalat herpaantuivat, päivänvalo himmeni silmissä,
iskut ja hypyt harventuivat harventumistaan.
Ja kaiken aikaa naarassusi istui hymyillen. Taistelu teki sen
epämääräisellä tavalla iloiseksi, sillä tämä oli erämaan kosintaa,
luonnon sukupuoli-murhenäytelmää, ja se on murhenäytelmää vain niille,
jotka kuolevat. Eloon jääneille se ei ole murhenäytelmää, vaan
toteutumista ja täyttymistä.
Kun nuori johtaja makasi lumessa eikä enää liikkunut, niin Silmäpuoli
astui naaraan luo. Sen käytöksessä ilmeni osittain voitonriemua,
osittain varovaisuutta. Selvästi se odotti töykeyttä, ja suuresti se
hämmästyi, kun naaraan hampaat eivät irvistäneetkään sille kiukkua.
Ensi kertaa tämä kohteli sitä ystävällisesti. Se nuuski toverin kuonoa,
vieläpä alentui hyppimään ja kisailemaankin sen kanssa aivan penikkain
tapaan. Ja kaikesta harmaudestaan ja viisaasta kokemuksestaan
huolimatta koiras käyttäytyi yhtä penikkamaisesti ja vielä hiukan
hullumminkin.
Unohdettuja olivat molemmat kilpailijat ja lumeen punaisella kirjailtu
rakkaustarina. Vain kerran ne muistuivat mieleen, kun Silmäpuoli
hetkeksi pysähtyi nuolemaan jäykistäviä haavojaan. Silloin sen huulet
puolittain vääntyivät murinaan ja niska ja selkäkarvat kohosivat
vaistomaisesti; se kyyristyi hyökkäykseen, ja kynnet koukistuivat
etsien hangesta tukevampaa jalansijaa. Mutta seuraavassa tuokiossa asia
oli unohtunut, kun se juoksi naarassuden perään, joka ujostellen loikki
edellä metsän halki.
Sitten ne juoksivat rinnan, kuten hyvät ystävät, jotka ovat yksissä
hommissa. Päivät kuluivat, ja ne pysyttelivät toistensa seurassa, ajaen
riistaa ja surmaten ja syöden sen yhdessä. Jonkun ajan kuluttua
naarassusi rupesi käymään rauhattomaksi. Se näytti etsivän jotain, mitä
se ei voinut löytää. Onkalot kaatuneiden puiden alla vetivät sen
huomion puoleensa, ja se kulutti paljon aikaa nuuskien suurenpuoleisia
lumen peittämiä halkeamia ja luolia kallioissa ja äyräillä. Vanha
Silmäpuoli ei siitä välittänyt, mutta se seurasi toveriaan
hyvänluontoisena, ja kun tämän tutkimukset muutamin paikoin kävivät
tavattoman pitkällisiksi, se paneutui maahan odottamaan, kunnes toinen
oli valmis jatkamaan matkaa.
Ne eivät viipyneet yhdessä kohdin, vaan kulkivat maan poikki, kunnes
saapuivat jälleen Mackenzie-joelle, jonka vartta ne verkalleen
siirtyivät alaspäin. Usein ne poistuivat sen lähettyviltä ajaakseen
riistaa sen pienten lisäjokien ympäristöissä, mutta palasivat kuitenkin
aina sen luo. Joskus ne kohtasivat toisia susia, tavallisesti
pariskuntia; mutta kummaltakaan puolen ei osoittauduttu taipuvaisiksi
ystävälliseen seurusteluun, ei iloittu yhtymisestä eikä haluttu
muodostaa laumaa. Useasti ne tapasivat myöskin yksinäisiä susia. Nämä
olivat aina koiraita, ja ne pyrkivät tunkeilevina liittymään
Silmäpuolen ja sen kumppanin seuraan. Tämä ei miellyttänyt sitä, ja kun
toveri seisoi karvojaan pörröttäen ja hampaansa paljastaen sen
rinnalla, täytyi noiden osattomien peräytyä, kääntyä pois ja jatkaa
yksinäistä vaellustaan.
Eräänä kuutamoisena yönä Silmäpuoli pysähtyi äkkiä juostessaan salon
halki. Sen kuono työntyi ylöspäin, häntä jäykistyi ja sieraimet
laajenivat sen haistellessa ilmaa. Se piti myös koholla yhtä jalkaa
koiran tapaan. Se ei tyyntynyt, vaan haisteli yhä ilmaa koettaen tajuta
viestiä, joka kulkeutui tuulen mukana sen luo. Yksi huolimaton
nuuskahdus oli tyydyttänyt sen kumppania, ja tämä juosta hölkytti
edelleen saadakseen vanhuksenkin vakuutetuksi. Vaikka toinen seurasikin
jäljessä, se oli siitä epäluuloinen eikä voinut olla silloin tällöin
pysähtymättä tutkiakseen tarkemmin varoitusta.
Naaras hiipi varovaisesti puiden keskellä sijaitsevan avaran aukeaman
liepeelle. Hetkisen se seisoi yksin. Sitten Silmäpuolikin saapui
paikalle ryömien ja liukuen, jokainen aistin valppaana, jokainen karva
säteillen loputonta epäluuloa. Ne seisoivat vieretysten tarkaten ja
kuunnellen ja haistellen.
Niiden korvat erottivat kinastelevien ja ärhentelevien koirien melua,
miesten kurkkuhuutoja, riitelevien naisten terävämpiä ääniä ja kerran
lapsen kimakkaa ja valittavaa itkua. Tuskin ne voivat nähdä paljoa
muuta kuin nahkakotien suunnattomat rungot, nuotion liekit, jotka
taittuivat väliin joutuneiden ihmisten liikkeistä, ja savun, joka
verkalleen nousi tyveneen ilmaan. Mutta niiden sieraimiin saapuivat
intiaanileirin tuhannet tuoksut, kertoen tarinaa, joka Silmäpuolelle
oli enimmäkseen outoa, mutta josta naarassusi tunsi jokaisen
yksityiskohdan.
Se oli oudon kiihkon vallassa ja nuuski nuuskimistaan yhä enentyvällä
mielihyvällä. Mutta vanha Silmäpuoli oli epäilevällä kannalla. Se
ilmaisi arvelunsa ja yritti koetteeksi lähteä. Naaras kääntyi ja
kosketti kuonollaan toverin niskaa ikäänkuin rauhoittaakseen, sitten se
silmäili taasen leiriä. Sen ulkomuodossa oli uutta ikävöintiä, mutta se
ei ollut nälän synnyttämää. Sitä värisytti halu, joka yllytti astumaan
eteenpäin, pääsemään lähemmäksi tuota tulta, missä sai kinastella
koirien kanssa ja vältellä kompastelevien ihmisten jalkoja.
Silmäpuoli liikkui kärsimättömänä sen vieressä; levottomuus palasi
uudelleen, naaras tunsi jälleen kipeätä tarvetta löytää etsimänsä
seikan. Se kääntyi ja ravasi takaisin metsään suureksi helpotukseksi
Silmäpuolelle, joka juoksi hiukan edellä, kunnes olivat turvassa puiden
suojassa.
Liukuessaan kuun valossa eteenpäin, äänettöminä kuin varjot, sudet
joutuivat jonkun pakolaisen jäljille. Molemmat kuonot painuivat
tutkimaan lumessa olevia jälkiä. Ne olivat aivan verekset. Silmäpuoli
juoksi varovaisesti toveri kintereillään. Käpäläin leveät pahkat olivat
laajalle levitetyt ja koskettivat lumeen pehmeästi kuin sametti.
Silmäpuoli havaitsi jotain hämärää liikettä valkoisella pinnalla. Sen
liukuva kulku oli petollisen nopeata, mutta nytpä sen vauhtia vasta
sieti katsella. Edessä loikki tuo himmeä valkoinen laikka, jonka se oli
huomannut.
Sudet juoksivat pitkin kapeata kujaa, jonka molemmilla puolin kasvoi
nuorta kuusimetsää. Puiden lomitse saattoi nähdä kujan suun, joka
aukeni kuun valaisemalle aholle. Vanha Silmäpuoli joutui yhä lähemmäksi
pakenevaa valkoista olentoa. Loikkaus loikkaukselta se lyhensi
välimatkaa. Nyt se oli kintereillä. Vielä hyppäys, niin hampaat
vajoisivat siihen. Mutta tuo hyppäys jäi tekemättä. Korkealla ilmassa,
suoraan yläpuolella leijaili tuo valkoinen olento -- kimpuroiva jänis,
joka hyppi ja heilui karkeloiden ilmassa eriskummallisella tavalla,
palaamatta enää alas maahan.
Silmäpuoli hypähti takaisin murahtaen äkillisestä pelosta, painui
sitten lumeen kyyrysilleen äristen uhkaavasti tuolle peloittavalle
ilmiölle, jota se ei ymmärtänyt. Mutta naarassusi työntyi tyynesti sen
ohi. Sekin lennähti korkealle, mutta ei niin ylös kuin riista, ja sen
hampaat iskivät vastatusten kilahtaen kuin metalli. Se hypähti
uudelleen ja yhä uudelleen.
Toveri oli verkalleen lauennut jännityksestään ja tarkasteli toisen
hommia. Sitä harmitti nyt tämän turhat yritykset, ja se teki itse aimo
loikkauksen ylöspäin. Hampaat tarttuivat jänikseen, ja se veti sen
mukanaan alas maahan. Mutta samalla sen vierestä kuului epäilyttävää
ritinää, ja hämmästyneenä se huomasi erään nuoren kuusen painuvan
lyömään sitä. Leuat hellittivät otteensa, ja se hypähti taaksepäin
välttääkseen tuon oudon vaaran; hampaat paljastuivat, kurkku korisi, ja
jok'ikinen karva nousi pystyyn raivosta ja pelosta. Ja samassa hetkessä
tuo nuori puu suoristi hoikan runkonsa ja jänis leijui jälleen tanssien
ilmassa.
Naarassusi oli vihainen. Se upotti harmissaan hampaansa toverinsa
olkapäähän; ja säikähtyneenä, havaitsematta mistä tuo uusi hyökkäys
tuli, tämä iski takaisin raivoissaan ja yhä suuremman pelon valtaamana,
viiltäen halki ahdistajan kuonon. Naaraalle oli toverin äkämystyminen
yhtä odottamatonta, ja se karkasi tämän kimppuun kiukusta äristen.
Silloin koiras huomasi erehtyneensä ja koetti lepyttää toveria; mutta
tämä ryhtyi rankaisemaan sitä perinpohjaisesti, kunnes se luopui
kaikista sovituskokeista ja pyöri kehässä pää sivulle kääntyneenä,
ottaen hartioillaan vastaan kurittavien hampaiden iskut.
Sillä välin jänis kellui ilmassa susien yläpuolella. Naarassusi
istuutui lumeen, ja vanha Silmäpuoli, joka nyt pelkäsi toveriaan
enemmän kuin tuota salaperäistä puuta, hypähti jälleen jäniksen
kimppuun. Vaipuessaan maahan saalis hampaissaan se piti katseensa
puuhun kiintyneenä. Tämä taipui mukana maata kohti, kuten ennenkin.
Eläin kyyristyi uhkaavaa iskua odotellen, karvat nousivat pystyyn,
mutta hampaat pitivät yhä lujasti kiinni jäniksestä. Iskua ei
kuitenkaan tullut. Runko pysyi yhä taipuneena sen ylitse. Sen
liikkuessa puukin liikahti, ja se murisi viholliselleen
yhteenpuristuneiden hampaittensa lomitse; sen ollessa hiljaa puukin oli
liikkumaton, ja se arveli turvallisemmaksi pysyä edelleen paikallaan,
vaikka jäniksen lämmin veri maistui hyvältä sen suussa.
Tästä tukalasta tilasta sen pelasti toveri, joka otti jäniksen
haltuunsa ja kalvoi tyynenä irti eläimen pään, puun huojuessa ja
keikkuessa uhkaavasti yläpuolella. Yht'äkkiä puu lennähti pystyyn eikä
sen koommin enää häirinnyt, vaan pysyi luonnollisessa asennossa. Sitten
naarassusi ja Silmäpuoli ahmivat yhdessä suuhunsa saaliin, jonka tuo
salaperäinen puu oli niille pyydystänyt.
Salossa oli muitakin polkuja ja kujia, joiden varsilla ilmassa kellui
jäniksiä, ja susipari tutki ne kaikki. Naarassusi oli oppaana,
Silmäpuoli seurasi tarkkaavaisena ja oppi siten rosvoamaan ansoja, mikä
tulevaisuudessa oli sille suureksi hyödyksi.