Nälkähuuto.
Päivä alkoi hyväenteisesti. Yöllä ei ollut kadonnut ainoatakaan koiraa,
ja he lähtivät vaeltamaan halki hiljaisuuden, kylmyyden ja pimeän
melkoisen hilpein mielin. Bill tuntui unohtaneen yölliset
ennustuksensa, yltyipä päivällä hulluttelemaankin koirien kanssa, kun
nämä kaatoivat reen eräässä pahassa kohdassa.
Siinä syntyi aika sekamelska. Reki oli ylösalaisin puunrungon ja ison
paaden väliin kiilautuneena, ja heidän oli pakko irroittaa koirat
saadakseen sotkun selvitetyksi. Miehet hyörivät juuri kumarruksissaan
reen ääressä koettaen nostaa sitä, kun Henry huomasi Korvapuolen
hiipivän tiehensä.
"Hei, Korvapuoli, tule tänne!" huusi hän suoristuen ja kääntyen koiraan
päin.
Mutta Korvapuoli porhalsi juoksuun lumen poikki, laahaten valjaita
perässään. Ja siellä, heidän takanaan, oli naarassusi sitä odottamassa.
Tätä lähetessään koira kävi äkkiä varovaiseksi. Juoksu hidastui
valppaaksi, keikaroivaksi astunnaksi, ja sitten se seisahtui. Se
tarkasteli sutta huolellisesti ja epäillen, mutta kuitenkin
halukkaasti. Naaras näytti sille hymyilevän, paljastaen hampaansa
pikemmin mielistelevästi kuin uhkaavasti. Se astui kohti muutaman
askeleen, kisailevasti, ja pysähtyi sitten. Korvapuolikin läheni, yhä
valppaana ja varovaisena, häntä ja kotvat pystyssä, pää koholla.
Se koetti nuuskia suden kuonoa, mutta tämä peräytyi leikillisesti ja
ujostellen. Joka kerta kun koiras läheni, naaras väistyi saman verran.
Askel askeleelta susi viekoitteli koiran kauemmaksi ihmisten
turvallisesta läheisyydestä. Kerran, ikäänkuin varoitus olisi hämärästi
vilahtanut sen ymmärryksessä, se käänsi päätään ja katsahti kaatunutta
rekeä, vetokumppanejaan ja molempia miehiä, jotka huutelivat sille.
Mutta mitä ajatuksia sen mielessä lieneekin ollut muodostumaisillaan,
ne karkoitti naarassusi, joka läheni, nuuski sen kuonoa lyhyen hetken
ja sitten alkoi taas ujostellen peräytyä sen uudelleen edetessä.
Billin mieleen oli sillä välin muistunut pyssy. Mutta se oli kaatuneen
reen alla, ja kun hän viimein Henryn avulla oli saanut kuorman
käännetyksi, olivat Korvapuoli ja naarassusi jo liian lähellä toisiaan
ja niin pitkän matkan päässä heistä, ettei hän uskaltanut ampua.
Liian myöhään Korvapuoli havaitsi erehtyneensä. Miehet näkivät sen
kääntyvän ja alkavan juosta heitä kohti, ennenkuin havaitsivat
muutoksen syyn. Sitten he näkivät kymmenkunnan laihan ja harmaan
otuksen loikkivan lumilakeuden poikki; ne lähestyivät heidän jälkiään
suorakulmaisesti sulkeakseen koiralta paluutien. Samassa tuokiossa
hävisi myöskin naarassuden ujous ja kisailuhalu. Ärähtäen se hyökkäsi
Korvapuolen kimppuun. Tämä työnsi sen hartiallaan syrjään, ja kun
paluutie nyt oli suljettu ja se yhä vielä aikoi pyrkiä reen luo, se
muutti suuntansa yrittääkseen kiertämällä päästä perille. Joka hetki
saapui lisää susia yhtyen ajoon. Naarassusi pysytteli hyppäyksen päässä
Korvapuolen kintereillä.
"Minne sinä menet?" kysäisi Henry äkkiä laskien kätensä kumppanin
käsivarrelle.
Bill pudisti sen erilleen. "Minä en kestä sitä", virkkoi hän. "Ne eivät
saa enää meidän koiriamme, jos minä voin asiata auttaa."
Pyssy kädessä hän sukeltausi viidakkoon, joka reunusti heidän
kulkemaansa tietä. Hänen tarkoituksensa oli aivan selvä. Ottaen reen
Korvapuolen kiertämän kehän keskustaksi Bill aikoi ennättää sellaiselle
kohdalle, missä hän olisi ajajia vastassa. Pyssyllään, keskellä päivää,
hän kenties saattaisi herättää susissa kammoa ja pelastaa koiran.
"Kuules, Bill!" huusi Henry hänen jälkeensä. "Ole varovainen! Älä
uskalla liikoja!"
Henry istuutui reelle odottamaan. Ei hän voinut muutakaan tehdä. Bill
oli jo kadonnut näkyvistä, mutta Korvapuolen saattoi silloin tällöin
erottaa, kun se tuli esiin viidakosta ja kuusiryhmistä kadotakseen
seuraavassa tuokiossa taas niiden joukkoon. Henryn mielestä sen asema
oli toivoton. Koira oli täysin tietoinen vaarasta, mutta se juoksi
ulommaista kehää, susilauma taas sisempää ja lyhempää. Turhaa oli
ajatella Korvapuolen pääsevän niin paljon ahdistajainsa edelle, että se
kykenisi pyyhältämään näiden kehän poikki reen luo.
Eri viivat lähenevät nopeasti samaa pistettä. Henry tiesi, että jossain
tuolla lumella, puiden ja viidakkojen takana, susilauma, Korvapuoli ja
Bill yhtyisivät. Se tapahtui ylen pian, paljon pikemmin kuin hän oli
odottanut. Hän kuuli pamauksen, sitten kaksi pamausta nopeasti
peräkkäin, ja hän tiesi, että Billin ampumavarat olivat loppuneet.
Sitten hän kuuli ankarana melskeenä ärinää ja ulvahduksia. Hän erotti
Korvapuolen kiljuvan tuskasta ja kauhusta ja kuuli suden ulvahduksen,
joka ilmaisi jotain niistä lyödyn. Ja siinä oli kaikki. Ärinä taukosi.
Ulvahdukset vaikenivat. Hiljaisuus valtasi jälleen aution maan.
Kauan hän istui reellä. Hänen ei tarvinnut käydä katsomaan, mitä oli
tapahtunut. Hän tiesi sen yhtä tarkasti, kuin jos se olisi sattunut
hänen silmäinsä edessä. Kerran hän havahtui äkisti ja veti nopeasti
kirveen esiin reestä. Mutta sitten hän istuutui vielä mietiskelemään,
ja molemmat jäljellejääneet koirat kyyristyivät vavisten hänen
jalkainsa juureen.
Viimein hän nousi väsyneesti, ikäänkuin kaikki jäntevyys olisi kadonnut
hänen ruumiistaan, ja ryhtyi kiinnittämään koiria rekeen. Hän heitti
köyden olkapäälleen ja kiskoi koirien kera. Kauas ei hän kulkenut. Heti
pimeän lähetessä hän kiiruhti laatimaan leirin ja varasi itselleen
runsaat määrät polttopuita. Hän ravitsi koirat, keitti ja söi
illallisensa ja laati yösijansa lähelle tulta.
Mutta hänen ei oltu sallittu nauttia lepoa. Ennenkuin hänen silmänsä
sulkeutuivat, olivat sudet jo siirtyneet huolestuttavan lähelle. Nyt ei
enää tarvinnut aavistella niiden olinpaikkoja. Ne oleilivat ahtaassa
kehässä hänen ja nuotion ympärillä, ja hän saattoi tulen valossa
selvästi nähdä niiden makailevan, istuskelevan, ryömivän vatsallaan tai
hiipivän edestakaisin. Vieläpä ne nukkuivatkin. Siellä täällä hän näki
jonkun makaavan koiran tavoin kokoon kiertyneenä, nauttien unta, joka
häneltä itseltään nyt oli kielletty.
Hän piti tulta kirkkaasti loimuamassa, sillä hän tiesi, että se suojeli
hänen ruumistaan susien nälkäisiltä hampailta. Koirat pysyttelivät
hänen lähellään, yksi kummallakin puolella; ne nojautuivat häneen
turvaa etsien, ulisivat ja vinkuivat ja toisinaan murisivat
vimmoissaan, kun joku susista työntyi tavallista lähemmäksi. Sellaisina
hetkinä, kun koirat murisivat, koko kehä joutui liikkeeseen, sudet
nousivat seisaalleen ja tunkeutuivat tutkistellen eteenpäin, ja hänen
ympärillään kohosi ärinää ja kiihkeitä ulvahduksia moniäänisenä
kuorona. Sitten piiri laskeutui jälleen levolle, ja siellä täällä
jokunen susi ryhtyi taasen jatkamaan keskeytynyttä untaan.
Mutta tämä piiri pyrki yhtämittaa kiertymään tiukemmin hänen
ympärilleen. Pala palalta, tuuma tuumalta, suden siellä toisen täällä
ryömiessä eteenpäin, kehä pieneni, kunnes pedot olivat melkein
loikkauksen päässä. Silloin hän tempasi nuotiosta palavia puita ja
lennätti niitä parveen. Siitä seurasi aina pikainen peräytyminen, johon
liittyi kiukkuisia ulvahduksia ja säikähtynyttä ärinää, kun hyvin
tähdätty kekäle osui johonkin ylen rohkeaan eläimeen korventaen sitä.
Aamun tullen mies oli unen puutteesta riutunut ja silmät loistivat
suurina. Hän keitti eineensä pimeässä, ja kello yhdeksältä, kun
susilauma päivän valjetessa vetäytyi pois, hän ryhtyi työhön, jota hän
oli suunnitellut yön pitkinä hetkinä. Katkottuaan nuoria puita hän
laati niistä jonkinlaisen lavan sitomalla ne korkealle puiden
runkoihin. Käyttäen sitten reen sidenuoria nostoköytenä hän hinasi
koirien avulla arkun lavalle.
"Billin ne saivat, ja vielä ne voivat minutkin saada, mutta sinua,
nuori mies, ne eivät saa sinä ilmoisna ikänä", hän puheli puussa
majailevalle vainajalle.
Sitten hän lähti matkalle, ja keventynyt reki liukui nopeasti
innokkaiden koirien vetämänä; sillä nekin tiesivät, että pelastuminen
riippui M'Gurryyn saapumisesta. Sudet seurasivat nyt avonaisemmin, ne
ravasivat tyynesti perässä ja molemmin puolin, punainen kieli riippui
suusta ulkona, ja jokainen liike saattoi aaltoilevan kylkiluuston
näkyviin. Perin laihoja ne olivat, pelkkiä luurangolle pingoitettuja
nahkasäkkejä -- oikein Henryä ihmetytti, että ne pysyivät vielä
jaloillaan eivätkä oikopäätä lyyhistyneet lumelle.
Hän ei uskaltanut vaeltaa pimeään asti. Keskipäivällä aurinko ei
ainoastaan punertanut taivaanrantaa, vaan vieläpä työnsi kalpean ja
kultaisen yläreunansa sen takaa esiin. Se oli hänelle merkki. Päivät
alkoivat pidetä. Aurinko palasi. Mutta tuskin sen iloa synnyttävä valo
oli hälvennyt, kun hän jo leiriytyi. Harmaata päivänvaloa ja hämäryyttä
kesti vielä muutamia tunteja, ja hän käytti niitä hakatakseen
suunnattoman varaston polttopuita.
Yön mukana palasivat sen kauhut. Nälkiintyneet sudet kävivät
uskaliaammiksi, ja sitäpaitsi unen puute alkoi koskea Henryyn. Hän ei
voinut pysyä valveilla, vaan torkkui kyyrysillään nuotion ääressä
vaipat hartioillaan, kirves polviensa välissä ja kummallakin puolella
tiukkaan painautuva koira. Kerran hän heräsi ja näki edessään, vajaan
kymmenen askelen päässä, suuren harmaan suden, yhden lauman isoimmista.
Ja juuri hänen katsellessaan peto paneutui rauhallisena pitkälleen
laiskan koiran tavoin, haukotellen häntä päin silmiä ja tarkastellen
häntä omistajan katsein, ikäänkuin hän toden teolla olisi ollut vain
myöhästynyt ateria, joka pian joutuisi syötäväksi.
Yhtä varmaksi osoittautui koko lauma. Hän saattoi erottaa ainakin
kaksikymmentä petoa, jotka nälkäisinä tuijottivat häneen tai
levollisina nukkuivat lumella. Ne muistuttivat hänestä lapsia, jotka
olivat kokoontuneet katetun pöydän ääreen odotellen, että saisivat
luvan käydä käsiksi ruokaan. Ja hän oli määrätty niille ruoaksi. Hän
mietiskeli, kuinka ja milloin ateria alkaisi.
Kaataessaan puita nuotioon hän havaitsi ihailevansa omaa ruumistaan,
mikä ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Hän tarkasteli liikkuvia
lihaksiaan ja tunsi mielenkiintoa taitavasti laadittua sormikoneistoa
kohtaan. Nuotion valossa hän koukisti sormiansa verkalleen ja yhä
uudestaan, milloin kutakin erikseen, milloin kaikkia samalla haavaa,
levitellen niitä haralleen ja tehden nopeita tarttumaliikkeitä. Hän
tutki kynsien rakennetta ja nakutteli sormien päitä milloin terävästi,
milloin taas pehmeästi, arvostellen siten syntynyttä tunnetta. Se
hurmasi häntä, ja hän alkoi yht'äkkiä rakastaa tuota lihaansa, joka
toimi niin kauniisti, pehmeästi ja hienosti. Sitten hän loi peloissaan
silmäyksen susipariin, joka odotellen oli kiertynyt hänen ympärilleen,
ja häneen iski todellisuus: eihän tämä hänen ihmeellinen ruumiinsa,
tämä elävä liha ollut muuta kuin ruokaa, jota nuo raatelevaiset pedot
halusivat repiäkseen ja silpoakseen nälkäisillä hampaillaan; se oli
niille elatusta, kuten hirvi ja jänis niin usein oli ollut hänelle
itselleen.
Hän havahtui melkein painajaisen kaltaisesta horroksesta huomaten
edessään punertavan naarassuden. Se oli vain viiden, kuuden askelen
päässä, istui lumella katsellen häntä ahnaasti. Molemmat koirat
vinkuivat ja murisivat hänen jalkainsa juuressa, mutta se ei
kiinnittänyt niihin huomiota. Se katseli vain ihmistä, ja jonkun aikaa
tämä vastasi sen katseeseen. Eläin ei esiintynyt laisinkaan uhkaavasti.
Se vain katseli häntä ikävöiden, mutta hän tiesi sen olevan
suunnattoman nälän synnyttämää ikävöintiä. Hän oli ravintoa, ja hänen
näkemisensä kiihotti suden makuaistimuksia. Sen suu avautui, siitä
valui kuolaa, ja se nuoleskeli käpäliään odotuksen nautintoa tuntien.
Miestä värisytti kauhu. Hän ojensi nopeasti kätensä ottaakseen
nuotiosta palavan puun heittoaseeksi. Mutta jo ennenkuin hänen sormensa
olivat kiertyneet sen ympärille, susi hypähti turvaan; ja hän tiesi,
että se oli tottunut viskelyyn. Se oli ärissyt juostessaan pois,
paljastanut valkoiset hampaansa juuriin asti; koko ikävöinti oli
kadonnut ja sijaan oli tullut verenhimoinen kiukkuisa ilkeys, joka
puistatti häntä. Hän vilkaisi palavaa puuta pitelevään käteen, havaitsi
siihen tarttuneiden sormien taitavan näppäryyden, kuinka ne puun ympäri
kiertyen mukautuivat kaikkiin pinnan epätasaisuuksiin; ja pikkusormi,
joka oli liian lähellä palavaa osaa, vetäytyi koneellisesti ja herkkänä
pistävästä kuumuudesta takaisin viileämpään tartuntapaikkaan. Ja
samassa tuokiossa hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt juuri nuo
samaiset tunteelliset ja hienorakenteiset sormet naarassuden valkoisten
hampaiden murskaamina ja raatelemina. Hän ei ollut milloinkaan ennen
rakastanut tuota ruumistaan niin kuin nyt, kun sen säilyttäminen näytti
niin epävarmalta.
Kaiken yötä hän ajeli palavilla puilla nälkäistä laumaa luotaan. Kun
hän vastoin tahtoaankin torkahti, koirien ärinä ja vinkuna saattoi
hänet jälleen hereille. Tuli aamu, mutta ensimmäisen kerran päivänvalon
ei onnistunutkaan karkoittaa susia. Turhaan mies odotteli niiden
poistuvan. Ne jäivät kehään hänen ja nuotion ympärille ilmaisten
ylimielisyyttä, joka järkytti aamuvalon hänessä synnyttämää rohkeutta.
Kerran hän koetti epätoivoisena lähteä matkalle. Mutta heti, kun hän
poistui tulen suojelevasta läheisyydestä, rohkein susi karkasi hänen
kimppuunsa, mutta loikkasi harhaan. Hän pelastui hyppäämällä
taaksepäin, ja pedon hampaat loksahtivat vastatusten vain kuuden tuuman
päässä hänen reidestään. Koko lauma syöksyi nyt häntä kohti, ja hänen
täytyi lennätellä palavia kekäleitä oikealle ja vasemmalle
karkoittaakseen eläimet jälleen kunnioittavan välimatkan päähän. Eikä
hän uskaltanut edes päivänvalossakaan poistua tulen luota uusia
polttotarpeita hakkaamaan. Parinkymmenen askelen päässä kohosi
suunnaton laho honka. Hän käytti puolen päivää ulontaakseen nuotionsa
puulle saakka, pitäen joka hetki varalla puolen tusinaa palavia
soihtuja vainolaisia vastaan heitettäviksi. Päästyään viimein hongan
luo hän tutki ympäröivää metsää kaataakseen puun sille suunnalle, missä
oli runsaimmin polttotarpeita.
Yö oli edellisen kaltainen muuten paitsi siinä, että unen tarve alkoi
käydä valtaavaksi. Koirien ärinä ei enää tehonnut yhtä varmasti kuin
ennen. Sitäpaitsi ne ärisivät yhtämittaa, eivätkä hänen puutuneet ja
veltostuneet aistimensa enää erottaneet äänen kiihkeyden ja sävyn
vaihtelua. Hän havahtui äkkiä unesta. Naarassusi seisoi vajaan kolmen
jalan päässä hänestä. Koneellisesti hän työnsi sen avoimeen, ärisevään
kitaan palavan puun, hellittämättä sitä kädestään. Peto karkasi
tiehensä kivusta kiljuen, ja nauttien kärventyneen lihan ja karvan
katkusta hän katseli, miten se parinkymmenen askelen päässä pudisteli
päätään raivoisasti muristen.
Mutta tällä kertaa hän sitoi ennen torkahtamistaan palavan kuusenoksan
oikeaan käteensä. Hänen silmänsä olivat olleet ummessa vain muutaman
minuutin, kun liekki poltti hänen lihaansa herättäen hänet. Useita
tunteja hän noudatti tätä ohjelmaa. Ja joka kerta, herättyään samasta
syystä, hän ajoi sudet loitolle puita lennättelemällä, kohensi nuotiota
ja sitoi uudelleen käteensä oksan. Kaikki kävi hyvin, mutta sitten tuli
aika, jolloin hän kiinnitti oksan huonosti. Hänen silmiensä
sulkeutuessa se putosi hänen kädestään.
Hän uneksi. Hänestä näytti siltä, että hän oli Fort M'Gurryssa. Siellä
oli lämmin ja mukava olla, ja hän pelasi korttia esimiehen kanssa.
Myöskin tuntui siltä, että sudet heitä piirittivät. Ne ulvoivat aivan
porttien edessä, ja toisinaan hän ja esimies keskeyttivät pelinsä
kuunnellakseen ja nauraakseen susien turhille yrityksille päästä
sisään. Ja sitten, niin omituinen uni oli, kuului rysähdys. Ovi lensi
auki. Hän saattoi nähdä susien tulvivan isoon arkihuoneeseen. Ne
hyökkäsivät suoraan häntä ja esimiestä kohti. Oven ponnahtaessa auki
niiden ulvonta oli hirvittävästi yltynyt. Nyt se kiusasi häntä. Hänen
unensa sulautui johonkin muuhun -- hän ei tietänyt mihin; mutta läpi
kaiken sen, seuraten häntä, jatkui ulvonta itsepintaisesti.
Ja sitten hän heräsi ja havaitsi ulvonnan todelliseksi. Ylt'ympärillä
kuului voimakasta murinaa ja kiljuntaa. Sudet yhtyivät hyökkäämään. Ne
olivat jo hänen ympärillään ja kimpussaan. Muuan oli iskenyt hampaansa
hänen käsivarteensa. Vaistomaisesti hän hypähti tuleen, ja loikatessaan
hän tunsi terävien hampaiden viiltävän säärilihansa läpi. Sitten alkoi
tulitaistelu. Paksut kintaat suojelivat toistaiseksi hänen käsiään, ja
hän syyti hehkuvia kekäleitä ilmaan joka taholle, kunnes nuotio näytti
tulivuorelta.
Mutta kauan sitä ei voinut kestää. Hänen kasvonsa kävivät kuumuudessa
rakoille, hänen kulmakarvansa ja ripsensä olivat palaneet, ja poltto
alkoi käydä sietämättömäksi hänen jaloilleen. Palava puu kummassakin
kädessä hän hypähti nuotion reunalle. Susien oli täytynyt peräytyä.
Joka taholla lumi sihisi hehkuvien hiilien ympärillä, ja tuon tuostakin
joku pakeneva susi ilmaisi pärskähtäen ja äristen, että se oli sattunut
astumaan sellaiselle hiilelle.
Heittäen molemmat puut lähimpiä vainolaisiaan kohti mies työnsi
savuavat kintaansa lumeen ja ryhtyi polkemalla jäähdyttämään jalkojaan.
Koirat olivat kadonneet, ja hän tiesi, että nyt nekin olivat olleet
annoksena sitä pitkällistä ateriaa, joka oli useita päiviä varemmin
alkanut Makkaran syömisellä ja jonka loppuruoaksi hän luultavasti
joutuisi jonakin läheisenä päivänä.
"Vielä ette ole minua saaneet!" hän huusi heristäen hurjana nyrkkiään
nälkäisille pedoille. Ja hänen äänensä kuullessaan koko piiri joutui
kiihdyksiin, kaikkialta kajahti murinaa, ja naarassusi hiipi aivan
lähelle ja tarkasteli häntä nälkäisen ahnaasti.
Hän ryhtyi nyt toteuttamaan uutta aatetta, joka oli juolahtanut hänen
mieleensä. Hän ulonsi nuotion avaraksi kehäksi. Tämän kehän
sisäpuolelle hän kyyristyi, allaan makuuvaatteet suojana sulavaa lunta
vastaan. Kun hän oli näin kadonnut tulen peittoon, koko lauma saapui
uteliaana nuotion reunalle tutkimaan, minne hän oli joutunut. Tähän
asti se ei ollut päässyt tulen lähelle, mutta nyt pedot paneutuivat
koirien tavoin ahtaaseen kehään sen ympärille, silmiään vilkuttaen ja
haukotellen ja venytellen laihoja ruumiitaan tuossa oudossa lämmössä.
Sitten naarassusi istuutui, kohotti kuononsa muuatta tähteä kohti ja
alkoi ulvoa. Susi toisensa jälkeen yhtyi siihen, kunnes koko lauma
ulvoi nälkähuutoaan, istuen peräpakaroillaan taivasta kohti.
39
Aamu sarasti, päivä koitti. Tuli paloi matalana. Polttotarpeet olivat
loppuneet, niitä täytyi noutaa lisää. Mies koetti astua ulos
tuliympyrästä, mutta sudet kokoontuivat häntä vastaan. Palavat puut
saattoivat ne hypähtämään syrjään, mutta ne eivät peräytyneet enää.
Turhaan hän koetti karkoittaa niitä. Kun hän herkesi taistelemasta ja
hoippui kehän sisäpuolelle, hyökkäsi muuan susi häntä kohti, lensi
syrjään ja osui kaikilla neljällä jalallaan hiiliin. Se kiljaisi
kauhusta, samalla kertaa äristen, ja ryömi takaisin jäähdyttämään
käpäliään lumessa.
Mies istuutui kyyrysilleen vaipoillensa. Ruumis taipui lanteiden
kohdalta etunojaan. Alas vaipuneet olkapäät ja polviin nojautuva pää
ilmaisivat hänen luopuneen ponnistelemasta. Silloin tällöin hän kohotti
päätään tarkastaakseen tulen pienentymistä. Liekkien ja hiilten
muodostama kehä alkoi murtua palasiksi, kun sen eri kohtiin syntyi
aukkoja. Nämä aukot kasvoivat, tulipiirin kappaleet lyhenivät.
"Nyt voitte milloin hyvänsä tulla ottamaan minut", mutisi hän. "Minä
rupean joka tapauksessa nukkumaan."
Kerran hän heräsi, ja kehän aukossa, aivan hänen edessään, seisoi
naarassusi häneen tuijottaen. Hän heräsi uudelleen, hiukan myöhemmin,
vaikka hänestä tuntui kuluneen tunteja. Hänen ympärillään oli
tapahtunut salaperäinen muutos -- niin salaperäinen, että hän havahtui
aivan valveille. Jotakin oli tapahtunut. Ensin hän ei voinut käsittää
sitä. Sitten hän sen tajusi. Sudet olivat poissa. Tallattu lumi vain
osoitti, kuinka lähelle häntä ne olivat tunkeutuneet. Uni valtasi hänet
jälleen, pää painui alas polvien varaan, kun hän heräsi hätkähtäen.
40
Kuului ihmisten huutoja, jalasten kahinaa, valjaiden kitinää ja
kiskovien koirien kiihkeätä vinguntaa! Neljä rekeä läheni joen uomasta
puiden joukossa sijaitsevaa leiriä. Puoli tusinaa miehiä hääräili
riutuvan tulen keskelle kyyristyneen miehen ympärillä. He koettivat
pudistelemalla ja tyrkkimällä herättää hänet tajuihinsa. Hän katseli
heitä juopuneen tavoin ja mutisi omituisella uneliaalla äänellä:
"Punainen naarassusi... Tuli koirien joukkoon ruoka-aikoina... Ensin se
söi koiranruokaa... Sitten se söi koirat... Ja sen jälkeen se söi
Billin..."
"Missä lordi Alfred on?" karjui muuan miehistä hänen korvaansa
ravistellen häntä tuimasti.
Hän pudisti päätään verkalleen. "Ei, häntä se ei syönyt... Hän kiikkuu
eräässä kuusessa viime leiripaikalla."
"Kuollutko?" karjui mies.
"Niin, arkussa makaa", vastasi Henry, ja kiskaisi äreänä olkapäänsä
kysyjän käsistä. "Kuules, jätä minut rauhaan ... Olen ihan lopen
väsynyt... Hyvää yötä, joka mies."
Hänen silmänsä vilhuivat ja painuivat umpeen. Leuka vaipui rinnalle. Ja
kun toiset vetivät hänet alas vaipoille, hänen kuorsauksensa kohosi jo
kuuluvana kylmään ilmaan.
Mutta kajahti toinenkin ääni. Kaukainen ja heikko se oli, nälkäisen
susilauman huuto, kun se ryhtyi vainuamaan muuta syötävää äsken
menettämänsä illallisen sijaan.