Naarassusi.
Syötyään aamiaisen ja köytettyään niukat leirivarusteensa rekeen miehet
käänsivät selkänsä iloiselle nuotiolle ja lähtivät liikkeelle päin
pimeyttä. Heti alkoivat kajahtaa nuo vimmatun haikeat huudot, kutsuen
ja vastaten halki pimeyden ja pakkasen. Keskustelu taukosi. Kello
yhdeksältä valkeni päivä. Keskipäivällä eteläinen taivas lämpeni
ruusunkarvaiseksi ja merkitsi rajan, missä maan kaartuma tunkeutui
auringon ja pohjoisen napamaailman väliin. Mutta ruusun väri vaaleni
nopeasti. Jäljellejäänyt harmaa valo viipyi kello kolmeen asti, jolloin
sekin häipyi, ja napayön verho laskeutui yli aution ja äänettömän maan.
Pimeän lisääntyessä tulivat oikealta ja vasemmalta ja takaa
kajahtelevat ajohuudot lähemmäksi -- niin lähelle, että ne useamman
kuin yhden kerran nostivat vetokoirissa pelon väreitä, saattaen ne
hetkellisen pakokauhun valtaan.
Kun miehet erään sellaisen kohtauksen jälkeen olivat saaneet koirat
jälleen vetojärjestykseen, virkkoi Bill:
"Kunpa ne keksisivät jostain riistaa ja menisivät tiehensä ja
jättäisivät meidät rauhaan."
"Tämä käy hirveästi hermoille", myönsi Henrykin puolestaan.
Enempää he eivät puhuneet, ennenkuin yöleiri oli kunnossa.
Henry kumartui juuri lisäämään jäätä porisevaan papupannuun, kun kuuli
iskun kumahtavan, Billin karjaisevan ja jonkun koiran terävästi
ärähtävän kivusta. Hän suoristui ajoissa huomatakseen hämärän olennon
katoavan lumen poikki pimeyden suojaan. Sitten hän näki Billin seisovan
koirain keskellä puolittain voitonriemuisena, puolittain nolona,
toisessa kädessään tukeva sauva, toisessa pyrstöpuoli auringossa
kuivattua lohta.
"Puolet se sai", hän selitti, "mutta minä iskin sitä samalla. Kuulitko
sen ulvahtavan?"
"Minkä näköinen se oli?" kysyi Henry.
"En voinut nähdä. Mutta sillä oli neljä jalkaa ja suu ja turkki ja
koiralta se näytti."
"Lienee varmaankin kesy susi."
"Saamarin kesy sen täytyy olla, kun tulee tänne ruoka-aikaan ja ottaa
viipaleen kalaa."
Kun ateria sinä iltana oli päättynyt ja he istuivat arkulla piippujaan
imeskellen, siirtyi kiiluva siimakehä lähemmäksi kuin milloinkaan
ennen.
"Kunpa ne keksisivät parven hirviä tai muuta sellaista ja jättäisivät
meidät rauhaan", virkkoi Bill.
Henry murahti äänellä, joka ei ollut aivan myötätuntoinen, ja
neljännestunnin verran he istuivat ääneti, Henry tuijottaen tuleen ja
Bill siimakehään, joka kiilui pimeässä ihan nuotion valopiirin
ulkopuolella.
"Toivonpa, että juuri nyt marssittaisiin M'Gurryyn", alkoi Bill
uudelleen.
"Herkeä nyt jo toivomasta ja koikkumasta", ärähti Henry vihaisena.
"Vatsasi on epäkunnossa. Se sinua vaivaa. Niele lusikallinen soodaa,
niin paranet ja käyt hauskemmaksi."
Aamulla Henry heräsi ankaraan sadatteluun, joka kaikui Billin suusta.
Hän kohoutui kyynärpäänsä varaan ja huomasi toverinsa seisovan koirien
keskellä uudelleen rakennetun nuotion ääressä, kädet kiroukseen
kohotettuina, kasvot vimman vääntäminä.
"Hei!" huusi Henry. "Mikäs nyt on?"
"Sammakko on tipotiessään", kuului vastaus.
"Eikö mitä."
"Onpa niinkin."
Henry hypähti vaippojen alta ja riensi koirien luo. Hän laski ne
tarkoin ja yhtyi sitten kumppaninsa kanssa kiroilemaan erämaan mahteja,
jotka olivat riistäneet heiltä jo toisen koiran.
"Sammakko oli parven väkevin koira", lausui Bill lopuksi.
"Eikä se myöskään ollut mikään typerä koira", lisäsi Henry.
Ja niin syntyi toinen hautauspuhe kahden päivän kuluessa.
Aamiainen syötiin apein mielin, ja neljä jäljelläolevaa koiraa
valjastettiin reen eteen. Päivä toistui samanlaisena kuin varemmin
kuluneetkin. Miehet painalsivat puhumatta halki jäätyneen maan.
Hiljaisuutta rikkoivat vain ahdistajain äänet, kun ne näkymättöminä
seurasivat heidän jäljissään. Pimeän tullessa iltapäivällä äänet
kajahtivat lähempää, kun ahdistajat tapansa mukaan supistavat piiriään;
ja koirat kiihtyivät ja pelkäsivät ja heittäytyivät pakokauhun valtaan,
sotkien vetonuoransa ja puolestaan masentaen molempien miesten mieltä.
"Kas niin, se on teille parahiksi, senkin pässinpäät" virkkoi Bill sinä
iltana tyytyväisenä, nousten pystyyn työnsä päätettyään.
Henry lähti katsomaan kesken keittohommiaan. Toveri ei ollut tyytynyt
vain sitomaan koiria, vaan oli sitonut ne intiaanien tapaan kepeillä.
Kunkin koiran kaulaan hän oli kiinnittänyt nahkahihnan. Tähän, ja niin
lähelle niskaa, ettei eläin ulottunut siihen hampaillaan, hän oli
sitonut neljän, viiden jalan pituisen vahvan kepin. Kepin toinen pää
taasen oli nahkahihnalla kiinnitetty maahan pistettyyn paaluun. Koiran
oli mahdotonta kalvaa poikki nahkaa omasta päästään keppiä. Ja keppi
taas esti sitä pääsemästä käsiksi toista päätä pitelevään hihnaan.
Henry nyökkäsi hyväksyvästi.
"Se on ainoa paula, joka pidättää Korvapuolen", sanoi hän. "Se voi
kalvaa nahan poikki yhtä puhtaasti kuin veitsellä vetäen ja melkein
puoleksi niin nopeasti. Nyt ne ovat kaikki huomisaamuna saapuvilla ja
eheinä."
"No, senpä takaan", vakuutti Bill. "Jos joku niistä on kateissa, niin
lähden liikkeelle kahvitta."
"Ne tietävät, ettei meillä ole varaa ruveta tappamaan", huomautti Henry
maata pannessaan, viitaten kiiluvaan kehään, joka saartoi heidät. "Jos
voisimme laskea niihin pari luotia, niin kyllä arvomme nousisi. Ne
tulevat joka ilta lähemmäksi. Siirrä silmäsi tulen puolelta ja katso
tarkasti -- tuonne! Näitkö sitä?"
Jonkun aikaa molemmat miehet huvittelivat tarkastelemalla noiden
hämärien olentojen liikehtimistä nuotion valopiirin liepeillä. Kun
tuijotti tiukasti pimeässä palavaan silmäpariin, alkoi vähitellen
erottua eläimen vartalo. Saattoivatpa he toisinaan nähdä näiden
haamujen siirtyvänkin.
Koirien keskeltä kuuluva ääni herätti miesten huomion. Korvapuoli
vingahteli kiihkeästi, hyökäten pimeyttä kohti kepin ulottuman päähän
ja peräytyen tuon tuostakin käydäkseen raivostuneena hampain kepin
kimppuun.
"Katsohan tuota, Bill", kuiskasi Henry.
Muuan koirankaltainen eläin liukui salakähmäisin liikkein kylki edellä
täyteen tulen valoon. Se liikkui puolittain epäillen, puolittain
rohkeana, tarkastellen varovaisesti miehiä ja kiinnittäen samalla
huomionsa koiraan. Korvapuoli työntyi tunkeilijaa kohti niin pitkälle,
kuin keppi salli, ja vinkui intohimoisesti.
"Tuo typerä Korvapuoli ei näytä säikkyvän pahasti", virkkoi Bill
matalalla äänellä.
"Se on naarassusi", kuiskasi Henry takaisin, "ja se selittää Makkaran
ja Sammakon kohtalon. Se on lauman syöttinä. Se houkuttelee koiran
pois, ja sitten toiset hyökkäävät kimppuun ja syövät sen."
"Henry, minä arvelen", julisti Bill.
"Mitä sinä arvelet?"
"Arvelen, että juuri tuota minä kolhaisin sauvalla."
"Sitä ei ole epäilemistäkään", kuului Henryn vastaus.
"Ja sen minä sanon", jatkoi Bill, "että tuo eläin on epäilyttävän ja
hävyttömän ujostelematon leiritulta kohtaan."
"Se tietää varmasti enemmän kuin oman arvonsa tuntevan suden pitäisi
tietää", myönsi Henry. "Susi, joka tietää kyllin tullakseen koirien
joukkoon ruoka-aikoina, on kokenut yhtä ja toista."
"Villanin ukolla oli kerran koira, joka juoksi tiehensä susien mukana",
mietti Bill ääneen. "Enkö muka tietäisi sitä. Minähän ammuin sen
susilaumasta Little Stickin tienoilla, ja Villanin ukko itki kuin
lapsi. Kertoi, ettei ollut nähnyt sitä kolmeen vuoteen. Se oli ollut
koko sen ajan susien seurassa."
"Taisitpa keksiä asian, Bill. Tuo susi on koira, ja se on monet kerrat
syönyt kalaa ihmisen kädestä."
"Ja jos vain pääsen siihen käsiksi, niin tuo koirasusi laitetaan
paistiksi", selitti Bill. "Ei meidän kannata menettää useampia
elukoita."
"Mutta sinulla on vain kolme patruunaa", väitti Henry.
"Odotan, kunnes saan ampua varmasti", kuului vastaus.
Aamulla Henry laittoi nuotion uudelleen kuntoon ja keitti suuruksen
kumppaninsa kuorsauksien säestämänä.
"Sinä nukuit vietävän makeasti", kertoi Henry herättäessään hänet
syömään. "En hennonut ajaa sinua ylös."
Bill alkoi syödä unisena. Hän huomasi kuppinsa olevan tyhjän ja koetti
yltää pannuun. Mutta pannu oli liian etäällä ja Henryn vieressä.
"Kuuleppas, Henry", torui hän lempeästi, "etkö ole unohtanut jotain?"
Henry silmäili ympärilleen erittäin huolellisesti ja pudisti päätään.
Bill ojensi tyhjää kuppia.
"Sinä et saakaan kahvia", ilmoitti Henry.
"Joko se on lopussa?" kysyi Bill levottomana.
"Eikä ole."
"Arveletko, että se on haitaksi vatsalleni?"
"Enkä arvele."
Billin kasvoille lehahti suuttumuksen puna.
"No, mitä hemmettiä tämä sitten oikein merkitsee?" sanoi hän.
"Pukari on tipotiessään", vastasi Henry.
Kiiruhtamatta, kasvoillaan onnettomuuteen alistuvan ilme, Bill käänsi
päätään ja laski istuviltaan koirat.
"Mitenkä se kävi?" kysyi hän apein mielin.
Henry kolisutti hartioitaan. "En tiedä. Ehkä Korvapuoli kalusi sen
irti. Itse se ei olisi voinut sitä tehdä, se on varmaa."
"Senkin kirottu vekara." Bill puhui vakavasti ja verkalleen,
ilmaisematta laisinkaan, että hänet oli vallannut kiukku. "Kun ei
voinut kalvaa itseään irti, niin kalvaapas vain Pukarin vapaaksi."
"No niin, Pukari on ainakin päässyt vaivoistaan; kyllä se on nyt jo
sulamassa ja hölskyy pitkin seutua parinkymmenen suden vatsassa."
Sellaisen hautapuheen sai Henryltä tämä viimeksi menetetty koira.
"Otappas kahvia, Bill."
Mutta Bill pudisti päätään.
"Ota pois", pyyteli Henry kannua kohottaen.
Bill työnsi kuppinsa syrjään. "Hiisi minut vieköön, jos sen teen.
Sanoinhan, etten huolisi, jos joku koirista joutuisi kadoksiin, enkä
huolikaan."
"Se on hiivatin hyvää kahvia", virkkoi Henry viekoitellen.
Mutta Bill oli itsepäinen, hän söi kuivan aamiaisen, ja palan
painimeksi hän muristen kiroili Korvapuolta sen tekemästä kepposesta.
"Sidon ne tänä iltana niin etäälle toisistaan, etteivät ulotu", sanoi
Bill matkalle lähdettäessä.
He olivat vaeltaneet hiukan neljättä sataa jalkaa, kun Henry, joka
kulki edellä, kumartui ja otti maasta jotain, johon hänen lumikenkänsä
oli sattunut. Oli pimeä eikä hän voinut nähdä sitä, mutta hän tunsi sen
kosketuksesta. Hän heitti sen taakseen, niin että se osui rekeen ja
ponnahti siitä Billin lumikengille.
"Ehkä tarvitset tuota illalla", sanoi Henry.
Bill päästi huudahduksen. Siinä oli kaikki, mitä Pukarista enää oli
jäljellä, -- keppi, jolla koira oli ollut sidottuna.
"Söivät sen karvoineen päivineen", selitti Bill. "Keppi on paljas kuin
puhtaaksi kaluttu luu. Ovat syöneet nahkahihnankin molemmista päistä.
Hemmetin nälkä niiden on, Henry, ja vielä ne pistävät poskeensa
meidätkin, ennenkuin tämä retki on päättynyt."
Henry naurahti uhmaillen. "Ei minua ennen ole sudet näin ajaneet, mutta
olenpa kokenut melko joukon pahempaakin ja säilynyt kumminkin eheänä.
Kyllä noita häijyläisiä saa tulla enemmän kuin kourallinen, ennenkuin
nutistavat nöyrimmän palvelijasi, Bill poikani."
"Saamme nähdä, saamme nähdä", mutisi Bill pahaa ennustavasti.
"Saat sen kyllä nähdä aikanaan, kun marssitaan M'Gurryyn."
"Minä en juuri ole erikoisen innostunut", väitti Bill itsepintaisesti.
"Sinulta on veri jäätynyt, siinä koko vika", julisti Henry
päättäväisenä. "Tarvitset kiniiniä, ja kyllä minä sitä sinulle syötän,
kunhan vain joudutaan M'Gurryyn."
Bill ilmaisi murahdellen olevansa asiasta toista mieltä ja herkesi
äänettömäksi. Päivä oli edellisten kaltainen. Se valkeni kello
yhdeksältä. Kello kahdentoista tienoissa näkymätön aurinko punasi
taivaanrannan, ja sitten alkoi kylmänharmaa iltapäivä, joka kolme
tuntia myöhemmin muuttui yöksi.
Juuri sen jälkeen, kuin aurinko oli turhaan koettanut päästä näkyviin,
Bill veti pyssyn esiin reestä ja sanoi:
"Kulje sinä vain edelleen, Henry; käynpä vähän katselemassa, mitä
täällä on nähtävää."
"Sinun olisi parasta pysytellä reen luona", vastusteli toveri. "Sinulla
on vain kolme patruunaa, eikä tässä tiedä, mitä saattaa tapahtua."
"Kukas tässä nyt koikkuu?" kysyi Bill härnäillen.
Henry ei vastannut; hän painalsi eteenpäin yksinään, mutta loi usein
huolestuneita katseita taakseen harmaaseen autiuteen, jonne hänen
toverinsa oli kadonnut. Tuntia myöhemmin Bill saapui käytettyään
hyväkseen oikoteitä, joita reen oli täytynyt vältellä.
"Ne ovat hajallaan ja juoksentelevat laajalti", hän selitti; "pysyvät
meidän kintereillämme ja haeskelevat samalla haavaa riistaa. Näes, ne
ovat meistä varmoja, mutta tietävät, että saavat vielä odottaa. Sillä
välin ne pistävät mielellään poskeensa muuta syötävää, jos sellaista
osuu matkan varrelle."
"Sinä tarkoitat, että ne _luulevat_ olevansa meistä varmoja",
tokaisi Henry painokkaasti.
Mutta Bill ei kiinnittänyt siihen huomiota.
"Olen nähnyt muutamia niistä. Perin laihoja ne ovat. Eivät liene
saaneet muruakaan viikkokausiin, paitsi nyt äskettäin Makkaran ja
Sammakon ja Pukarin; ja niitä on niin paljon, ettei se riittänyt
pitkälle. Ne ovat tavattoman hoikkia. Kylkiluut ovat ihan näkyvissä ja
vatsa aivan selkärankaan asti kutistunut. Ne ovat aika hurjia, sen
sanon sinulle. Vielä ne tästä hullaantuvat, ja silloinpa saat nähdä."
Muutamia minuutteja myöhemmin Henry, joka matkasi reen perässä, päästi
hiljaisen, varoittavan vihellyksen. Bill kääntyi katsomaan ja
pysähdytti sitten tyynesti koirat. Perässä puikahti viimeisestä
käänteestä näkyviin karvainen olento. Sillä oli kuono maassa, ja se
astui omituisen liukuvasti ja kevyesti. Heidän seisahtuessaan sekin
seisahtui, kohottaen päätään ja katsellen heitä kiinteästi sieraimet
värähdellen, kun se vainusi ja tutki heidän hajuaan.
"Se on naarassusi", vastasi Bill.
Koirat olivat paneutuneet pitkälleen, ja hän astui niiden ohitse reen
taakse toverinsa luo. Yhdessä he tarkastelivat tuota omituista eläintä,
joka oli heitä ahdistellut jo päiväkausia ja tuhonnut puolet
koiraparvesta.
Hetkisen tutkittuaan eläin astui eteenpäin askeleen. Näin se teki
useita kertoja, kunnes joutui kolmisen sadan jalan päähän. Se pysähtyi,
pää pystyssä, lähelle erästä honkaryhmää ja tutkisteli silmin ja
sieraimin miesten varusteita. Se katseli heitä kumman ikävöivästi,
aivan koiran tapaan; mutta sen ikävöinnissä ei ollut hituistakaan
koiran kiintymyksestä. Se oli nälän synnyttämää ikävöintiä, yhtä julmaa
kuin sen omat hampaat, yhtä armotonta kuin itse pakkanen.
Se oli iso sudeksi, hoikan vartalon viivat ilmaisivat eläintä, joka oli
kookkaimpia lajiaan.
"Jotensakin tarkkaan kahden ja puolen jalan korkuinen hartiain
kohdalta", aivosteli Henry.
"Ja panenpa vetoa, ettei pituudessa paljoa puutu viidestä jalasta."
"Väri on hiukan omituinen sudelle", huomautti Bill puolestaan. "En ole
koskaan ennen nähnyt punaista sutta. Näyttää minusta melkein
kanelinkarvaiselta."
Eläin ei suinkaan ollut kanelinvärinen. Karvapeite oli oikea suden
turkki. Vallitsevana värinä oli harmaa, ja kuitenkin siihen liittyi
punertavaa vivahdusta, joka oli kovin häilyväistä, pikemmin vain
harhakuvan kaltaista, ilmestyi ja katosi, milloin oli harmaata, aivan
selvästi harmaata, milloin taas vilahti epämääräisen punaiselta, jota
ei voi selittää tavallisilla värisanoilla.
"Se näyttää minusta aivan kuin rekikoiralta, isolta intiaanikoiralta",
sanoi Bill. "Enpä ihmettelisi, jos se heiluttaisi häntäänsä."
"Hei, penu!" hän kutsui. "Se, se, tule tänne, mikä nimesi sitten
lieneekään!"
"Eipä pelkää vähääkään", nauroi Henry.
Bill heristi sitten uhaten kättään ja karjui äänekkäästi, mutta eläin
ei ilmaissut pelkoa. Muuta muutosta he eivät voineet siinä huomata,
kuin että se kävi yhä valppaammaksi. Se silmäili heitä yhä, katseissaan
nälän säälimätön ikävöinti. He olivat lihaa, ja sen oli nälkä; ja se
olisi halunnut käydä kimppuun ja syödä heidät, jos olisi uskaltanut.
"Kuuleppas, Henry", sanoi Bill alentaen vaistomaisesti äänensä
kuiskaukseksi sanottavansa vuoksi. "Meillä on kolme patruunaa. Mutta se
on varman matkan päässä. En voisi ampua harhaan. Se on vienyt kolme
koiraamme, ja meidän pitäisi tehdä loppu sellaisesta. Mitä arvelet?"
Henry nyökkäsi hyväksyvästi. Bill pujotti pyssyn esiin nuorien alta.
Hän kohotti asetta olkapäätään vasten, mutta se ei ennättänytkään niin
pitkälle, sillä samassa tuokiossa naarassusi loikkasi sivuittain
jäljiltä honkien suojaan ja katosi sinne.
Miehet katselivat toisiaan. Henry vihelsi pitkään ymmärtämystään
ilmaisten.
"Olisihan minun pitänyt se tietää", torui Bill itseään ääneensä,
sijoittaessaan pyssyä takaisin rekeen. "Totta kai susi, joka tietää
kyllin paljon tullakseen koirien pariin ruoka-aikoina, tuntee myöskin
tuliluikun. Sen minä sanon, Henry, että vielä minä sen nujerran. Se on
liian viisas joutuakseen ammutuksi aukealla paikalla. Mutta minä asetun
väijyksiin, minä sen vielä ammun salasta, niin totta kuin nimeni on
Bill."
"Ei sinun kannata mennä liian kauas sen tähden", muistutti Henry. "Jos
tuo lauma alkaa hyökätä kimppuusi, niin kolme patruunaa ei merkitse
enempää kuin kolme huutoa helvetissä. Pedot ovat kirotun nälissään, ja
jos ne kerran hyökkäävät, niin ihan varmasti ne sinut tuhoavat, Bill."
He leiriytyivät varhain sinä iltana. Kolme koiraa ei jaksanut vetää
rekeä niin nopeasti eikä niin monta tuntia kuin kuusi, ja niissä alkoi
ilmetä epäämättömiä nääntymisen merkkejä. Ja miehet menivät aikaisin
levolle, kun Bill oli ensin tarkastanut, etteivät koirat ulottuneet
kalvamaan toistensa siteitä.
Mutta sudet alkoivat käydä rohkeammiksi, ja useammin kuin kerran miehet
havahtuivat unestaan. Niin lähelle pedot saapuivat, että koirat valtasi
hurja kauhu, ja tulta täytyi aika ajoin syöttää uudelleen, jotta nuo
uskaliaat rosvot pysyisivät sopivan matkan päässä.
"Olen kuullut merimiehiltä, että haikalat seuraavat laivoja", huomautti
Bill ryömiessään kerran takaisin vaippojen alle tulta kohennettuaan.
"No, nuo sudet ne ovat maahaikaloja. Ne tuntevat asiansa paremmin kuin
me eivätkä ne juokse meidän perässämme terveytensä tähden. Vielä ne
meidät saavat. Ihan varmasti ne meidät saavat, Henry."
"Ne ovat jo saaneet sinut puoleksi, kun noin juttelet", vastasi Henry
tuikeasti. "Mies on puoleksi voitettu, kun sanoo joutuneensa tappiolle.
Ja sinä olet puoleksi syöty siitä päättäen, kuinka sinä sitä asiaa
jauhat."
"Ovat ne saaneet parempiakin miehiä kuin sinut ja minut", väitti Bill.
"Äh, herkeä jo koikkumasta! Aivan sinä väsytät minut perin pohjin."
Henry kääntyi vihaisena toiselle kyljelle, mutta hämmästeli, ettei Bill
osoittanutkaan samanlaista suuttumuksen merkkiä. Se ei ollut Billin
tapaista, sillä hän kiukustui helposti äreistä sanoista. Henry
mietiskeli sitä kauan, ennenkuin nukkui, ja kun hänen luomensa
painuivat umpeen ja hän vaipui uneen, hänen mieleensä jäi ajatus: Se on
päivänselvää, Bill on peräti masentunut. Täytyy panna häneen huomenna
vähän eloa.