Saaliin jäljissä.
Jäätyneen vesireitin molemmin puolin kohosi uhkaavana tummaa
kuusimetsää. Tuuli oli äskettäin riistänyt puilta niiden valkoisen
huurrevaipan, ja ne näyttivät nojautuvan toisiaan kohti mustina ja
turmaa ennustavina häipyvässä valossa. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus.
Itse maa oli autio ja eloton, vailla pienintäkin liikettä; seutu oli
niin kolkko ja kolea, ettei siinä ollut edes alakuloisuudenkaan leimaa.
Ilmenihän siinä kuin pieni pilkahdus naurua, mutta naurua sellaista,
joka on alakuloisuuttakin hirveämpää, -- naurua, joka oli ilotonta
kuin sfinksin hymy ja kylmää kuin pakkanen, naurua, jossa oli
järkkymättömyyden julmuutta. Niin nauroi ylivaltainen ja käsittämätön
ikuisuus viisaudessaan elämän turhuudelle ja ponnistuksille. --
Sellainen oli tämä erämaa -- villi, jääsydäminen pohjolan erämaa.
Mutta olipa siinä sittenkin elämää, uhmaten liikkuvaa elämää. Alaspäin
jäätynyttä vesireittiä pitkin ponnistelihe sarja susimaisia koiria.
Niiden henki hyytyi ilmassa pursutessaan suusta höyrypilvinä, jotka
laskeutuivat eläinten karvoihin ja muuttuivat jääkiteiksi. Koirilla oli
nahkavaljaat, ja nahkahihnoin ne olivat kiinnitetyt rekeen, jota ne
kiskoivat perässään. Reki oli vailla jalaksia. Se oli tehty lujasta
koivuntuohesta ja lepäsi lumella koko pohjallaan. Keulapää oli
väännetty ylöspäin painamaan reen alle pehmeätä lunta, joka kohosi
aallon lailla sen edessä. Reessä sijaitsi tiukasti köytettynä pitkä ja
kapea laatikko. Olipa siinä muitakin esineitä -- huopapeitteitä,
kirves, kahvipannu ja paistinpannu; mutta huomattavin, eniten tilaa
viepä oli tuo pitkä ja kapea laatikko.
Koirien edellä ponnisteli mies isoilla lumikengillä. Reen perässä
ponnisteli toinen mies. Reessä makasi laatikossa kolmas mies, jonka
ponnistukset olivat päättyneet, -- mies, jonka erämaa oli voittanut ja
iskenyt kumoon, niin ettei hän enää milloinkaan ollut nouseva
kamppailemaan. Erämaa ei rakasta liikuntoa. Elämä sitä loukkaa, sillä
elämä on liikuntoa; ja erämaa pyrkii aina tuhoamaan liikuntoa. Se
jäädyttää veden estääkseen sitä virtaamasta mereen; se pakottaa mahlan
ulos puista, kunnes ne ovat paleltuneet voimakasta sydäntään myöten; ja
hurjimmin ja hirmuisimmin erämaa kiusaa ja ruhjoo ihmistä -- ihmistä,
joka on elämän rauhattomin ilmaus, joka alati vastustelee määräystä,
että kaiken liikunnon täytyy lopulta tauota.
Mutta edellä ja takana ponnistelivat säikkymättä ja lannistumatta
molemmat miehet, jotka eivät olleet vielä kuolleet. Ruumiin verhona
heillä oli turkiksia ja pehmeätä, parkittua nahkaa. Silmäripset, posket
ja huulet olivat niin perin pohjin huurrekiteiden peitossa, ettei
kasvoja voinut erottaa. Tämä saattoi heidät näyttämään aavenaamioilta,
kummitusmaailman hautaansaattajilta, jotka kuljettivat jotain
aavevainajaa kalmistoon. Mutta kaikesta huolimatta he olivat ihmisiä,
jotka tunkeutuivat autiuden ja ivan ja hiljaisuuden maan halki,
suunnattomaan seikkailuun antautuneita pikkuruisia seikkailijoita,
kamppaillen vasten maailmaa, joka oli yhtä etäinen ja outo ja eloton
kuin avaruuden pohjattomat syvänteet.
He matkasivat sanaakaan virkkamatta, säästellen henkeään ruumiin
ponnistuksiin. Joka taholla vallitsi äänettömyys, painostaen heitä
melkein kuin koskettamalla. Se vaikutti heidän mieleensä kuten syvän
veden ankara paine sukeltajan ruumiiseen. Se musersi heidät äärettömän
tyhjyyden ja muuttamattoman lain painolla. Se ruhjoi heidät heidän oman
mielensä etäisimpään kolkkaan, pusertaen heistä, kuten mehun
rypäleistä, ihmissielun kaiken väärän kiihkon ja intoilun ja
sopimattoman ylpeilyn, kunnes he tuntuivat mielestään äärellisiltä ja
pieniltä, pisteiltä ja hiukkasilta, jotka liikuskelivat heikon
oveluuden ja vähäisen viisauden ohjaamina keskellä suurten sokeiden
luonnonvoimain kisailua.
Kului tunti, kului toinenkin. Lyhyen, auringottoman päivän kalpea valo
alkoi häipyä, kun hiljaisen ilman halki kajahti heikko etäinen ääni. Se
kohosi korkeammaksi nopeasti liukuen, kunnes ennätti ylimpään
kohtaansa, jota se väristen ja jännittyneenä venytti, heiketäkseen
sitten verkalleen kuulumattomiin. Se olisi saattanut olla kadotetun
sielun valitusta, ellei siitä olisi kajahtanut jonkinlaista alakuloista
vimmaa ja nälkäistä kiihkoa. Etumainen mies käänsi päätään, kunnes
kohtasi perässä kulkevan katseen. Ja sitten he nyökkäsivät toisilleen
tuon kapean, pitkän laatikon ylitse.
Kajahti toinen huuto, viiltäen hiljaisuuden halki terävästi kuin
veitsi. Molemmat miehet panivat merkille äänen suunnan. Se kuului
takaapäin, jostakin lumilakeudelta, jonka poikki he vast'ikään olivat
kulkeneet. Siihen vastasi kolmas huuto, tullen sekin takaapäin ja
toisen huudon vasemmalta puolen.
"Ne ovat meidän jäljissämme, Bill", sano etumainen mies.
Hänen äänensä kuului käheältä ja epätodelliselta, ja puhuminen vaati
häneltä ilmeistä ponnistusta.
"Liha on vähissä", vastasi hänen toverinsa. "En ole päiväkausiin nähnyt
jäniksen merkkiäkään."
Sen jälkeen he eivät puhuneet enempää, vaikka heidän korvansa
tarkkasivatkin ajohuutoja, joita yhä edelleen kajahti heidän takanaan.
Pimeän tullen he ohjasivat koirat vesireitin varrella olevaan
kuusikkoon ja leiriytyivät sinne. Nuotion ääreen sijoitettu arkku sai
olla istuimena ja pöytänä. Tulen ulommalle puolelle ryhmittyneet
susikoirat murisivat ja ärhentelivät keskenään, mutta eivät näyttäneet
ensinkään halukkailta poistumaan pimeyteen.
"Henry, minun mielestäni ne pysyttelevät merkillisen lähellä leiriä",
huomautti Bill.
Henry, joka istui kyyryllään tulen ääressä ja sovitteli kahvipannua
jääpaloineen asemilleen, vain nyökkäsi. Eikä hän puhunut, ennenkuin oli
jälleen asettunut arkulle ja ruvennut syömään.
"Kyllä ne tietävät, missä niiden nahka on turvassa", virkkoi hän.
"Parempi syödä itse kuin joutua syötäväksi. Viisaita elukoita, nuo
koirat."
Bill pudisti päätään. "No, enpä juuri tiedä", virkkoi hän.
Toveri katsahti häneen kummastellen. "En ole koskaan ennen kuullut
sinun sanovan, etteivät ne olisi viisaita", huomautti hän.
"Henry", sanoi toinen jauhaen miettiväisenä papujaan. "Satuitko
huomaamaan, kuinka koirat mellastivat niitä syöttäessäni?"
"Kyllähän ne pyristelivät tavallista enemmän", myönsi Henry.
"Kuinka monta koiraa meillä on, Henry?"
"Kuusi."
"No niin, Henry.".. Bill vaikeni hetkeksi, jotta hänen sanansa saisivat
suuremman merkityksen. "Niinkuin sanoit, Henry meillä on kuusi koiraa.
Otin kuusi kalaa laukusta. Annoin kalan kullekin koiralle ja, Henry,
kaloja oli yksi liian vähän."
"Laskit väärin."
"Meillä on kuusi koiraa", toisti toinen rauhallisena. "Otin kuusi
kalaa. Korvapuoli ei saanut kalaansa. Palasin sitten laukulle ja vein
sillekin kalan."
"Meillä on vain kuusi koiraa", virkkoi Henry.
"Henry", jatkoi Bill, "en tahdo sanoa, että ne olivat kaikki koiria,
mutta seitsemän sai kalansa kukin."
Henry herkesi syömästä katsahtaakseen nuotion yli ja laskeakseen
koirat.
"Kuusi niitä on nyt", hän sanoi.
"Näin yhden juoksevan tiehensä", ilmoitti Bill rauhallisen varmasti.
"Näin seitsemän."
Henry katsoi häneen säälien ja lausui: "Olen kerrassaan iloinen, kun
tämä retki kerran päättyy."
"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi Bill.
"Tarkoitan, että tämä meidän taakkamme alkaa koskea sinun hermojasi ja
että sinä rupeat näkemään näkyjä."
"Sitä minäkin ajattelin", vastasi Bill vakavana. "Ja sitten, kun näin
sen juoksevan tiehensä lumen poikki, tarkastin lunta ja näin sen
jäljet. Sitten laskin koirat, ja niitä oli edelleen kuusi, jäljet ovat
vieläkin tuolla lumessa. Haluatko nähdä ne? Näytän ne sinulle."
Henry ei vastannut, vaan jauhoi edelleen äänetönnä, kunnes annoksensa
syötyään siemaisi palan painimeksi vielä kupillisen kahvia. Hän
pyyhkäisi suutaan kätensä selällä ja sanoi:
"Taidat sitten ajatella, että se oli --"
Hänet keskeytti pitkä, valittava huuto, joka hurjan surullisena kajahti
pimeydestä. Hän pysähtyi sitä kuuntelemaan, sitten hän lopetti
lauseensa, heilauttaen kättään ääntä kohti: "-- yksi noista?"
Bill nyökkäsi. "Ajattelisin, hitto vie, paljon mieluummin sitä kuin
mitään muuta. Huomasithan itsekin, kuinka koirat ärhentelivät?"
Kajahti huuto toisensa jälkeen, kuului vastauksia, ja hiljainen autius
oli muuttunut hullujenhuoneeksi. Joka taholta kiiriskeli ulvontaa, ja
koirat ilmaisivat pelkonsa kyyristyen yhteen rykelmään ja niin lähelle
nuotiota, että kuumuus kärvensi niiden turkkia. Bill heitti tuleen
enemmän puita, ennenkuin sytytti piippunsa.
"Taidatpa olla hiukan allapäin", sanoi Henry.
"Henry" ... Hän imi miettiväisenä jonkun aikaa piippuaan, ennenkuin
jatkoi. "Henry, minä tässä tuumailin, että hän on, hitto vie,
onnellisempi, kuin sinä ja minä milloinkaan voimme olla."
Hän osoitti kolmatta henkilöä viittaamalla peukalollaan laatikkoon,
jolla he istuivat.
"Sinä ja minä, Henry, kun me kuolemme, niin olemme onnellisia, jos
saamme raatojemme päälle niin paljon kiviä, etteivät koirat pääse
kimppuun."
"Mutta meillä ei olekaan omaisia eikä rahaa eikä muuta sellaista, kuten
hänellä", puuttui Henry puolestaan puheeseen. "Ei sinulla eikä minulla
juuri ole varoja pitkämatkaisiin hautajaisiin."
"Kyllä minua vain ihmetyttää, Henry, että tämänkaltainen miekkonen,
joka omassa maassaan on paroni vai mikä lie ja jonka ei koskaan ole
tarvinnut huolehtia muonasta eikä peitteistä -- että lähteekin
tallustamaan kaikenlaisia hylkymaita, maailman ääriä -- sitä minä en
juuri käsitä."
"Hän olisi voinut elää aika vanhaksi, jos olisi pysynyt kotonaan",
myönsi Henry.
Bill avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta muutti mielensä. Sen sijaan
hän viittasi pimeyteen, joka muurin tavoin ahdistavana piiritti heitä
kaikilta tahoilta. Tuossa sysi pimeydessä ei voinut erottaa mitään
muotoja, näkyi vain silmäpari, joka kiilui kuin tuliset hiilet. Henry
osoitti päällään toiseen pariin -- ja kolmanteenkin. Heidän leirinsä
ympärille oli ilmaantunut piiri hehkuvia silmiä. Silloin tällöin joku
silmäpari siirtyi tai katosi, tullakseen hetken kuluttua taas näkyviin.
Koirien levottomuus oli yltynyt, ja ne syöksähtivät äkillisen pelon
valtaamina tulen toiselle puolen, kierrellen ja ryömien miesten
jalkoihin. Mellakassa muuan niistä oli kaatunut nuotion reunalle ja
ulvahtanut tuskasta ja kauhusta, kärventyneen turkin katkun levitessä
ilmaan. Hälinä saattoi siimakehän siirryskelemään rauhattomana
hetkisen, vieläpä perääntymäänkin hiukan, mutta se sijoittui jälleen
paikoilleen, kun koirat tyyntyivät.
"Vietävän harmillista, Henry, ettei ole riittävästi ampumatarpeita."
Bill oli polttanut piippunsa loppuun ja auttoi toveria levittämään
turkiksia ja huopia kuusenhavuille, jotka hän oli ennen illallista
koonnut lumelle. Henry murahti ja alkoi päästellä mokkasiiniensa
pauloja.
"Kuinka monta patruunaa sanoitkaan olevan jäljellä?" hän kysyi.
"Kolme", kuului vastaus. "Toivon, että olisi kolmesataa. Silloin noille
kirotuille näyttäisin, kuka käski!"
Hän heristi kiukkuisena nyrkkiään kiiluville silmille ja alkoi
sovitella mokkasiinejaan tulen ääreen.
"Ja minä toivon, että tämä pakkanen lauhtuisi", hän jatkoi. "Nyt on
ollut kolmatta viikkoa alle viidenkymmenen asteen. Ja toivon, etten
olisi koskaan lähtenyt tälle retkelle. Se ei miellytä minua. Peloissani
en kuitenkaan ole. Ja kun tässä toivotaan, niin toivonpa vielä, että
tämä retki olisi päättynyt ja me istuisimme juuri nyt Fort M'Gurryssä
lieden ääressä korttia pelaten -- niin, sitä juuri toivon."
Henry murahti ja ryömi vuoteeseen. Ollessaan juuri uneen
vaipumaisillaan hän havahtui toverinsa sanoessa:
"Kuules, Henry, miks'eivät koirat käyneet tuon vieraan kimppuun, kun se
tuli kalaa saamaan? Sitä minä kummastelen."
"Sinä kummastelet liian paljon, Bill", kuului uninen vastaus. "Et sinä
ennen ole ollut tuollainen. Herkeä nyt ja rupea nukkumaan, niin olet
huomenna vireessä. Sinun vatsasi on huonossa kunnossa -- se sinut saa
tuollaisia miettimään."
Miehet nukkuivat raskaasti hengittäen vieretysten saman peitteen alla.
Tuli aleni, ja kiiluvat silmät kiertyivät ahtaampaan kehään leirin
ympärille. Koirat kyyristyivät peloissaan likitysten, ärähtäen silloin
tällöin uhkaavasti silmäparille, joka siirtyi ylen lähelle. Kerran
hälinä yltyi niin ankaraksi, että Bill heräsi. Hän nousi vuoteesta
varovaisesti, ettei häiritsisi nukkuvaa toveria, ja heitti nuotioon
enemmän puita. Kun se alkoi leimuta, niin siimakehä peräytyi
kauemmaksi. Hän vilkaisi ohimennen koirakasaan. Hän hieroi silmiään ja
katsoi tarkemmin. Sitten hän ryömi takaisin vaippansa alle.
"Henry", hän sanoi, "Henry, kuulehan!"
Henry ähkyi siirtyessään unesta valveille ja kysyi: "No, mikä sinua nyt
vaivaa?"
"Ei mikään", kuului vastaus, -- "mutta niitä on taas seitsemän. Laskin
ne juuri."
Henry vastaanotti tämän tiedonannon murahduksella, joka suli
kuorsaukseksi hänen vaipuessaan jälleen uneen.
Aamulla Henry heräsi ensimmäisenä ja pudisteli kumppaninsa valveille.
Päivänkoittoon oli vielä kolme tuntia, vaikka kello oli jo kuusi, ja
Henry ryhtyi pimeässä valmistamaan aamiaista Billyn kääriessä kokoon
vaippoja ja asettaessa rekeä kuntoon.
"Kuules, Henry", kysyi hän äkkiä, "kuinka monta koiraa sanoitkaan
meillä olevan?"
"Kuusi."
"Erehdyit", julisti Bill voitonriemuisena.
"No, seitsemänkö taas?" kysyi Henry.
"Ei, viisi; yksi on poissa."
"Helvetti!" karjaisi Henry raivoissaan, jättäen keiton ja käyden koiria
laskemaan. "Olet oikeassa, Bill", hän lopetti. "Makkara on
tipotiessään."
"Se meni kuin rasvattu salama. Ei olisi voinut nähdäkään savulta."
"Ei ollenkaan", arveli Henry. "Ne ovat nielleet sen elävältä. Takaanpa,
että se vielä kiljui luistaessaan noiden riivattujen kurkusta alas!"
"Makkara oli aina typerä koira", sanoi Bill.
"Mutta ei typeränkään koiran pitäisi olla niin typerä, että tekisi
itsemurhan tuolla tapaa." Hän tarkasteli jäljellejääneitä silmäyksellä,
joka heti arvioi kunkin elukan huomattavimmat ominaisuudet. "Eipä vaan
yksikään noista toisista tekisi niin", hän päätteli.
"Ei niitä saisi sauvallakaan ajetuiksi tulen äärestä", myönsi Bill.
"Minusta Makkarassa oli aina jotain nurinkurista."
Tällaiset muistosanat sai kuollut koira pohjolan erämaassa -- ja moni
toinen koira, vieläpä ihminenkin on saanut tyytyä niukempaankin
hautapuheeseen.