"Mitäs muuta?"
"Ja tunnustatte sen?"
"Tuo tuollainen kysyy rohkeutta. Pelkään, mutta en ole raukka. Huomaan,
että elämä on täynnä paradokseja." Stoffel nauroi. "Ei teidän tarvitse
puhua minulle rohkeudesta tai pelkuruudesta. Travo on tuoreessa
muistissa."
"Siellä oli minulla onnistumisen mahdollisuus. Täällä ei. Vain hullu
antautuisi näin epätasaiseen peliin. Minä en halua saada luitani
murskatuiksi enempää kuin menettää mainettanikaan. Aion pitää, mitä
olen saanut. Maine, Stoffel, on hauras kupla, joka särkyy helposti.
Sankarin ei sovi suistua satulasta turnauskentällä."
"Jopas harkitsette tarkasti asianne!"
"Siinä suhteessa juuri eroan Carmagnolasta. Jokainen pysytelköön omalla
alallaan. Turnajaispaikka ei ole minun paikkani, vaikkapa löisivät
minut ritariksi kuinka monta kertaa hyvänsä. Ja senvuoksi makaan
huomenna kuumeessa."
Tämä aie oli kuitenkin mennä myttyyn vielä samana iltana. Galeazzon
salissa tapahtuneen vastaanoton jälkeen seurasi juhlaillallinen.
Kutsuvieraitten joukossa oli myös uusi ritari, Bellarion, joka
tilaisuutta varten oli pukeutunut väreihinsä, siniseen ja
hopeaan. Hänen yllään oli safiirinsinisestä sametista tehty
kärpännahkareunuksinen viitta, jota uumalla kiristi hopeinen vyö.
Viitan alta pilkotti hopeanvärinen tunikka, sääret olivat verhotut
sini- ja valkoviiruisiin sukkiin. Tukkansakin oli hän koonnut hienoon,
safiireilla koristettuun verkkoon.
Pitkänä ja solakkana hän astui saliin, kumartaen syvään herttualle.
Della Torre keskusteli ystävällisesti hänen kanssaan hetkisen, samoin
arkkipiispa. Jättäessään heidät joutui Bellarion yhtäkkiä ruhtinatar
Valerian kanssa vastakkain. Tähän saakka ei nuori mies ollut tiennyt
hänen Milanossa-olostaan mitään.
Ruhtinatar seisoi hieman syrjässä, pitkän salin toisessa päässä,
ainoana seuranaan monna Dionara.
Bellarion punastui ensin ja kalpeni sitten. Hänestä tuntui kuin olisi
neidon tutkimaton katse paljastanut hänet, riistänyt kunnian seppeleen
hänen otsaltaan, leimannut hänet julkeaksi kiipijäksi ja petturiksi.
Mutta hilliten hämmennyksensä hän tovin kuluttua astui neidon luo ja
kumarsi sulavasti.
Neidon poskille kohosi puna ja hänen silmänsä säihkyivät. Vetäytyen
askelen taaksepäin huudahti hän:
"Olette häikäilemätön!"
"Audax — häikäilemätön, rohkea. Kiitän teitä tuosta sanasta, madonna.
Se täydentää sopivasti vaalilauseeni, muistuttaen siitä, että 'audaces
fortuna iuvat'."
Neito ei voinut olla vastaamatta.
"Onni on jo ollut myötänne. Te menestytte, herraseni."
"Jumalan armosta, madonna."
"Jumalalla kai siinä on pieni osuus. Teillä on omat keinonne."
"Keinoni?" Nuori mies ei ymmärtänyt.
"Samanlaiset kuin Juudaksella. Muistelkaapa, miten hänen kävi."
Neito aikoi lähteä, mutta Bellarion pidätti häntä. "Madonna, olen
käyttänyt keinojani, minkälaisia sitten lienevät olleetkin, teitä
palvellakseni. Moite on kehno palkka."
"Minua palvellaksenne!" Ruhtinattaren silmät leimusivat. "Minuako
palvellaksenne te vakoilitte minua? Senkövuoksi te murhasitte Enzo
Spignon?" Hän hymyili katkerasti. "Kuten kuulette, ei minulla ole
mitään harhakuvitelmia palvelustenne tarkoituksesta."
"Vai niin!" Bellarion kävi mietteliääksi. Neito puhui aivan
niinkuin hän oli pelännyt tämän puhuvan. "Herra Jumala! Teillä on
kuvitelmia; seuraus johtopäätöksistä. Sanoinhan teille, madonna, ettei
johtopäätösten teko ole vahvimpia puolianne."
"Te narriparka! Ettekö muka murhannut Spignoa?"
"Tietysti tein sen."
Myöntävä vastaus saattoi ruhtinattaren ymmälle.
"Tunnustatte? Tunnustatte todella?"
"Niin, jotta ei teidän enää tarvitsisi väittää sitä pelkästään
epäilyjenne nojalla. Kerronko, mitä tapahtui? Surmasin kreivi Spignon,
koska hän oli setänne lähettämä vakooja, jonka piti luovuttaa teidät ja
veljenne hänen käsiinsä."
"Spigno!" Ruhtinattaren äänekäs huudahdus sai Dionaran tarttumaan hänen
käsivarteensa. "Uskallatte väittää tuollaista Spignosta! Hän oli paras
ystävä, mitä minulla on ollut, ja vielä te saatte rangaistuksenne
Jumalalta. Jo riittää."
"Ei vielä, madonna. Muistakaa, mitä Casalen podestàkin piti tärkeänä:
kaikkien muiden nukkuessa Barbarescon talossa olimme Spigno ja minä
täysissä pukimissa ja valveilla. Mihin se viittaa? Podestàlle tietysti
valehtelin."
"Pitäisikö minun kuunnella miestä, joka myöntää olevansa murhaaja ja
valehtelija?"
"Valitettavasti! Kuulkaa nyt, kerron teille totuuden."
Lyhyesti ja selvästi kertoi hän peittelemättä, mitä todella oli
tapahtunut.
"Ja tätäkö pitäisi minun uskoa?" huudahti ruhtinatar pilkallisesti.
"Jopa häpäisisin uskollisen, rehdin ystävän muistoa. Vaikkapa
puhuisitte tottakin, olette osoittanut kuulumatonta raakuutta. Spigno
aikoi pelastaa teidät varmasta kuolemasta ja te palkitsitte hänet
upottamalla tikarin hänen rintaansa!"
Bellarion väänteli hädissään käsiään. "Voi, miten vähän harkitsette
sanojanne! Syyttäkää vain minua raakuudesta, mutta myöntäkää edes, että
vaikuttimeni olivat epäitsekkäät. Surmasin kreivi Spignon pelastaakseni
teidät. Ja minä pelastin teidät. Jos olisin ollut petturi, olisin
kaiketi puhunut suuni puhtaaksi podestàlle."
"Meidän asemassamme olevat ihmiset tuskin voivat panna suurta
merkitystä teidän sanoihinne."
"Senpä vuoksi juuri kreivi Spignon surmasinkin. Hän olisi voinut
todistaa sanani. Ymmärrättekö?"
"Ymmärränkö? Sanonpa, mitä ymmärrän. Surmasitte kreivi Spignon, koska
hän tiesi, että olette petturi. Ymmärrän sen varsin hyvin. Muistan
yhäti valheenne. Vakuutitte olevanne nimetön opiskelija ja päässeenne
markiisi Theodoren puheille uskoteltuanne hänelle olevanne Facino Canen
poika. Niinhän sanoitte. Vai kiellättekö?"