Bellarionin sielumessusta ei lopultakaan tullut mitään. Kirkonkellojen
moikaessa ratsasti nimittäin sangen elävä Bellarion Werner von
Stoffelin rinnalla ja seitsemänkymmenen sveitsiläisen etunenässä
Milanoon Ticinon portista.
Heitä ei laskettu kaupunkiin ilman muuta. Nähdessään teräskypäreihin
ja nahkanuttuihin pukeutuneen aseellisen joukon lähestyvän, luuli
vartioupseeri joutuvansa tekemisiin jonkun rosvojoukon kanssa, joka
retkellään aikoi häiritä kaupungin rauhaa.
Bellarionin onnistui kuitenkin saada hänet vakuutetuksi tällaisen
otaksuman paikkansapitämättömyydestä, ja tuokiota myöhemmin kierteli
jo kaupungilla ihmeellinen huhu. Päästessään lähemmäksi kaupungin
keskustaa kohtasivat tulokkaat suuria väkijoukkoja, jotka tungeksivat
katsomaan kuin ihmeen kautta pelastunutta sankaria, sulkien melkeinpä
hänen tiensä.
Tuomiokirkon edessä olevalla aukiolla oli väkijoukko niin sankka,
että Bellarion ei ollut päästä ollenkaan eteenpäin. Kellot olivat
laanneet soimasta. Uutinen Bellarionin paluusta oli jo ehtinyt Saint
Ambroseenkin.
Vihdoin pääsi hän Brolettoon ja ratsasti Arrengopihaan, jolla tunkeili
väkeä melkein yhtä paljon kuin kadulla. Ikkunoissakin näkyi pää
pään vieressä ja pylväistössä oikealla huomasi Bellarion herttuan
itsensä, joka seisoi mustan, pirullisen della Torren ja punaisiin
pukeutuneen Milanon arkkipiispan välissä. Heidän läheisyydessään seisoi
myös kreivitär Beatrice, eboniittimustan tukan ympäröimät kasvot
valjuina, yllään valkea samettipuku. Hän nojautui hieman etukumarassa
rintasuojukseen, heiluttaen toisella kädellä värikästä huivia.
Bellarion silmäili ympärilleen arvostelevin katsein. Tilaisuus oli
ensimmäinen niistä onnettaren suosionilmauksista, joiden johdosta,
kuten fra Serafinokin toteaa, Bellarion sittemmin sai liikanimen
Onnellinen. Ikäänkuin tilanteesta nauttien seisoi hän vähäistä
myöhemmin herttuan ja kokoontuneen hovin edessä freskomaalauksilla
kaunistetussa huoneessa, jota kutsuttiin Galeazzon saliksi ja jonne
Facino itse oli hänet johdattanut.
Bellarionilla oli yllään nahkanuttu ja teräskypärä, ja hän nojasi
sauvana käyttämäänsä kahdeksan jalan pituiseen keihääseen.
Tuijottavista silmäpareista huolimatta vartosi hän tyynesti herttuan
puhuttelua. Ja kun hän vihdoin antoi selontekonsa seikkailuistaan,
oli se yhtä yksinkertainen kuin aikoinaan koira-ihmeen selitys.
Kun Buonterzon väki oli päässyt kahlaamon yli, piileksi Bellarion
seitsemänkymmenen miehensä kanssa heistä hieman pohjoiseen. Etelämpänä
olevaan metsikköön lähetetyt kolmekymmentä miestä olivat näin
joutuneet ottamaan hyökkäyksen vastaan. Bellarion huomasi, että apuun
rientäminen oli myöhäistä. Hän lähti miehineen liikkeelle, mutta
ennenkuin he olivat edenneet montakaan askelta onnettomia tovereitaan
kohti, keksivät he villiviinin ja jasmiinien peittämän notkelman joen
rannalla. He heittäytyivät heti siihen, vetäen luikertelevia köynnöksiä
suojakseen. Samassa ilmestyi vihollinen näkyviin metsiköstä. Nähdessään
tyhjän lakeuden leviävän edessään, otaksuivat Buonterzon miehet
ilmeisesti jo surmanneensa kaikki kahlaamolle jääneet vihollisensa, ja
pyörsivät takaisin. Ennenpitkää kuului kuitenkin uudelleen askelten
töminää ja melusta päätellen palasivat he nyt entistä lukuisampina.
"Vasta nyt käsitän", pitkitti Bellarion, "että he todellisuudessa
pakenivat ranskalaista ratsuväkeä, joka sillävälin oli ehtinyt heidän
selkäänsä. Jäimme tunniksi paikoillemme ja sitten lähetin vakoojan
ottamaan tilanteesta selkoa. Hän ilmoitti suuren ratsumiesjoukon
lähestyvän Nuren taholta. Luulimme sitä Buonterzon väeksi, jonka
Facino jälleen oli peräännyttänyt. Jäimme edelleenkin pariksi tunniksi
piilopaikkaamme. Vihdoin kapusin rantaäyräälle, mistä saatoin nähdä
Trebbian tuonpuoleisen rantapenkereen. Kummastuksekseni se oli
tyhjä. Aivan läheisyydessäni näin kuitenkin muutamia miehiä, ja pian
senjälkeen seisoin Werner von Stoffelin kanssa vastakkain. Hän kertoi
minulle sitten taistelun kulusta."
Hän jatkoi kuvailemalla heidän matkaansa Travoon. Melkein
nälkiintyneinä he olivat saapuneet hävitettyyn kylään. Löydettyään
hiukan suuhunpantavaa, lähtivät he taas liikkeelle saavuttaakseen
Facinon armeijan. Mutta San Giorgiossa, missä he yöpyivät, saivat he
kuulla, ettei Facino ollutkaan kulkenut sitä tietä. Seuraavana aamuna
lähtivät he senvuoksi omia teitään Milanoon.
He menivät Pon yli Piacenzan luona. Siellä pidätti Scotti heidät muka
senvuoksi, että he olivat marssineet luvatta kaupungin läpi. Hän oli jo
kuullut puhuttavan taistelusta, mutta ei tiennyt kenen eduksi se oli
päättynyt. Bellarion sai miehineen tyytyä jäämään Piacenzaan kahdeksi
päiväksi. Vasta tällöin sai Scotti tiedon Facinon voitosta.
"Pidimme kiirettä", lopetti Bellarion, "ja saavuin ainakin ajoissa
estääkseni Requiemin veisuun. Sehän olisi muodostunut pilanteoksi."
Hän naurahti päättäessään lyhyen ja selvän selontekonsa. Mutta
läsnäolijain joukossa oli ainakin kaksi, jotka eivät nauraneet,
nimittäin Carmagnolan Francesco Busone, Facinon kerskaileva luutnantti,
joka katsoi nuorta sankaria hyvinkin karsaasti, ja ruhtinatar Valeria,
joka piti koko juttua veijarin julkeana keksintönä. Neito melkeinpä
epäili, että Bellarion tahallaan oli tekeytynyt kuolleeksi voidakseen
sitten yllätyksellisellä ilmestymisellään herättää sitä suurempaa
huomiota.
Gabriello Maria, kohteliaana kuten aina, tuli puristamaan kättä,
ja Gabriellon jälkeen tulivat herttua ja della Torre onnittelemaan
Travon voittajaa. "Kunnia on kreivi Biandraten", vastasi Bellarion.
"Vaatimattomuus", virkkoi della Torre, "sopii aina sankarille."
"Kreivi ei varmaankaan ole koettanut estää tämän väärinkäsityksen
syntymistä. Hän on liioitellut minun osuuttani."
He eivät kuitenkaan laanneet häntä imartelemasta, ja lopulta häntä
suorastaan ellottivat nuo mielistelijät, jotka herttuan käskystä
olivat valmiit matelemaan kenen edessä hyvänsä. Tuokion kuluttua
hän kummakseen näki myös markiisi Theodoren, joka onnitteli häntä
kohteliaasti, viittaamatta sanallakaan Casalen tapahtumiin.
Päästyään vihdoin rauhaan lähti hän Facinon huoneustoon. Siellä
odotti häntä kreivitär, yksinään. Bellarionin lähestyessä nousi hän
nojatuolistaan ja kiiruhti nuorukaista vastaan.
"Bellarion!"
Tumma puna oli kohonnut noille tavallisesti niin kalpeille kasvoille ja
uneliaat silmät loistivat.
"Bellarion!" toisti hän, ja hänen äänensä värisi kuin luutun kieli.
Nuori mies kävi levottomaksi. "Madonna!" Hän kumarsi jäykästi, tarttui
ojennettuun käteen ja nosti sen kohteliaasti huulilleen. "Nöyrin
palvelijanne."
"Bellarion!" Nyt oli äänessä moitetta. Kreivitär tarttui nuorukaisen
käsivarteen ja katsoi häntä kasvoihin.
"Tiedättekö, että olen surrut teitä kuin vainajaa ainakin? Luulin
sydämeni murtuvan. Elämä ei enää tuntunut elämältä. Ja te — teillä ei
ole muuta sanottavaa kuin 'nöyrin palvelijanne!' Oletteko kivestä?"
"Entä te, madonna?" Melkein vihaisesti irroitti Bellarion käsivartensa
kreivittären otteesta. Hän oli, harvinaista kyllä, suuttunut oikein
todenteolla. "Hyvä Jumala! Eikö maailmassa ole uskollisuutta
olemassakaan? Tuolla alhaalla imarteli minua herttua vain Facinoa
mustatakseen. Pakenin sieltä kohdatakseni täällä vielä murheellisempaa
uskottomuutta."
Kreivitär oli perääntynyt ja kääntyi poispäin. Kalpeana loi hän nopean
silmäyksen Bellarioniin. Hänen kapeat silmänsä näyttivät tavallistakin
kapeammilta.
"Mitä te oikein otaksutte?" Ääni oli soinnuton. "Onko sota tehnyt
teidät heikkojärkiseksi?" Hän nauroi epämiellyttävästi. "Ymmärrän!
Luulitte, että...! Voi, te hullu! Te narripoloinen! Kerronkohan
Facinolle, niitä luulitte, mitä olette rohjennut vihjata?"
Bellarion tuijotti häntä hämmentyneenä, loukkaantuneena. "Madonna,
käytätte sanoja..." aloitti hän kiihkeästi, mutta keskeytti. Hetkistä
myöhemmin oli hänen suuttumuksensa kaikonnut. "Olette oikeassa, minä
olen narri. Sallitteko minun poistua?"
Hän kääntyi, mutta kreivittärellä oli vielä puhuttavaa.
"Sanoitte minun käyttäneen sanoja. Mitä sanoja? Sanoin surreeni teitä.
Äitinnekin olisi surrut teitä. Mutta te luulitte...!" Hän lähti
astumaan pylväikköä kohti. "Menkää!"
Bellarion poistui virkkamatta sanaakaan. Facinoa hän ei tavannut
ennenkuin seuraavana päivänä.
Vähän myöhemmin päivällä kävi Gabriello Maria Milanon neuvoston
pyynnöstä hänen luonaan kutsuen hänet Ragione-palatsiin, missä kansan
edustajat halusivat lausua hänelle kiitoksensa.
"En halua mitään kiitoksia." Bellarionin sävy oli melkein töykeä.
"Siitä huolimatta on ne otettava vastaan. Olisi epäkohteliasta lähettää
heidät pois ilman muuta."
Ja näin vei Gabriello Maria nimettömän nuorukaisen kansan edustajien
luokse vastaanottamaan kaupungin kiitollisuudenilmaukset.
Kaupungintalossa piti presidentti hänelle puheen, ilmoittaen samalla
kaupungin isien myöntäneen hänelle tunnustukseksi kymmenentuhatta
kultafloriinia. He olivat toisin sanoen jakaneet hänen ja Facinon
kesken summan, jonka viimemainittu oli otaksunut tarvitsevansa
Buonterzon tuhoamiseen.
Neuvoston ehdotuksesta päätettiin tämänjälkeen, että Bellarion
lyötäisiin ritariksi. Arrengo-pihalla toimeenpannuissa juhlamenoissa
esiintyi nuorukaisemme Boucicaultilta lahjaksi saamassaan mustassa
asepuvussa. Pihalla vartosi häntä herttua, yllään punavalkoinen puku,
hovin ympäröimänä. Mutta Facinolle suotiin kunnia antaa uskolliselle ja
etevälle apulaiselleen ritarilyönti. Ja kun Bellarion tämän tapahduttua
nousi, kiinnitti Biandraten kreivitär kultaiset kannukset hänen
jalkoihinsa.
Vaakunakseen otti Bellarion muunnoksen Facinon vaakunasta: hopeaisen
koiran pään sinisellä pohjalla.
Lopuksi kuulutti airut, että seuraavana aamuna Porta Giovian linnassa
toimeenpantavissa turnajaisissa annettaisiin ritari Bellarionille
tilaisuus osoittaa, että hän todella oli ansainnut osakseen tulleen
kunnian.
Tätä ei Bellarion ollut ottanut laskelmiin. Hän tiesi, ettei pystyisi
mainetekoihin aseleikissä, jota oli harjoittanut vain lyhyen aikaa
Abbiategrassossa.
Eikä häntä suuresti rohkaissut sekään, että Carmagnola, joka tepasteli
hänen luokseen naama muka ystävällisessä hymyn virneessä, pyysi saada
taittaa peistä hänen kanssaan juhlassa. Siitä huolimatta hän hymyili
yhtä teeskentelevästi kuin Carmagnola itse.
"Olette erittäin ystävällinen, ser Francesco. Yritän parhaani."
Hän pani merkille hehkun Carmagnolan silmissä ja lähti etsimään
Stoffelia, uskollista ystäväänsä.
"Sanokaa, Werner, oletteko koskaan nähnyt Carmagnolaa turnauskentällä?"
"Kerran vuosi sitten, Porta Gioviassa."
"Haa! Aika härkä miehekseen."
"Aivan. Hän voitti sinä päivänä kaikki vastustajansa. Muun muassa
murskasi hän Genestran herran reiden."
"Niinkö, niinkö!" tuumi Bellarion. "Huomenna hän aikoo taittaa minun
niskani. Huomasin sen hänen hymystään."
"Öykkäri", sanoi Stoffel. "Jonakin päivänä hänen vielä käy huonosti."
"Valitettavasti se päivä ei koita vielä huomenna."
"Aiotteko lähteä häntä vastaan?" Stoffelin ääni oli huolestunut.
"Sitä hän odottaa. Aavistan kuitenkin, etten huomenna kykene juuri
mihinkään. Minulla on kuumetta; matka Travosta oli rasittava.
Luultavasti olen huomenna vuoteen omana."