vv. 1-4. Vaikka oliki tuli jälleen saatu, niin kuu ja aurinko yhä
olivat kateessa.
vv. 9, 10. Nuoret ja ikäpuolet, so. kaikki ihmiset; k. XL: 97 vv. 15,
16. Seinän vieressä kiukaan takana makaamasta.
vv. 23-26. Ilmarinen, aina valmis takomaan mitä pyydettiin, ei näytä
aina sitä ajatelleen, tulisiko työstänsä mitään.
vv. 29, 30. Epätietoisessa kohdassa arpa tavallisesti tuli neuvon
antajaksi; k. XVIII: 184-196.
vv. 33-36. Arvaksi käytettiin seulan tapaista kapinetta, pohja eri
osiin jaettu ja kukin osa merkitsevä jotain erinäistä ainetta,
paikkaa tahi muuta tiedusteltavaa kohtaa. Niin taisi joku osa merkitä
tuulta, toinen vettä, kolmas metsää, neljäs noitaa jne. Pantiin
sitte kevyt lastu keskelle pohjaa ja juuri samassa, kun kysyttiin,
saatettiin arpa liikahtamaan, josta lastuki tuli liikkeelle ja
kulkemaan jonkun eri osan päälle. Siitä osasta, minkä päälle lastu
seisattui, selitettiin arvan vastaus. -- Monta muutaki tiedon
saamisen keinoa löytyi, esimerk. kaikenlaiset _unet, aaveet ja
enteet_. Korvain suhina eli soiminen tiesi _uusia sanomia_, harakan
risotus, kissan silmiänsä hierominen, kukon tavattomalla ajalla
laulaminen, poskipäiden ja leuvan kutkuminen _tulevia vieraita_,
seinämadon napsutus, hyypiän huudanta, leppälinnun likeinen laulu
_kuolon sanomaa_, jäiden tulo keväällä talon rantaan _häitä_ jne.
vv. 39, 40. Ase, jonka kautta Jumala antaa merkin salaisista asioista.
vv. 47-50. Lastu kulki Pohjolan osalle, ja sitte siitä tieto saatua,
taidettiin arvalta uudelleen kysyä, mihin kuu ja päivä siellä olivat
kätketyt. Osa-piireille sitä varten voitiin uudet merkitykset antaa.
vv. 61-66. Pohvasteleva vastaus.
vv. 65, 66. Ei pääse ilman, kun et tietäne päästö-sanoja. Kun
loitsijat jotain kätkivät tahi kiinnittivät (k. VI: 125-128), niin
tavallisesti samassa määräsivät, mitä sanoja piti käyttää, jos
tahdottiin sitä jälleen irti päästää.
vv. 71, 72. Näillä sanoilla vaatii toista miekkasille.
vv. 81, 82. K. XXVII: 193, 194.
v. 90. Olivat lujitetut loitsusanoja vastaan.
v. 96. Kolmiluku usein muissaki kohdissa vaikuttavaisin (k. I: 145).
vv. 106-110. Pohjolan emännän, kun ei enää ollut entisellään, piti
varulla olla Väinämöistä vastaan.
vv. 121-124. Ei huolinut toista viisaaksi tehdä taonnastaan,
ainoastaan viittomalla osotti sen tarkoitusta.
vv. 135-136. Edellisellä kerralla oli ollut rumempana, väkevämpänä
lintuna, nyt sitä vastoin suotuisempana, vähäväkisenä.
v. 162. Tuvissa niinä aikoina olivat pienet lauta-ikkunat, sentähden
piti ulos pihalle mennä.
vv. 171-190. Tällä herttaisella tervehyksellä ja hartaalla
toivotuksella Väinämöinen osottaa ilonsa kuun ja auringon jälle
ilmaumisesta.
vv. 184-186. Ihmisten parhaita odotuksia kuulta ja auringolta.