v. 8. Pahastui, kun ei ollut lähettämillä taudeillansa Kalevalan
väkeä surmatuksi saanut.
vv. 9-12. Loitsijain vallassa oli metsänpetoja toisten vahingoksi
nostaa eli lähettää.
vv. 22-26. Koristus- ja taikakuvia keihään terällä ja varrella; k.
XXXIX: 36-38.
vv. 30-34. Karhua piti hyvillä sanoilla suositella, että antaisi
karjan rauhassa elää; sentähden hänen sijaksensaki ei kelvannut
paitsi kulta ja säteri. Samasta syystä luuloteltiin hänen itsestään
kuoliaaksi kaatuneen (vv. 40-44 ja 135-140). Sillä mielellä häntä
myös mainittiin moninaisilla lempisanoilla (vv. 35, 37, 38, 45, 46,
50, 56, 62, 129, 130) ja hyviteltiin muulla tavalla (k. vv. 95-98,
107-112, 155-158). Niin toivottiin karhun suvun tahi haltiain ei
kostoa hankkivan tapetusta heimolaisestansa.
v. 42. Risuja verrattiin karhun kaadoiksi.
vv. 43, 44. Oma kömpelyytesi siihen ei ollut syynä.
v. 55. Soitti vieraansa (karhun) kunniaksi.
vv. 63, 64. Tyhjänä tulija ei ilotellut.
vv. 68-72. Karja tavallisesti säikähtyy jo karhun vainustaki.
vv. 77, 78. Pienet ja kapeat niin suurelle vieraalle.
vv. 81-86. Hartahien toivotusten somia vertauksia; k. XXV: 23-26. v.
100. Nyletytti nahan karhulta, vv. 111, 112. Karhu itsekin tahi hänen
hengen haltiansa ajatellaan vieraana pöydässä istuvan, kuin ylkä
häissänsä (k. v. 187). vv. 115-124. Karhun pidot eli peijaiset olivat
myös ikään kuin uhri-ateria metsän väelle; k. XIV: 41, 42 ja 69-74.
vv. 127-130. Pitikö kauvanki rukoilla ja suostutella.
vv. 145-158. Sanat karhun pääkalloa metsään viedessä.
vv. 157, 158. Joita ennenki hyväilit.
vv. 161-168. Julkiseen paikkaan ja kauniisen honkaan, josta hyvin
näkyi sivukulkijoille.
vv. 175-178. Leikkipuhe; kyllä pimeässäki laulaa näkisi.
vv. 183-194. K. XV: 196-198.