v. 8. Lappalaisen sana alkuansa merkitsi _lapessa_ so. _lappeassa_,
vieressä eli rajalla asuvaista.
v. 11. Samassa kun Väinämöistä kiitettiin hyväksi, Joukahaista
itseänsä lienee moitittu kehnoksi laulajaksi.
v. 16. Kilpalaulannolle.
v. 22. Ruoskan varsi oli helmillä koristettu.
vv. 31, 32. Kaitaisilla talviteillä vastaan tulijat usein sillä
tavoin tarttuvat toisiinsa.
vv. 37, 38. Jomman kumman, minun länkeni ja vempeleni, taikka omasi.
v. 46. Sanoi nimensä hiljalleen, siivosti, ei röyhkeästi.
v. 50. Nuoremman velvollisuus oli vanhemmalle joku parempi arvo eli
kunnian osotus antaa.
vv. 55-58. Ken on oppineempi, sillen on suurempi arvo annettava,
olkaan jos nuorempiki.
vv. 75-84. Tiedän mainittavimmat paikat: _Pisamäen_ pitkillä
puillansa, _Hornankallion_ isoilla hongillansa jne.
vv. 87-90. Sellaisia tietoja on lapsilla ja naisilla; miehen pitäisi
tietää, mitenkä moninaiset aineet mailmassa ovat ensi-alkunsa saaneet.
vv. 101-104. Ensimäinen vedestä nousnut maa kyllä oliki märkään
mättääseeen verrattava, jossa kasvoi ainoastaan pajuja; ihmiset,
ennenkun oppivat huoneita rakentamaan, elelivät honkain suojassa ja
keittivät ruokansa ontevalla paadella eli kivellä.
vv. 112-124. Ikivanhan tietoviisauden jälkiä, joka lienee arvellut,
ihmisen ennen maalle ilmestymistään olleen Jumalan yhteydessä ja niin
hänen töissäänkin avullisna. Joukahainen ei sanokkaan meren kynnäntää
jne. omaksi yksinäiseksi työksensä.
v. 116. Laittamassa eli asettamassa paikkaansa.
v. 118. Korkeat vuoret rakentamassa.
v. 123. Arveltiin maanpiirin äärimmäisissä perissä vahvat pielet
eli patsaat löytyvän, jotka kannattivat ilmaa ja taivasta. Maata
pidettiin litteänä, meret kaikin puolin ympärillä; k. L: 115, 116.
vv. 127-140. Muutamissa ja ehkä enimmissä toisinnoissa Väinämöinen
päättää ne omaksi työksensä sanoilla: "omat on meret kyntämäni" jne.
v. 135. _Sinua_, so. sinun kaltaistasi herjaa.
vv. 144, 145. Jos tiedoilleni et anna suurta arvoa, ehkä tulet
paremman miekalleni antamaan. Miekka jo silloinkin oli riitain
ratkaisija valmis.
vv. 147, 148. Kun kaksi toinen toisensa kanssa rupesivat miekkasille,
piti miekat ensin mitata ja tutkia; sitte määrättiin tappelu-piiri
(k. XXVII: 154-156) ja kumman ensiksi tuli lyödä.
vv. 154-156. En alennaite sinun vertaiseksi.
vv. 160-166. Tahallansa suututtaa Väinämöistä, jotta silläki tavoin
saisi hänen ilmoittamaan mahtinsa, jota vielä ei tietänyt pelätä.
v. 168. Häpesi Joukahaisen hävyttömyyttä.
vv. 182, 183. Takaisin ottamalla sanansa taisi laulaja eli loitsija
niiden vaikutuksen lopettaa. Välistä taisi sen joku toinenki loitsija
tehdä, erittäinki jos tunsi ne loitsuun käytetyt sanat.
vv. 185, 186. Isän hankkimia perutavaroita pidettiin sitä
kalliimmassa arvossa, jos muistuttivat hänen urhoollisuudestansaki.
Vanhat tavarat jo ilmankin olivat rikkauden todistajia ja sentähden
suuri-arvoisia.
vv. 189, 190. Omiaki kultiani ja hopeitani en pidä sen paremmassa
arvossa, kun että saavat lasten leikkikaluina ajelehtia.
v. 215. Joukahainen tunsi jalkansa selvään maan-alaiseen veteen
joutuneen ja pelkäsi sinne kokonaan pian solahtavansa.
v. 216. Oli jo silmistä saakka maahan uponnut.
vv. 230, 231. Pääsi olemasta leuan (leuallaan) lietteessä, parran
(parrallaan) pahassa paikassa.
v. 245. Huulet jäykkinä, kankeina, ei nauruun myhäilevinä.
v. 246. Sanotaan vieläki _pitkän nenän_ saavan, ken saa mielensä
pahaksi.
v. 254. Niin vanha ja voimaton, että sopissa eli nurkissa asuu ja
kuleksii.
v. 256. Ihastuksissa hieroi käsiänsä yhteen.
v. 259. _Itkettäviä_. Venäjän Karjalan murteessa _tk, sk, lk, st_
pehmenneinä ovat: _t, s, ll, ss_ ja sanotaan siis: _matan, kosen,
ollan, issun_, missä meillä sanotaan: _matkan, kosken, olan, istun_.
vv. 273, 274. Ei raskaasen työhön, vaan ikkunoista ulos katselemaan
ja joutilasna laulelemaan; k. VIII: 27-30, XXXVIII: 47, 48.
v. 270. Latelee tekosyitä itkuunsa, kun ei julennut varsinaista
suoraan sanoa.
vv. 289, 290. Heitä mieletön huolesi, en voi kuulla, ymmärtämätön,
itkuasi.