Sekä kirjallisuudessa että näyttämötaiteessa esiytyvä
suhteellinen heikommuus ja ummehtuneisuus kuvaama- ja
säveltaiteittemme rinnalla johtunee osaltaan siitä eristäytyvästä
asemasta, johon koko suomenkielinen yleisömme ja siis myöskin
tämän yleisön henkisistä näköaloista välittömästi riippuvat
taide-alatkin ovat vähitellen joutuneet yleiseuropalaisiin
hengenvirtauksiin nähden. Sivistyksemme valmistumattomuus on
vaikuttanut sen, ettei meillä täydellä herkkyydellä ja
valppaudella ole voitu pysyä välittömässä, hedelmällisessä
vuorovaikutuksessa yleiseuropalaisen keskeisen hengenkäynnin kanssa.
Meillä on ollut liika paljon tehtävää alkeellisessa
muokkaustyössä, maaperän raivaamisessa mahdolliseksi sivistyksen
taimille, jotta riittävästi olisi voitu kohdistaa huomiota itse
näiden sivistystaimien, syvemmän henkilökohtaisen hengenviljelyksen
vaalimiselle.
Niinpä ovatkin näköalat Europaan alkaneet huomaamatta päästä
sumenemaan suomenkieliseltä sivistykseltä. Sen henkinen näköpiiri
alkaa kattautua liika suppeaksi ja matalaksi, typistyä ja sulkeutua
kotoiseen umpinaisuuteen ja ilmattomuuteen. Tieteiden ja
käytännöllisen toiminnan aloilla kyllä jopa aivan hengettömästi
ja orjallisestikin noudatetaan ja jäljitellään yleiseuropalaisia
ilmiöitä ja saavutuksia, mutta mieskohtaisessa yksilöllisesti
hedelmöityvässä hengenviljelyksessä ei suhde ole yhtä välitön
ja vuorovaikutus elävä.
Yksinäisiä poikkeuksia lukuunottamatta ei sivistyneistömme
kokonaisuus ole europalaisesti tietoisa, europalaisesti syttynyt. Se
ei välittömästi, omana hengenelämänään elä yleiseuropalaisia
hengenliikuntoja. Se ei elä ja avarru, inhimillisesti syvenny
taistelevassa europalaisessa hengenkäynnissä, ei koe omanaan sen
reutovaa aallokkoa, ei paisu sen patoutuvaa, pyrkivää ja etsivää
tarmoa, ei sinkoa sen syöksyvää hyökyvoimaa, ei suistu sen
murtumisiin, ei elä, herkisty ja karaistu, vartu ja kasva sen
haltioittavassa hurmassa, sen silmänräpäyksellisissä, vihlovissa
syvyysnäyissä, sen hetkittäin heijastelevissa, seesteisissä
kaukonäköaloissa.
Ihmiskunta elää yhteistä henkistä elämää. Mitä
välittömämmin joku kansa tykkii yhtä lyöntiä ihmiskunnan
yhteisen henkisen valtimon kanssa, sitä väkevämpänä hyökyy
elämä sen suonissa. Mitä heikompana ja etäisempänä taas tämä
tykintä tuntuu kansan henkisessä elämässä, sitä laimeampi ja
surkastuvampi on kansa.
Kansalle kuten yksilöllekin on henkinen eristäytyminen
sivistysvaara. Kansan, kuten yksilönkin voimat piilevät kyllä
siinä itsessään, mutta nämä voimat viriävät eloon vasta, kun ne
tulevat kosketukseen vierasten voimien kanssa. Vasta kun elimistö saa
vierasta sulatettavaa, pääsevät elinvoimat siinä valloille.
Vieraan aineksen omistamisessa loimuu elimistön elinmahti ilmoille,
ja mitä väkevämmästi se nämä vieraat ainekset omistaa, sitä
väkevämmäksi se paisuu ja kasvaa. Niin henkinen kuin ruumiillinen
elimistö vain väkevöityy omassa laadussaan, mitä runsaammalla
vieraalla aineksella se vain jaksaa itseään ravita.
Kansallinenkin sivistys on tällainen elävä elimistö, joka palaa
eloisimmin ja toimivammin silloin, milloin sillä on omistettavana
runsaimmat vieraat ainekset. Kansallinen sivistys vain paisuu
itsenäisyydessä ja omavaraisuudessa, mitä vapaammin ja runsaammin
siihen virtaa vierasta ainesta ja mitä enemmän se saa ponnistaa ja
toteuttaa voimansa ja elinpontensa tämän vieraan aineksen
omistamisessa. Jos kansa joko olosuhteitten pakosta tai
vapaaehtoisesta vaalista sulkeutuu vierailta vaikutuksilta, ehtyy
siltä sivistyksellinen paloaines, ja sen oma olemus surkastuu kuten
ravinnosta kieltäytyvä elimistö. Jos se päälle päätteeksi
kuvittelee tätä tietä suojelevansa ja säilyttävänsä henkistä
omalaatuisuuttaan, menettelee se yhtä takaperoisesti kuin jos elävä
elimistö kavahtaisi vierasta ravinto-ainetta pelosta, että tämä
vieras aines kehittäisi sen elimistö-kudoksen toiseksi ja vieraaksi.
Elimistö pysyy elimistönä, kansa kansana, mutta kumpikin tarvitsee
ravintonsa elääkseen.
Suomalainenkin kansallinen sivistys, jos se epäedullisten
olosuhteitten painosta tai harhailevasta, tietoisasta pyrinnöstä
tyytyy hakemaan voima-aineksensa vain itsestään ja sulkeutuu oman
henkensä kuoreen, on pian havaitseva, että se sivistyksellisen
alkuperäisyyden sijasta on tätä tietä tavoittava hiljaisen
hivutuskuoleman. Vain talvihorrokseensa valmistautuva karhukin tyytyy
imemään ainoastaan omia käpäliään. Suomalaisen kansallisenkin
sivistyksen voimalähde ei ole sulkeutumisessa europalaisilta
hengenvaikutuksilta, vaan päinvastoin avautumisessa niille,
antautumisessa niiden hedelmöitettäväksi.
Mikäli tahdomme sivistyksellisesti elää, on meidän kaikella hengen
välittömyydellä ja ponnella pysyttäydyttävä elävässä
elämänyhteydessä europalaisen hengenelämän kanssa. Mikäli
tiehykkeet kansallisen suomalaisen sivistyksen ja europalaisten
hengenvirtausten väliltä heikkenevät ja ehtyvät, sikäli
heikkenevät ja tyrehtyvät välittömästi myöskin kansallisen
sivistyksemme ilmiöt. Jos kasvukykyiset, kehitysvoimaiset henkemme
jäävät yleiseuropalaisia, ajanhengessä kamppailevia herätteitä
vaille, jäävät heidän hengenlahjansa puolinaisesti ravituiksi,
heidän hengenmahtinsa jää aineksen puutteessa uinumaan puolinaiseen
itsetiedottomuuteen, he eivät pääse virkoamaan ja kasvamaan siksi,
mihin heillä olisi kasvuedellytykset. Jos sivistyneistöltämme
puuttuvat kosketukset ja välittömästi vaikuttava henkinen
yhteiselämä yleiseuropalaisen hengenkäynnin kanssa, elää sekin
elämänsä puolinaisessa henkisessä horroksessa: se ei pääse
elämään ajanhengessä, ei pääse kiristämään ja
jännittämään itsessään mahdollisesti piileviä voimia
hedelmällisiksi teoiksi. Sekä yksilöt että sivistyneistö
kokonaisuudessaan joutuvat elämään ajan ja hetken voimavirran
ulkopuolella, eivät ikäänkuin pääse kohoamaan oman elämänsä,
elämäntajunsa ja elämänvoimansa poltto- ja huippupisteeseen,
siihen voiman ja teon tehoon, johon ihmiskunnan yhteinen hengen ponsi
voisi heidät virittää.
* * * * *