Samaten kuin kirjallisuus, saa suomenkielinen näyttämötaidekin
kehittyä ja vaurastua rajoitetummasti suomenkielisen yleisön
vaalinnassa, sen kritiikin karsimana, sen tunnustuksen
elähyttämänä. Enkä tässä yhteydessä tarkoita kritiikillä ja
tunnustuksella yksinomaan julkisuudessa tapahtuvaa taideluomisen
arviointia, vaan sitä paljoa vaikuttavampaa ja luovalle taiteelle
läheisempää ja merkityksellisempää suhtautumista, jolla yleisö
välittömästi tenhoo esiintyvän taitelijan: vastaanotollaan joko
kannustaa tai laimentaa häntä, kylmäkiskoisuudellaan tai
innostumisellaan joko herpasee voimattomuuteen, tuudittaa
tyrehtyneeseen itsetyytymykseen, ohjaa harhapyrkimyksiin tai karaisee
ja kurittaa yhä tiiviimpään työhön.
Suomenkielisten yleisöpiirien haparoiva taidevaisto esiytyykin varsin
elävästi näiden piirien suhtautumisessa useihin
näyttämötaiteellisiin ilmiöihimme. Meillä on eräitä
voimakkaitakin taiteilija-yksilöitä, jotka eivät yleisessä
myötätunnossa ja tajussa ikinä ole saaneet sitä ilmaa siipiensä
alle, johon heillä olisi ollut oikeus ja joka olisi nostanut heidät
niille taideluomisen huipuille, joihin heillä olisivat olleet
edellytykset; samalla kun yleinen suosio ja sitä seuraava
työtilaisuus toisaalla taas on ollut kohdistuneena ja sysännyt
etualalle aivan näennäisiä ja pintapuolisia ilmiöitä, joissa ei
ole ollut ainesta eikä edellytyksiä sisäiseen kehittymiseen ja
kasvamiseen.
Meillä ei vaadita näyttelijältä elämää, vaan eleitä, ei
esityksen totuutta, vaan esityksen ulkotehoa. Häneltä ei vaadita
keskeistä, syvää osansa omistamista ja tämän osan sisäistä,
korutonta tulkitsemista, vilpitöntä, harrasta ja välittömästi
tehoavaa antaumusta, vaan ihaillaan hänessä pinnallista,
ulkopuolista loistelemista, itse taideluomalle vierasta ja
vaarallistakin, itsehyväistä, itsemielistelevää yksityiskohtien
taiturillista korostamista, kokonaisuuden kustannuksella tapahtuvaa
väärää itsensätehostamista--jopa osan aivan väärääkin
tulkitsemista. Vaikutelmiansa analysoimaankin kypsyneet yleisöpiirit,
kuten niiden kanssa samalla tasolla oleva julkinen arvostelukin ovat
vasta niin pitkällä, että ne tajuavat vain taituruutta, mutta
eivät vielä taidetta: aistivat yksityiskohtien häikäisyn,
taiteellisen luomisen ulkokuoren, mutta eivät vaistoa kokonaisuuden
joko totuutta tai onttoutta, esityksen sisäistä pätevyyttä.
Niinpä viekin meillä yleisessä arvostelussa voiton sisäisesti
eletyn ehytviivaisen ja kiinteän näyttämöllisen sielutaiteen
rinnalla mikä ulkonaisesti suurenteleva tekotaide hyvänsä. Äänen
keikaileva soinnutteleminen ja paisutteleminen, liikehtimisen ja
eleiden muhkeus ja korskaileva mahtipontisuus--miten ontto ja
teennäinen hyvänsä--käy meillä sielun ja sydämen
valtaisuudesta--»mikä nerous, mikä loisto, mikä voima!»
huudahdetaan. Näyttelemisen hengetön arkisuus ja sisäisesti eloton,
ruumiillinen reuhtominen, kasvolihasten vääntely: koko ulkokohtainen
tilkku- ja yksityiskohtarealismi käy tarkasta sielullisesta
erittelemisestä ja näyttelemisen pätevyydestä--»sepä näyttelee
hyvin!» ihastellaan. Tekotavan ulkonainen, laskettu ja teeskennelty
konstikkuus, etsitty henkevyys ja tavoteltu sielukkuus: koko esityksen
pingoitettu, hengetön teennäisyys ja tilapäinen häikäisynräiske
käy näyttelemistaidon ihmeestä--»mikä tekniikka!»
innostellaan.--Tällaista näyttämötaidetta ihailevalle
yleisöllemme ja johtajillemme saattaa tapahtua, että heidän ilmetyt
suosikkinsa repivät rikki jalon taideluoman, että väkevä,
sisäisesti jännitetty ja suuri, tunnelman kiinteässä eheydessä
valtaava näyttämöluoma tämmöisten taiturien hyppysissä
pirstoutuu pikku loistohyrskysiksi ja että yllätetty yleisö
yht'äkkiä keksasee »kas, onpa Othellokin jo vanhentunut, se ei
tehoa enää, vaikka se 'näytellään' näin hyvin!»
* * * * *
Samassa epäkehittyneessä, haparoivassa hengessä suhtautuu
yleisömme ja arvostelumme teatterin johtotaiteeseenkin. Siinäkin
tyydytään vain näkösuoritukseen. Siltäkään ei vaadita
taideteoksen omassa hengessä palavaa tulkintaa: taideluoman henkisen
sisällön välitöntä, herkkää ja suurta antamista, sen
yksityiskohtaisesti vaatimatonta, mutta näkemyksen syvyyden ja
sisäisen totuuden voimalla tenhoavaa ja valtaavaa näyttämöllistä
hahmoittamista.
Ei havaita ja vaistota, miten johtaja takertuu vale- ja
valoloistoiseen kulissiprameuden tavoitteluun, häikäisee
teatterikoneiston teknillisillä yllätyksillä, mahtailee
joukkokohtausten melulla ja ulkokohinalla, tanssiesitysten
silmäravinnolla, mutta hengettömästi ja tajuttomasti haparoi ja
tarttuu harhaan kulloisenkin esitettävän kappaleen yksilölliseen,
taiteelliseen elinhermoon nähden: sävyttää intiimin tunnelman
komeilevaksi mahtiponneksi, särkee pikkusyisellä, puisevalla
realismilla tyylitellysti suurpiirteisen ja ylväskaarisen
kokonaisuuden, raskauttaa hiljaa kuplehtivan hilpeyden joko
kuivakiskoiseksi tai räikeän meluavaksi, puhistuttaa herkeänä,
korkeana, polttavana loimuavan romanttisen tunteen joko ulkonaisesti
pauhailevaksi komeudeksi ja upeiluksi tai tyhjästi ja matalasti
mielisteleväksi tunteiluksi.--Tai jos johdolla on taiteellisia
ambitioneja ja pyrkimyksiä, niin niittää se auliin ylistyksen ja
tunnustuksen, jos se sirostellen ja hienostellen namustaa joissakin
epäolennaisissa yksityis- ja sivuseikka herkuttelemisissa, jos se
realistisen, mehevän laatukuvauksen keskelle sovittaa herkän
tunnepaussin, jos se ripustaa repäisevän, ketterä- tai
kömpelöjalkaisen ilveilyn laahustavan tunnelmallisuuden vaipoilla,
jos se yleensä kaikessa kaunosieluisessa puoli- ja
tekotaiteellisuudessaan hepenöittää ja korustaa arkisuutta, mutta
kuulottomana ja näöttömänä kulkee todellisten kauneuden
aarnioitten ja ihanuuden raikkaitten lähdesuonien sivutse.
Johto, jossa on edustettuna vain voimaton, itsestään epävarma ja
hapuileva diletanttinen harrastelu, ei luomisvoimainen, hallitseva ja
vakuutuksensa voimasta auktoratiivinen taiteellinen näkemys, ja jossa
lisäksi sekin hitunen yksilöllistä, itsevaraista taiteellista
vaistoa ja alotekykyä, joka siinä sittenkin mahdollisesti piilisi,
on tehty tehottomaksi ja herpaistu pirstoamalla alote, suoritus ja
edesvastuu useammalle henkilölle ja lykkäämällä melkein kaikki
ratkaisuvalta monipäiselle ja monitahtoiselle
johtokunnalle--taiteellisissa, palavaa yksilöllistä suhtaumista ja
kannanottoa kysyvissä ratkaisuissa mahdollisimman epäpätevälle ja
epävarmalle auktoriteetille--sellainen johto suorittaa sekä
ohjelmiston määräämisen että kappaleiden miehittämisen
mahdollisimman haparoivasti, vaistottomasti ja avuttomasti.
Ohjelmistot rakennetaan kutakuinkin sattuman kaupoin, sekaan tulee
hyvää ja huonoa kuinka onnistaa: ulkomailta tuotetaan vuotuisten
kassakappalten ohella arkisia, sirostelevia turhuuksia, joutavia
kuivakiskoisuuksia, ohuita, kaunosieluisia tunneleperryksiä,
sievisteleviä, hurskaita huvinäytelmiä, jotka eivät edes huvita
yleisöä tai kostuta kassaa, mutta syrjään jäävät useimmasti
väkevät, uusia tunne- ja näköpiirejä avaavat, rohkeat, ajan
hengellä ladatut ja kyllästetyt näyttämöluomat.--Samaten on
valinta kotimaisiin kappaleihin nähden haparoivaa, epätasaista ja
useasti perusteellisesti erehtyvää. Useat eloisimmatkin uudet luomat
ovat jääneet koettamatta näyttämöltä, jolle toisaalta taas
peräti teennäisillekin, keinotekoisille tekeleille on ollut aulis
pääsö.
Yhtä hapuileva on ollut näyttelijävoimien käyttö. Ulkopuoliselle,
ainoastaan pinnallista vaikutusta huomaavalle ja tavoittelevalle
johdolle ovat näyttelijöiden yksilötehoon ja sisäiseen
työkiinteyteen kätkeyneet vaikutusedellytykset salattuja. Niinpä
miehitetäänkin kappaleet pelkästään ulkopuolisten laskelmien
perustuksella, jonkinmoisella silmärutiinilla: perustellaan valinta
näyttelijän lahjovaan ulkonäköön tai luuloteltuun
yleisösuosioon. Ulkopuolisille sivuseikoille annetaan ratkaiseva
arvo: Faustin on oltava nuori--sama sitten miten henkisesti riittävä
esittäjä on Faustiksi.--Sitenpä saattaakin tapahtua, että jonkun
teatterin vuotuisen ohjelmiston edesvastuullisin paino voi joutua
lepäämään aivan ulkopuolisen näyttelijän varaan, jonka sisäinen
antaumuksen mahti on peräti rajoitettu ja jonka ulkonaiset
temppuilemiset senvuoksi nopeasti on kyllästymiseen asti oppinut
ulkoa. Tällaiset »keksimänsä voimat» ratsastaakin
mielikuvitukseton ja tajuton johto tavallisesti lyhyessä ajassa aivan
hoki, laahaa niitä toisesta ylivoimaisesta tehtävästä toiseen ja
alleviivaa täten suosikkiensa--paremmin uhriensa--luontaisen
riittämättömyyden niin, etteivät nämä sitte muutamaan aikaan
kelpaa edes heidän omiin luonnollisiin tehtäviinsäkään, vaan
puhistuvat niissäkin luonnottomiksi.--Ohjelmisto jää siis
tällaisten tekaistujen suuruuksien varaan, kun taas samaisella
näyttämöllä toinen aivan alkuvoimainen näyttelijävoima
korvaamattomat, ohitseliitävät, viimeiset taiteellisen mahdin vuodet
saa lahota toimettomana--korkeintaan käytettynä, hän, näyttämön
ilmetty kuningas jonakin farssimajurina tai lantakuskina--asianomaisen
teatterijohdon ainoat nerollisuudella yllättävät päähänpistot!
Ja kuitenkaan ei kappaleen perimmäinen teho ole kulisseissa, vaan
niissä ihmisissä, jotka sen elävät, ja johtaja, joka valitsee
esittävän taiteilijankin vain sillä silmällä, miten
koristeellinen lisä hän on muuhun kulissisommitelmaan, saattaa
tappaa yleisöltä sen taideluoman, joka hänen olisi tulkittava.
Moni, taiteellisesti pätevä kappale onkin tullut näyttämöllisesti
surmatuksi yksin väärän, vaistottoman henkilösovittelun ja harhaan
osatun yleissävyttelyn vuoksi. »Ne eivät mene yleisöön!»
yrittelee kyllä johto kannaltaan selitellä asiaa.
* * * * *
Kunpa voisivat tällaiset kutsumattomat johtajat edes
silmänräpäykseksi nousta taiteellisen vaistottomuutensa ja
kehittymättömyytensä yläpuolelle, voisivat edes yhden ainoan
silmänräpäyksen nähdä työtään silmästä silmään
aavistaakseen, mitä tuhotöitä he tietämättömyytensä
viattomuudessa saattavat taiteellemme aiheuttaa, selkeytyäkseen miten
he tylttyävät heikkoa ja tuhoavat hyvää, miten he tajuttomina,
näöttöminä tallaavat taimia, joissa versoo elämä, vaalivat
toisia, joilla ei ole juuria eikä ydintä, miten he pettävät
isoavalta yleisöltä taiteen, luovilta taiteilijoilta
elämäntehtävän, miten heidän haparoista käsistään ja laimeista
vaistoistaan riippuu, mikä hengen terä kansallemme näyttämöltä
puhuu ja mitkä näyttämötaitelijat saavat toteuttaa itsensä ja
piirtää elämäntyönsä nykyisyyden ja tulevaisuuden tietoisuuteen!
Muilla luovilla taidealoilla riippuu taiteilijan lopullinen työtulos
kuitenkin perimmiltään siitä tarmosta, jolla hän itsensä
työssään toteuttaa. Näyttämötaiteilija sensijaan on työssään
riippuvainen toisen, vieraan henkilön arvioinnin syvällisyydestä ja
tarkkavaistoisuudesta. Johdosta riippuu, pääseekö hän yleensä
ollenkaan käyttämäänkään hänessä mahdollisesti piilevää
luovaa taiteellista mahtia ja pääseekö hän käyttämään sitä
hänen voimaedellytyksilleen otollisissa tehtävissä. Johtajan
taiteellisesta ja inhimillisestä herkkävaistoisuudesta riippuu,
tulevatko hänen johdossaan olevat taiteilijat oikein käytetyiksi.
Hänen tehtävänsä on yhtäpaljon siveellinen kuin taiteellinenkin,
hän on inhimillisesti edesvastuussa siitä, että jokainen hänestä
riippuva taiteilija pääsee sisäisten edellytystensä mukaiseen
voimiensa kehittämiseen ja toteuttamiseen, hänen omallatunnollaan on
toisten ihmisten taiteilijaelämä.
Milloin siis johdon ilmeinen inhimillinen ja taiteellinen
riittämättömyys uhkaa sulkea totisilta taiteilijoilta
mahdollisuudet taiteilijatehtävänsä tehoisimpaan ja täyteen
toteuttamiseen, siellä on tämä riittämättömyys sekä luovan
taiteen että yleisön oikeuksien vuoksi armotta lausuttava julki!
Vielä enemmän kuin tavallisesti olisi tässä tapauksessa
peittelevä sääli julminta säälittömyyttä: se olisi heikkouden
tukemista siinä, missä tämä heikkous on jalompien voimien tiellä,
se olisi mitättömyyden säälimistä ja varjelemista, jotta se
mielinmäärin saisi tietämättömyydessään ja sokeudessaan polkea,
sortaa ja tukahuttaa jalompaansa.
Hymyilkööt johdot ja johtokunnat tunnettua »ylemmyyden hymyään»
tällaisille »subjektiivisille» mielenpurkauksille! tuudittakoot
mielensä ja omattuntonsa rauhaan arvoasemiensa
luoksepääsemättömissä korkeuksissa!--yleisön, luovien
taiteilijain ja luovan näyttämökirjallisuuden elämänoikeuksien
vuoksi--jotka sittenkin painavat va'assa enemmän kuin joidenkin
väärille työskentelyaloille erehtyneitten henkilöitten
mielenrauha--on poltettava yleiseen tietoisuuteen, että he eivät
asemilleen riitä, että siinä edesvastuullisessa asemassa, mihin he
ovat joutuneet, heidän taide- ja ihmisnäkemyksensä heikkous ja
hataruus pidättää ja tukahuttaa verrattomasti enemmän kuin se
rakentaa!
* * * * *
Yksilöllisen suhtautumisen terävyyttä ja tiukkuutta on
näyttämötaiteen alalla sitäpaitsi hämmentämässä suomenkielisen
sivistystyöskentelyn alituinen vilkuileminen kansaan: sivistystyön
iänikuinen kasvattamistendenssi. Oltaisiin mukamas itse puolesta
kylläkin »taiteellisia», mutta »yleisön», »kansan» vuoksi
tingitään. Näyttämöluomaa ei valita esitettäväksi sen oman,
puhtaan taidetehon vuoksi, vaan ollaan ovelasti laskevinaan, miten
yleisö siihen suhtautuu tai miten kasvatuksellisesti otollinen se
tälle yleisölle on. Ja tapahtuu tässä kuten kaikkialla, missä
taide-asioissa luovutaan puhtaasti taiteellisista vaikuttimista. Kun
oma mieskohtainen suhde taide-elämykseen vielä on niin hieveräinen
ja etäinen, että alistaa taide-elämyksissä ainoan ratkaisevan
kriterion, arviointiperusteen, oman innoittumisensa toisarvoiselle
sijalle sivullisten luulo-ovelaiden laskelmien rinnalla, niin silloin
ollaan vielä hyvin kaukana vakiintuneesta, varmistuneesta
taidevaistosta ja silloin on varminta hyvin varovaisesti sovitella
näitä laskelmia todellisuuteen. Ellei tällöin ole varovainen,
saattaa tapahtua, kuten usein on tapahtunutkin meidän
laskeskeleville, pedagogisoiville johtajillemme ja johtokunnillemme,
että he nimittäin arvioidessaan yleisönsä taiteellista ja
siveellistä vastaanottokykyä ja mielikuvituksessaan rajoitellen
sille otollista ja mahdollista hengen ja sielun ravintoa, karsivat
tältä yleisöltä sekä alkuvoimaisesti väkevät, taiteellisesti
uudet näkemykset sille--oikeammin herroille itselleen--muka
epätajuttavina eriskummaisuuksina että myöskin riehakkaasti,
välittömästi ilakoivat vallattomuudet ja sytyttävät pilat muka
taiteellisesti mauttomina ja ala-arvoisina. Täten jää heille kuten
tavallisesti kaikillekin »kansanvalistajille» yleisönsä hengen
ravinnoksi esitettäväksi lopullisesti vain kaikesta
alkuperäisyydestä vapaaksi siivilöity keskinkertaisuus ja kaikesta
huvittavuudesta ja mielenkiinnosta puhdas »taiteellinen»
kuivakiskoisuus ja ikävyys.