Miltä puolelta siis tarkastaakin uutta nousevaa suomalaista
sivistystä, huomaa vielä kaikkialla viljelyksen puolinaisuuden.
Tietysti tässä perusteluyhteydessä, jossa etupäässä otetaan
huomioon ja tehostetaan niitä kielteisiä tuloksia, joihin
kansallinen sivistyksemme kahtioituminen on johtanut, yleiskuva tulee
puolinaiseksi, jopa aivan vaaraksikin, jos sen käsittää laadun
kuvaukseksi, eikä vain tilapäisen ohimenevän sivistystilanteen
esitykseksi.
Tältä näkökulmalta jää tehostamatta kaikki se mieskohtaiseen
työhön kätkeytyvä kuntoisuus, se yksityisolon varjoon jäävä
kelpoisuus, se luonnollinen vilpittömyys ja koristelemattomuus, se
itsestään pauhaamaton työnuurastus, jota Suomen suomalainen kansa
kätkee itsessään yhtä runsaasti kuin mikä muu elinkelpoinen kansa
hyvänsä. Huomioon ottamatta jää se elämänsisällön ja
elämänvoimien runsas, kuluttamaton varasto--se hartauden rikkaus, se
innostumisen välittömyys, se aherruksen sisu ja kunto, se
itsetiedottomuuden hedelmällisyys ja alkuperäinen mehevyys, se
luonnollisen elämänkäsityksen vankka juurevuus--joka takaa, että
suomalaisella sivistystyömaalla ei tehdä pelkkää turhaa
näkötyötä, vaan että, jos näköään erehdytäänkin ja
hapuillaankin, pohjempana on työskentelemässä ja ahertamassa
hartioita, jotka näkymättömässä, vaatimattomassa työssä
vakaasti, jos hitaastikin puskevat suomalaisen viljelyksen työauraa
suoraa vakoa eteenpäin. Mutta tämä työ ei ole näkyvää, siinä
ei lainehdi ja heilimöi nykyisen viljavuoden rikas laiho, vaan se
varustaa ja perustaa vasta tulevien, onnellisempien vuosien sadon. Ja
nämä työntekijät eivät ole näkösällä, ne uurastavat
yksinäisten eräpeltojensa harmaalla, matalalla kamaralla, eivät
puhujalavojen kohokkeilla ja luottamuslautakuntien julkilavitsoilla.
Jokaisella elämänalalla--niin varsinaisen sivistyksen työmailla
kuin karussa aineellisessa uurastuksessakin--työskentelee Suomessakin
hartaita, vakavia työntekijöitä, jotka vilpittömässä,
koruttomassa työssä toteuttavat itsensä. Mutta meidän
kehittymättömässä, asialliseen arviointiin kypsymättömässä
henkisessä ilmapiirissämme nämä uskolliset työntekijät saavat
suorittaa työnsä vielä huomaamattomammin kuin muualla. Meidän
nousukkaanomaisesti epävalmiissa ja järjestymättömässä
henkisessä taloudessamme ei oteta varteen ja käytäntöön kaikkia
käytettävissä oleviakaan todellisia voimia.
Suomalainen yhteiskunta ei vielä ole niin miehisen kypsä, eivätkä
sen valinnan vaistot niin kehittyneet ja seestyneet, että se voisi
keskuudestaan vaistota ja tavoittaa ne todelliset, työhönsä
hartaudella keskittyvät, henkisen tasapainon miehet, ne
persoonallisen työnteon miehet, joille työnteko on oman itsensä
toteuttamista ja jotka luonteensa painolla ja eheydellä iskeytyvät
valitsemaansa työhön ja suorittavat sen loppuun. Näitä todellisia,
senkin keskuudessa piileviä voimia ei suomalainen yhteishenki vielä
ole kypsynyt vaistoamaan ja kohottamaan esiin, vaan harhauttaa sen
vielä helposti aivan halpahintainen näköharrastelu ja pinnallinen
lahjakkaisuuden ilme. Sen nuoruuttaan ja kokemattomuuttaan haparoiva
ja epävarma ihmisarvioinnin vaisto näkee ja arvostaa julkisissa
toimihenkilöissäänkin ainoastaan niiden ulkopuolista kohisemista ja
touhuamista. Sen luottamus hairahtuu vielä helposti aivan
näennäisiin henkilöihin, sellaisiin, jotka vain näyttelevät
tietoa, taitoa, harrastelemista, jotka tohisevat periaatteita ja
touhuavat pilviin, mutta joilta työ useasti livahtaa suorittamatta
kourista.
Niinpä työntäytyy ja työnnetään meillä julkisen toiminnan
etualalle paljon puolikuntoista ja löyhää ainesta, samalla kuin
siellä täällä löytyvät todelliset, hedelmälliset voimat
jäävät suhteellisesti varjoon ja tulevat sysätyiksi
näkymättömämpään, tois-arvoiseen työhön--jopa
tehottomuuteenkin. Täten tulee koko suomalaisen sivistyksen edustava,
luonnehtiva ääriviiva kohtuuttomasti näiden pätemättömien, vain
pinnallisesti hyrskähtelevien ainesten määräämäksi ja
värittämäksi.
Tätä yksityistä, piilevää, runsastakin elämänkuntoa, joka takaa
että suomenkielinenkin sivistys vielä on kohoava ja saavuttava niin
sisällön voiman ja rikkauden kuin muodon kirkkaan tehonkin, sitä ei
tässä perusteluyhteydessä ole tilaisuus yksityiskohtaisemmin
tehostaa, vaan on tässä yhteydessä huomio kiinnitetty siihen
näköpintaan, jonka suomalainen sivistystyömaa nykyisenä
julkisivunaan tarjoaa.
Ja tällä työmaalla on vielä kaikki kokeilun, tapailun ja
tavoittelun asteella. Muodot ovat vakiintumattomat, henget
puolikypsät, julkisuuden valoon työnnetyt edustajat puolikuntoisia.
Ja ken vasta tähänastisen työn perustuksella täyspitoisempia
saavutuksia odottaisikin syyttäköön mahdollisesta pettymisestään
ainoastaan omaa lyhytnäköistä herkkätoivoisuuttaan. Korpeen
raivattu peltokin kantaa vielä kauan uutisviljelyksen epätasaista
leimaa, kuinka saattaisi sitte niin monimutkainen, monisärmäinen
viljelyksen luoma kuin kansallinen sivistys täysvalmiina kirvota
maasta yhden ainoan ihmispolven taikapolkemalta.
Kun kerta entinen sukupolvien yhteistyö on rikottu, kun Suomen
tähänastisen viljelystyön sekä tulos että kannattaja ja elin,
Suomen ruotsinkieltä puhuva sivistyneistö on irtautunut
kansallisesta maaperästään ja kielellisen vierautensa harhauttamana
myöskin kansallisesti ja sivistyksellisesti eksynyt omasta
kansastaan, niin tällaisen järkyttävän kansallisen onnettomuuden
tapahduttua ei saa odottaa, että tällaisen riiston ja vaurion
jäljet peittyisivät umpeen jo parin ihmispolven työn jälkeen.
Sivistyksen maaperä on muokattava uudestaan kuten pelto, josta
tuhotulva on huuhtonut sulatetun, viljellyn mullan pois.
Kärsivällisyydellä on vain odotettava, että tämäkin pelto vielä
tulevaisuudessa, kun ihmispolvien työ ja vaivannäkö taas on
ennättänyt sulatella ja vaivata sen kovaa pinnankamaraa ja
kehitellä siihen uuden hienoksi viljellyn multakerroksen, että sekin
silloin taas on kantava ne tasaiset, runsaammat laihot joita köyhä
nykyhetki ei vielä voi suoda.
* * * * *