Kirjallisuus kuten näyttämötaidekin sensijaan joutuu
yksinomaisemmin kehittymään ja varttumaan kielellisten rajojen
määräämän henkisen ilmapiirin varassa. Niinpä puuttuukin
suomenkieliseltä kirjallisuudelta sekä vakiintuneen, yleisen
älyllisen viljelyksen virittämä vitsova, yhä tiukempaan
itseponnistukseen kannustava hengen kuri että tämän saman
viljeltyneisyyden herättämä älyävän ja aistivan myötätunnon ja
ymmärtämisen kiihoittava, hedelmöittävä ja rohkaiseva ilmakehä.
Nuoren kirjailijan itsekasvatukselta puuttuu sekä ymmärtävän
kritiikin vitsa, että alttiin tunnustuksen kiihotin. Niinpä jää
nuori kirjallisuutemme muutamissa suhteissa verrattain epätasaiseksi
ja tyrehtyvät useat sen antamat lupaukset kesken.
Miten pätevää työtä kirjallisuudessamme erinäisissä tapauksissa
on suoritettukin, saattaa meillä kuitenkin yleisen suosion
valta-asemilla ja turvissa kukoistaa myöskin varsin löyhää ja
teennäistä taidekasvullisuutta. Jo itse kelpoisaakin
kirjallis-taiteellista luomistamme painaa useasti--ulkonaisesti komean
ja vuolahtelevan sanonnan ohellakin--sielullinen mehuttomuus,
mielikuvituksen arkinen kuivakiskoisuus, sisäisen tuntemuksen harmuus
ja niuva puisevuus. Sanonnan yksityiskohtainen ilmekkyys ja elo,
sanarunouden yksilöllinen terä ja tarmo kantaa--harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta--laimeata leimaa. Tässä suhteessa juuri ilmenee
kirjallisuudessammekin koko suomenkielisen sivistyksemme yleinen
vajanaisuus: yksilöllisen, persoonallisen tuntemisen
epämääräisyys.
Kielessämme ja kirjallisuudessamme ei vielä kuin poikkeukselta soi
impressionistinen, sisältä hehkutettu sanarunous. Sanat eivät ole
virinneet itsenäiseen yksilölliseen eloon, paloon, eivät hehku
tuntemuksen liekkeinä; ne ovat vain sointuja tai elottomia,
abstraktisia lauseen osia. Kaunis kielemme saattaa parhailla
käyttäjillään kyllä soida ja laulaa, mutta se ei leimua
tuntemusta. Parhaatkin kirjailijamme saattavat ainoastaan juoksutella
lauselmiaan, hyväillä lause-aaltojen nousulla ja laskulla, sanojen
äänteellisillä kuulosoinnuilla: heillä runoilee enemmän kieli
kuin tunto, he tuntevat enemmän kielen aaltoja kuin elämän. Heillä
ei runollinen luominen ole tuntojen elävää riemun ja kipeyden
aaltoamista, ei sielun näkemysten sisäisyyttään särkyvää
ihanuutta ja rikkautta, vaan sanojen äänteellistä soittelemista.
Kirjalta ei meillä vaadita sanojen eloa, ei elämän esitystä, joka
lainehtii ajatusten ja elämäntuntemusten elävänä merenä, jossa
sairastaa tai riemuitsee läsnäoleva, läsnäeletty elämänhurma tai
-haikeus, jossa sanat, lauseet, ajatukset ovat elämyksiä, vaan
hurmaa ja häikäisee meillä halpahintaisempikin aate- ja
tunnekoreilu: pelkkä ulkopuolinen näköaatteilu, taustattomien
sanojen ihanteellisuuden ja ylevähenkisyyden kuvastelu ja
peiliheijastelu tai sanojen foneettinen, kalevainen kaikutenho.
Milloin kirjailijamme tavoittelevatkin tunne-ilmaisua, jää se
heillä joko komeilevaksi, paisutetuksi sanamahtiponneksi, jonka
kumisevan, suuri-eleisen korskuuden ja kajahtelun alta kaikki
persoonallinen tunteminen tuntuu jäätyneen, tai takeltuu se
arkailevaksi, epäyksilölliseksi, matalaksi sentimentaalisuudeksi
voimatta ainoassakaan sanassa tai tuntemuksessa leimahtaa todellisen
elämäntunnon kirkkaaseen, paljaaseen, polttavaan loimoon.
Että kielemme kuitenkin tällaiseen välittömään, sisältä
hehkutettuun tunne-ilmaisuunkin voi puhjeta ja tulistua, kun vaan
kielenkäyttäjällä on rinnassaan ja mielessään ahjo tämän tulen
irtipäästämiseen ja esillelietsomiseen, sen todistaa Aleksis Kiven
runous, jonka ihanuuden hurma ja näkemyksellinen mahti juuri on
tässä sanarunouden tunnetäydessä, väkevässä välittömyydessä.
Erittäin elävästi tulee tämä kirjallisuutemme persoonattomuus
esiin siinä löysässä, helpossa ja hedelmättömässä
suurtuotannossa, jota kirjallisuudessamme niin paljo harjotetaan.
Meillä tekaistaan ylen paljon sellaista kirjallisuutta, joka ei
kirjoittajaltansa kysy juuri muuta kuin alkeellisen kirjoittamisen
taidon ja istumisen uutteruuden.
Meillä julkaistaan taiteellisina luomina tositapauskuvauksia, jotka
sinään tunnontarkalla seikkaperäisyydellä ovat juorutut
kirjoittajan kuulumiin sattuneista yksinäisistä elämäntapauksista
tai ovat sellaisinaan julkaistuja päiväkirjaotteita tekijän
pienelle minälle sattuneista, satunnaisista elämänkäänteistä tai
tilapäisistä vastoinkäymisistä. Ulkopuolisesti ja hengettömästi
irroitetaan tällainen ulkonainen, tilapäinen tapaus todellisuudesta
ja kohotetaan taidenäkemykseksi. Ainoastaan tällaisella
»luomis»-tavalla voidaankin joka vuosi, syksyin keväin jouduttaa
julkisuuteen kirja toisensa jälkeen, jokainen henkiseltä
näköalaltaan yhtä ahdas ja ilmaton, sisällöltään yhtä
tilapäinen ja ohut, ihmiselämän ymmärtämiseltään yhtä litteä
ja levitelty. Tällaista tunteen tai ajatuksen raakiloa ei
mielikuvituksen syvä, kokoova, tihentävä ja kehittelevä työ
vielä ole kypsentänyt ja muodostanut tekijän elämäntunnon ja
elämännäkemyksen täytelääksi ja täysipainoiseksi hedelmäksi,
taiteelliseksi, edustavaksi elämänkuvaksi.
Erikoisalakseen on tämäntapainen eloton kirjailu ottanut meillä
kansankuvauksen. Kansanelämän kuvaukseen riittää meillä miten
ulkopuolinen jutustamis- ja sepitsemistaito hyvänsä. Meillä ei
kansankuvaukselta vaadita sitä mielikuvituksen syvää työtä, joka
eläytyisi ja sukeltaisi kuvauksenalaisten ihmisten omaan
elämäntuntemukseen ja välittäisi tämän elämäntuntemuksen
lukijalle sen eletyssä alkuperäisyydessä, vakavassa ainokaisuudessa
ja järkyttävässä pakottavaisuudessa; ei vaadita ihmiskuvauksen
sisältäpaisuvaa vuota, sitä hartautta eletyn ihmiselämän edessä,
joka on kaiken kirjallisen ja taiteellisen luomisen ainoana
työnarvoisena aiheena ja aineena, vaan tyydytään meillä
kansanelämänkuvauksessa ulkonaiseen, naturalistiseen miliöö- ja
tapainkuvaukseen tai aivan pinnalliseen, litteään,
tiivistämättömään tarinoimiseen.
Läheistä sukua kansanelämänkuvauksellemme on erittäin runsas
viimeaikainen historiallinen kaunokirjallisuutemme. Meillä
sepitetään historiallisia kertomuksia, jotka ovat vain
historiallisten sattumain ulkonaista, mielikuvituksetonta
juttelemista, historiallisten yksityistapausten kaunokirjailevaa
värittämistä ja elävöittämistä; ne eivät paisu, keräydy ja
syvenny miksikään eheäksi, sielullisesti eletyksi ja
myötäelämiseen järkyttäväksi ihmiselämän ja -kohtalon
kuvaukseksi. Niissä on pääasiana tunnontarkka, arkeologinen esine-,
ajan- ja ympäristönkuvaus, mutta ihmiset liikkuvat niiden
museo-ilmakehässä vain hieveräisinä, mielenkiinnottomina varjoina,
etuala-nukkeina. Tai käy historiallisesta kuvauksesta mikä
Vienantakainen, löyhä ja tunteeton mielikuvitelma tahansa, jossa
historiallisen taustan hahmottelu, tapahtuman kuvittelu ja johtelu,
värityksen paisuva, eletty tenho, ihmiskohtaloiden myötäeläminen
kilpailevat keskenään laimeudessa, latteudessa, ilmattomuudessa ja
arkisuudessa.
Historiallinen kaunokirjallisuutemme ja kansanelämänkuvauksemme
käyvät henkisesti siis aivan käsikädessä ja valaisevat
keskenään rinnastettuina erittäin elävästi toistensa laatua.
Kuten vakavampi historiallinen kertomataiteemmekin, tavoittelee
vakavampi kansanelämän kuvauksemmekin seikallista, tässä
tapauksessa arkeologisen tunnontarkkuuden sijasta kansatieteellistä
tarkkuutta ja todenperäisyyttä, mutta laiminlyö kaiken tämän
ulkokirjavuuden elävän ja eläväksi loihtivan keskipisteen:
ihmisen. Ja kuten kevyempi historiallinen kirjallisuutemme tarinoi
löyhästi ja laimeasti haamuiltuja juttuja menneisyydestä, samaten
sepittelee kevyempi nykyaikainen kansankuvaus juoksevasti
jutustettuja, mutta laimeasti tunnettuja ja haparoiden tartuttuja
todellisuuskuvauksia, joiden matalassa kuvastuksessa paljastuu vain
pintaeleissään havaittu, tajuttu ja esitetty
mieltäkiinnittämätön ihmisvarjojen ja tekaistujen
elämäntapausten ohut kudelma.
Meillä sepitetään »ajankuvauksia», journalistisen kepeästi
kyhättyjä jutteluita, jotka venyttelevät ja juoksuttelevat
yksityistapauksia ja yksityisseikkoja, laskettelevat henkevääkin
tilapääpakinaa, antavat elokkaita, vilkkaitakin tilapäätilanteita
ja silmänräpäysvaikutelmia. Ne eivät kuitenkaan anna mitään
edustavaa, painoisaa elämänkuvaa, ne eivät tiivisty vakuuttavaksi,
elämänvakavuudella tehoavaksi, kokonaiseksi tapahtumiseksi. Ihmiset
ovat tällaisen kirjailijan kourissa kuin venykekummisia. Oikkunsa ja
tilapäisen tarpeensa mukaan saa tekijä repostella ja venytellä
niitä jos mihinkä tilanteisiin, vaiheisiin ja asenteihin: ne saa
pistää rakastelemaan, harrastelemaan, yrittelemään mitä vain,
matkustelemaan missä vain, antautumaan mille elämänuralle ja mihin
luonnesävyyn hyvänsä, tunteilemaan, ajattelemaan mitä vain, josta
kirjoittajalla hetkellisesti sattuu olemaan jotain pakinanaihetta--jos
ei juuri sydämellään, niin ainakin kielenpäässään ja
kynänkärjessään. Ja jokaisesta tällaisesta saman
henkilövenykkeen uudesta muunnosvaiheesta muodostuu uusi kirja:
»ajan- ja paikankuvaus».
Meillä kirjoitetaan pingoitettuja, leikillisiä kertomuksia, joiden
ainoa elokkuus on kiljuvassa »grimaasissa», ilvehtivässä ele- ja
ilmeväännöksessä, luonnottomuuden paisuttelussa. Tai on kirjan
komiikka aivan mekaanisessa ja ulkopuolisessa ihmisen typistämisessä
ruumiillisesti ja automaattisesti sätkytteleväksi ihmiseläimeksi,
jonka »hengen» liikkeitä tekijän »psykologia» hallitsee ja
johtelee yhtä ehdottomalla henkisellä ylemmyydellä kuin kokeellinen
fysiologi, hermojen tutkija rampaamansa sammakon liikkeitä.
Meillä kirjoitetaan tunnelmallisia kuvauksia, joiden elämänkuva on
kuin ilta-auringossa koreilevan, välkkyvän mutalammen pinta: kosketa
mistä hyvänsä sen heijailevaa, syväilevää, taivastelevaa kalvoa,
ja koko kuulakas, peilaileva avaruus pirstoutuu mutaiseksi
savipälveksi. Miten hennostellen sellaisen kirjan elämänkuvaa
tarkasteleekin, riisuutuu sen ihanteleva kuulto ensi katseella arkisen
sielun arkiseksi kuvitelmaksi, taiteilevan kaunosielun ohueksi,
siroksi, keikailevaksi hienosteluksi, artistiseksi, sentimentaaliksi
tunnelmoimiseksi.
Johtavatkin henkemme kirjoittavat aatteellisia kirjoja, joissa lukijan
ihailtaviksi levitellään yhä ihanteellisempia ajatuksen
väikkeitä, yhä seesteisempiä, ylevämpiä hengen kauko- ja
kaunonäkyjä. Mutta koko tämä ylevähenkisyys ja jaloaatteisuus on
kuitenkin vain koreilua, ei koettua elämää: jokaisen sanan ja
lauseen taustana helähtää tyhjyys, jokaisessa ajatuksessa
teennäisyys ja tilapäisyys, koko elämänkatsomus on vain sanojen
virvaa, ei elämännäköaloja. Meillä ei vaadita ajattelijalta
elämänkatsomuksen kamppailtua, eheäksi valettua kokonaisuutta, ei
vaadita sitä persoonallisuuden keskeisyyttä, josta ajatukset
murtautuisivat esiin välittöminä ja välttämättöminä, vaan
tajutaan ja ihaillaan enemmän joutilasten hetkien arkiviisautta,
yhteydettömiä mieleenjohtumia ja päähänpistoja, ilmasta
siepattuja ja ilmaan iskeviä aprikoimisia, aattelehtimisia, joiden
oikukas, aluton ällistyttävyys käy syvämielisyydestä, aiheeton
hiuksenhalkoilu älyn hienoudesta, tavoittelu alkuperäisyydestä,
tyhjäsisältöisyys aatteellisesta taivashipoisuudesta, tyhjä
tuijotus metafyysisestä ongelmoitsemisesta, onttouden kumina
vakuutuksen rinta-äänestä.
* * * * *
Tämän taiteellisen harmauden, arkisuuden ja mataluuden aiheena on
pohjimmiltaan elämäntuntemuksen persoonattomuus. Elämäntuntemisen
sisältö ja sen ilmaisemisen pakko on ollut niin heikko ja
epämääräinen, että kirjallinen luominen näissä tapauksissa on
jäänyt keinotekoiseksi, pakoitetuksi ja näennäiseksi, vaille
elämän virtailevien verien hurmehtivaa väriä ja sisällön
paisumusta. Ellei oma mieskohtainen hengen sisältö, paisuva luomisen
ja julistamisen tarve kutsu taiteelliseen työhön, jää uutterinkin
työ tyhjäksi ja tyrehtyneeksi.
Kirjallisuutemme on jättäytynyt henkisesti liiaksi itsensä varaan,
kehäilee liika umpinaisesta omassa ahtaassa piirissään. Se ahertaa
niin likinäköisesti jokapäiväisyyden harmaassa kivikossa, se on
niin sitkeästi tallautunut ja takertunut arkisuuden liejuun, että
siltä on jäänyt kokematta elämän suuri juhla: tuskan
täyteläät, paisuvat malmiäänet, elon kipeyden hieno, heljä
poltto ja kirvely, riemuisan veren elontäyteläs, hykähtynyt huuma,
ilmavan ilon aineeton vapaus ja keveys, ilman ja olemisen pieliin
leijaava onnen auer ovat kaikki sille yhtä outoja ja vieraita
tuntemuksia. Komeimmillaankin voi se sinertyä vain revontulten
kelmeään, kylmään loistoon, mutta ei läikkyä auringon siunattuna
ja siunaavana lämpönä. Sen henkiset, virittävät herätteet ovat
liika niukat ja karut, ja sillä on liika vähän hengen ainesta
kohotakseen elämän korkeimpaan käyntiin, tullakseen luomisessaan
ihmismielen syvien, jokapäiväisyyden jääpeitteistä
järkähtäneitten elämysten virtaniskalle. Ja sen näköalat ovat
liika suppeat, jotta se voisi havaita oikeat luomisen mittasuhteet,
jotta se voisi nähdä pyrkimyksensä ja saavutuksensa niiden
todellisessa arvosuhteessa ja jotta se tietäisi vaatia itseltään
täyden ja hartaan voimien kokoamisen ja ponnistamisen. Siltä puuttuu
sisäinen pakotus terästämään itseänsä kaikkeen sille
mahdolliseen elämännäkemyksen syvyyteen, korkeuteen ja totuuteen,
kiristämään itseänsä täyteen, ankaraan hengen ponteen ja
keskittymään kaikkeen sille mahdolliseen luomisen mahtiin ja
hartauteen, väkeen ja kirkkauteen.