Tämä valeaatteellinen hengensuunta löyhentää meillä aivan
käytännöllistä elämäntartuntaakin. Toiminnallisesti
tähdellisilläkin elämänaloilla saa usein ratkaisu- ja
määräämisvallan aatteellinen yleishyvällinen tarkoitusperä eikä
käytännöllinen toteuttamisarvo ja asiallinen tärkeys.
Jo elämänurien valinnassa saavat ylimalkaiset ja pintapuoliset
aatteelliset sivuvaikuttimet yksilöä harhauttavan arvon ja
merkityksen. Kun luonnollinen lähtökohta hedelmälliselle
ihmistyölle on se, että ihminen tuntee itsessään voiman ja
kutsumuksen jonkin tehtävän suorittamiseen ja tämän
toteuttamiseksi omistautuu koko luonteensa painolla työlleen, niin on
työskentelyn lähtökohta meillä usein toinen, epäpersoonallisempi,
»aatteellisempi». Elämäntehtävään ei kutsu vääjäämätön
vaisto, luonteen taipumus, vaan ainoastaan yleinen, periaatteellinen,
epäyksilöllinen harkinta, löyhä ja ulkopuolinen laskeminen, joko
pelkästään itsekäs etujen ja nousemisen tavoittelu tai
väärinkäsitetty luulovelvollisuus.
Tällaisia henkisiä järkiavioliittoja tehtävän ja tekijän
välillä sitä seuraavine ilmiöineen elämäntehtävän
suorittamisessa tapahtuu suomalaisella sivistysvainiolla paljon. Niin
tieteen kuin taiteen, niin yhteiskunnallisen ja valtiollisen toiminnan
kuin käytännöllisen ja liike-elämänkin aloilla tapaa meillä
runsaasti puolikykyjä, joilla on taidollisesti saavutettavissa oleva
työn rutiini, muodollinen menettelytaito, mutta joiden sisäinen
suhde valitsemaansa työalaan on täydellisesti hedelmätön ja kylmä
ja joilta siitä syystä puuttuu kaikki yksilöllinen luova voima
työssänsä.
* * * * *
Tapaa suomalaisia liikemiehiä, jotka ovat liikemiehiä periaatteen
vuoksi--»suomalaistenkin on vallattava liikemaailma»--ei siksi että
heidän luonteessaan asuisi harrastus ja pakko toteuttamaan itsensä
liike-elämän rautaisessa ja taidokkaassa järjestämisessä. Tämän
mukaista onkin sitte usein heidän liiketoimintansa. He eivät
elämänikäänsä kotiudu, pätevisty tehtäviinsä, saa
elämäntehtäväänsä ikäänkuin omiin kouriinsa. Heidän
silmällään ei ole luonnon antamaa terävyyttä, heidän
kädellään luontaista taitoa, kätevyyttä ja jäntevyyttä
tarkkaamaan ja tahdon mukaan ohjaamaan taloudellisten ilmiöiden
oikukasta, vuolahtelevaa virtaa, ei sitä asiallisuuden tarmoa ja
intohimon uskallusta, joka tanakasti, paljain käsin tarttuisi
elämän oleellisuutta sarviin ja taivuttaisi, pakoittaisi sen
tottelemaan palavaa ihmistahtoa. Ja niinpä jäävätkin he vain
näköliikemiehiksi, pelkiksi liikemiestä näytteleviksi
touhuilijoiksi, joiden hatara käsi ja harhaileva silmä vain
päällisin puolin ja umpimähkään haparoi niillä ilmiöillä ja
voimilla, joita heidän olisi hallittava.
Suomalaisissa liikemiespiireissä onkin runsaasti sellaista löyhää
ainesta, joka häärää hommissaan »onnen kaupalla», jonka
liiketoiminta ei perustu kovan, kylmän järjen laskelmiin ja
laskelmien johdonmukaiseen, terävään toteuttamiseen, vaan
ylimalkaiseen, summittaiseen toivorikkauteen. Tällaiset
»summamutikka» liikemiehet livastuvatkin etupäässä varsin
näennäiseen ja epäproduktiiviseen liiketoimintaan: valmiilla,
luoduilla omaisuuksilla keinottelemiseen. Sensijaan että he
mielikuvituksellaan vaistoaisivat ja työllään loisivat
mahdollisuudet ja edellytykset uusille antoisille liikeyrityksille,
että he huomioittensa asiallisuuden ja syvällisyyden perustuksella
tunkeutuisivat ja pääsisivät uusille liike-elämän urille ja
lähteille ja johtaisivat näidenkin elvyttävät vedet yleisen
taloudellisen elämän julkivirtaan, että he luovassa, todellisessa
liiketoiminnassa noutaisivat ja kohottaisivat päivän ja toiminnan
valoon yhteiskuntakokonaisuuden salauumenissa piilleet
pääoma-aiheet, sensijaan tyytyvät he leikkimään vain kuollutta,
hedelmätöntä, umpimähkäistä noppapeliä jo luoduilla ja
muodostuneilla pääoma-arvoilla: ostavat ja myyvät maatiloja ja
hevosia, kaupunkikiinteistöjä ja tehdas- ja pankki-osakkeita,
henkivakuutuskirjoja ja paperiomaisuuksia.
Sitenpä muuntaa tosiasioiden paino ja oma löyhä ja pinnallinen
suhtautuminen omaan elämäntehtävään tällaisen alkuaan ehkä
vilpittömänkin aatteenpalvoja-liikemiehen silkaksi keinottelijaksi,
liikemiestoiminnan aatteellisesti tarkoituksettomimman ja
kyynillisesti itsekkäimmän ihmistyypin edustajaksi, tuoksi
taloudelliseksi rosvoritariksi, joka itse mitään luomatta
kärkkyelee taloudellisen elämän elävän virran varrella
siepatakseen sen paperivaahdosta valmiin satasen sieltä, tuhantisen
tuolta, mutta aina itse myöskin altisna tämän samaisen oikullisen
virran hahmaiseville pyörteille, yhtä läsnä miljoonien mahtia kuin
vararikon kuiluakin, yhtä kypsänä yhteiskunnallisen valtamiehen
luottamusasemaan kuin nimenväärentäjän vankikoppiinkin.
Tapaa tiedemiehiä, joihin odottamatta onkin kätketty liike- ja
käytännönmies, ja joille saavutettu tohtoruus tai professorinistuin
merkitsee yht'-äkkistä selkeytymistä omasta varsinaisesta
elämäntehtävästä. Syrjäisen tutkijakammionsa viileästä,
eristetystä hiljaisuudesta pöllähtävätkin nämä luulotellut
minervalinnut yht'äkkiä maailman kirjavalle markkinaturulle
täysisiipisinä Merkuriuksina. Ylen tuttujahan ovat keskuudessamme
liike--ei! vaan tiede--ei! vaan liike-tiedemiehet, jotka
juoksevat--ei kirjastoissa ja arkistoissa, vaan pankeissa ja
pörsseissä; jotka urkkivat--ei tieteellisiä aikakauskirjoja, vaan
kurssilistoja; jotka pohtivat--ei tieteensä ongelmia, vaan tontti- ja
kiinteistöarvojen nousua ja laskua; jotka kantavat paksuissa
salkuissaan--ei tieteellisiä muistiinpanoja, vaan vekselilomakkeita
ja osakekirjoja; jotka harrastelevat--ei kansantalouttaan, vaan
yksityistalouttaan--ja alinomaisella liikekannalla ollen siinä
lomassa pistäytyvät nostamassa professorin-palkkansa tai
dosentuuri-apurahansa.
Tapaa politiikkoja ja sanomalehtimiehiä--heitä on jo laajemmin
käsitelty puolue- ja sanomalehti-olojamme kuvattaessa--jotka ovat
politiikkoja ja sanomalehtimiehiä vain näytelläkseen julkisen ja
yhteiskunnallisen toiminnan mahti- ja hommamiestä ja kohistakseen
ylimalkaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa asioissa ilman
että heillä sydämellään on ainoatakaan asiaa, jonka toteuttaminen
pakottaisi tai ajaisi heidät tähän julkiseen toimintaan. Nämä
yhteiskuntaharrastelua keikaroivat esiytyisivät itselleen ja
luonteelleen paljoa otollisemmassa valaistuksessa, jos kätkisivät
älynsä kynttiläpätkäsen vakinaisen toimialansa vaatimattomaan
vakkaseen ja rajoittaisivat julkisuusmies-haaveensa ja -pyyteensä
niihin juhlahetkiin, jolloin nuoruudessaan pääsevät johtamaan
franseesikarkeloa, vanhuudessaan pitämään paistipuheita.
Tapaa estetiikkoja ja kirjallisia arvostelijoita, tapaa taiteellisten
laitosten johtajia, työtarmoisia ja elokkaitakin joiden
hengenominaisuuksissa vain ei parhaalla tahdollakaan voi havaita
yksilöllisen taide-elämyksen vaistoa, sisäistä, mieskohtaista,
elävää tunnesuhdetta taideilmiöihin. Kysyy hämmästellen, mikä
ihme on vetänyt juuri heidät--ilmeiset ja luontaiset
yhteiskunnallisen työskentelyn miehet, joiden käytännöllinen ja
kylmä, mutta tunnelmallisesta tuiki rajoitettu ja niukka
selväpäisyys, älyllinen, jäykkä suoraviivaisuus ja toiminnallinen
kunnianhimo vasta yhteiskunnallisessa työssä ja vaikutuksessa tai
jollakin käytännöllisen toiminnan alalla, laajan maanviljelyksen,
monihaaraisen liiketoiminnan järjestämisessä olisi päässyt
luonnollisiin oikeuksiinsa--mikä ihme on juuri heidät,
taidevaistottomat, vetänyt arkojen, etupäässä ja pääasiassa
herkkää, altista, mieskohtaista henkistä vastaanottokykyä
vaativain kaunotieteellisten kysymysten käsittelemiseen. Oman
luonteensa rajojen vuoksi on heidän näillä aloilla aina liikuttava
vieraalla, oudolla ja arveluttavasti epävarmalla pohjalla ja
ainaiseksi rajoituttava pelkkään ulkoa älyttävään ja ulkoa
opittuun muodolliseen järjestelemiseen ja muodolliseen tajuamiseen,
kuolleeseen luokittelemiseen. He eivät voi oman sisäisen
välittömän näkemyksensä turvissa ja valtuuttamina käydä
itsenäisesti ja alkuperäisyyden luovalla itse- ja omavallalla
käsittelemään taiteellisen elämän arkoja ilmiöitä.
Nämä estetiikkomme samaten kuin heidän varsin läheiset
hengenheimolaisensa, meidän »metafyysisesti tuijottelevan» kansamme
harvalukuiset »filosofit» ja elämäntutkistelijat, ovat henkisessä
epämääräisyydessään ja värittömyydessään, näkemyksensä
ylimalkaisuudessa, arkuudessa ja innottomuudessa, ilmaisunsa
väljähtäneessä unisessa laimeudessa, tuntopiirinsä harmaassa,
kuivassa, matalassa arkisuudessa, koko hengensävynsä laimeassa,
sovinnaisessa, järkeilevässä kalseudessa ja jäykkyydessä eksyneet
alalle, jolla vain terävä ja yksilöllinen tunteen ja älyn
intensiteetti voi avata työalat avoimiksi työskentelevälle
hengelle.
Niin esteettisessä kuin siveellisessä elämänselvittelyssä voi
vain se ihminen, jolla on ehtymättömänä sisäisenä
havainto-aarteistonaan ja työaineistonaan syvä ja laaja, tuntemisen
tulessa herkistetty ja kypsytetty, järjen kirkkaudella valaistu,
tahdon tarmolla terästetty yksilöllinen elämäntunto puhua jotain
sanomisen arvoista ja avata syvemmän elämänkäsityksen vaot. Vain
sikäli mikäli ihmisen elämäntuntemus on noudettu palavasta
kokemuksesta ja mikäli hänellä on sanan hallitsevaa ja leimaavaa
mahtia, voi hän pakoittaa ulkonaisen ja sisäisen elämän
vastahakoiset, ihmisjärjen käsiteltävistä niin liukkaasti
livahtavat ilmiöt näkemyksen- ja totuudentäysiin,
alkuperäisyytensä voimalla itse itsensä todistaviin ja pysyväisiin
määritelmiin.
Pelkkä hyvä tahto, tunnollinen harrastelu ja uskollinen uutteruus
eivät yksin avaa ihmisen eteen elämän sulkuja, eivät välähytä
hänen hurmioituvan katseensa ja tuntonsa eteen kauneuden ja totuuden
eläviä, rikkaita, huikaisevia maailmoja, eivät tee hänestä luovaa
henkeä. Todellinen kauneuden vaistooja, kuten todellinen totuuden
vaistoojakin tarvitsee elämän lähteille murtautuakseen tulisen
sydämen, hienon, leikkaavan, kylmän älyn, uljaan rohkenevan tahdon,
alku- ja itsevoimaisen luonteen, kypsän, tietoisan,
säikkymättömän yksilöllisyyden.
Kaikilla henkisen työskentelyn ja itsetoteuttamisen aloilla tapaa
meillä tätä samaa yksilöllistä kehkenemättömyyttä. Suhde
elämäntehtävän ja tehtävän suorittajan välillä on
ulkopuolinen, epäyksilöllinen ja satunnainen. Useimmat ovat
juolahtaneet aloilleen ja elämäntehtäviinsä vain näön vuoksi, ei
oman luonteensa ja taipumustensa painosta, vain ulkopuolisten,
harkittujen sivuvaikuttimien aiheuttamina, ei sisäisestä
kutsumuksesta, vain arvonimien tai palkan vuoksi, ei suorittaakseen
oman elämäntyönsä, ja jäävät senvuoksi koko elämäntyössään
ulkopuolisiksi, löyhiksi ja puolinaisiksi vailla sitä yksilöllistä
antaumusta, joka yksin tekee ihmistyön eläväksi, luovaksi ja
todelliseksi.