Tämä epäyksilöllisyys, yksilöllisyyden sekä kehittymättömyys
että sen merkityksen tajuamattomuus, joka niin hallitsevasti
luonnehtii julkista yhteiselämäämme, esiytyy tietysti vielä
selkeämpänä ja vallitsevampana varsinaisessa yksilöllisessä
elämänsuhtautumisessa ja mieskohtaisessa hengenviljelyksessä.
Ken ankaralla ja lahjomattomalla silmällä tarkkailee henkisen
elämän ja henkisen harrastuksen ilmiöitä suomenkielisissä
sivistyspiireissä, hänelle selkeneekin nopeasti, kuinka hataraa
yksilöllinen viljely meillä vielä toistaiseksi on. Tämä
yksilöllinen viljeltymättömyys ilmenee niin yksilöiden omissa
elämän harrastuksissa kuin henkisten joukkovirtausten laadussakin.
Niin hyvin yksilöllisesti kuin yhteiskunnallisesti on henkinen
suhtautuminen yht'aikaa sekä hidasta että herkkäuskoista.
On vaikeata virittää suomalaisessa ilmakehässä puhtaasti henkisen
harrastuksen liekkiä. Yksilöt, yksilöllinen tahto ja äly uinuvat
vielä jonkinmoisessa horroksen verhossa. Pelkästään omalla
asiallisella totuudellaan tehoava sana ja henkinen määrittely
raukeaa älylliselle tajunnalle voimattomana; sellainen ikäänkuin
tukahtuu yleiseen ajatuksen herpouteen, erillisen, itsenäisen,
mieskohtaisen ajatus- ja suhtaumiskyvyn untuneisuuteen. Älyllisen
selkeyden tarve, intellektualinen vilpittömyys on vielä
kehkenemätön. On vielä tuntematon ja kokematon se älyn ilmava
liekki ja leikki, joka löytää viileän tyydytyksensä elämän
ilmiöiden puhtaassa, lahjomattomassa huomioitsemisessa ja
määrittelemisessä, elämän vapaassa, omista mieliteoista
irtautuneessa tajuamisessa ja älyllisessä omistamisessa.
Hengen ilmiöt tajutaan vielä aivan naivisti, niin sanoakseni
käytännöllisesti: niiden tilapäinen, elämällinen hyödykkyys
eikä niiden teoreettinen, ihmiseduista ja mielihaluista riippumaton
totuuspitoisuus ratkaisee niiden kiinnearvon. Tyydytään
aatteelliseen tarkoitusperään silloin kun olisi tunkeuduttava
aatteelliseen sisältöön. Aatteellinen ja älyllinen
elämänselvittely ei sinään ole riittävä kiihotin hengen
herättämiseksi toimintaan, vaan on aatteellisen harrastuksen
valjastauduttava jonkin käytännöllisen tarkoitusperän palvelukseen
tullakseen tajutuksi.
Yleensä on suomenkieliselle sivistykselle ja sivistyneistölle
tunnusmerkillistä puhtaan henkisen harrastuksen sijasta aatteellinen
harrastelu. Kun hengenviljely vielä on niin alkuasteellaan, ettei
ihmisellä ole ainesta yksilöllisempään eetillisten ja
taiteellisten elämänarvojen itsenäiseen, alkuperäiseen ja
puhtaaseen tajuamiseen, yleensä yksilölliseen elämän selvittelyyn,
niin sivuutetaan yksinkertaisesti tämä työläs ahdinkoinen viljely,
ja purjehditaan lavein purjein yhteiskunnallisen parannustyön
väljille vesille. Kun ei ole hengen kiintonaisuutta ja tarmoa ainoaan
satoisaan hengentyöhön, itsekasvatukseen, oman yksilöllisen
elämäntuntemuksen ja -kokemuksen syvemmäksi ja tietoisammaksi
viljelyyn, niin livahdetaan kevyesti tämän raskaan ja ainoan
ihmisarvoisen elämäntehtävän ohitse, ja aletaan kasvattaa itsensä
sijasta muita ihmisiä, harjoittaa helppohintaisinta ja
hyödyttömintä hyväntekeväisyyttä, siveellispedagoogista.
Suomenkielisen sivistyneistön henkinen harrastuspiiri kohdistuu ja
rajoittuukin arveluttavassa määrässä juuri tällaiseen
yleishyödylliseen suuntaan. Eräät sinään terveelliset ja
yhteiskunnallisesti tärkeät ja hyödylliset erikoisharrastukset ovat
suomenkielisen yleisön suurelle osalle muodostuneet kaiken henkisen
harrastuksen surrogaateiksi, joiden palveluksessa pauhaaminen
vapauttaa kaikesta julistajaan itseensä kohdistuvasta mieskohtaisesta
hengen viljelyksestä. Minkä tahansa ahtaan ja ulkopuolisen, vaikka
itsessään hyödyllisen ja tarpeellisen erikoisaatteen harrastaminen
ja levittäminen kasvaa henkisesti tottumattomissa aivoissa
suhteettomaan aatteelliseen ja eetilliseen arvoon, muodostuu
laajoille, henkisiin elämänarvoihin tottumattomille yleisöpiireille
ikäänkuin kaiken aatteellisen harrastuksen, kaiken siveellisen
itsekurin tunnusmerkiksi ja pimittää näiltä näköalat muille
vapaammille, laajemmille henkisen elämän ulapoille. Tyydytään ja
tyrehdytään kaikenmoisiin puoliaatteisiin, ohjataan satamaan jo
ennen ulapalle saapumistakin, laskeudutaan hengen työläästä, jos
ihanastakin avaruus- ja korkeuslennosta lähimmän kotikatajan oksalle
levähtämään. Missä on lähdetty lentoon noustaksi ja kohotaksi
hengen siintäviin avaruuksiin, tupsahdetaankin lähimpään,
viritettyyn käytännöllisen ja typpeän erikoisaatteilun verkkoon ja
sirkutellaan ja raksutellaan siinä, ikäänkuin jo olisivat kaikki
taivasten salit saavutetut.
Jos missä, niin meillä on otollinen maaperä kaikenlaatuisille
seikkaileville aatesuunnille. Älyllinen arvostelu on niin haparoiva
ja kehittymätön vielä, ettei se voi omavaraisesti eroittaa kultaa
kuonasta. Vasta kun ajatus viskautuu todesta seikkailevaksi,
määrittelystä harhailevaksi haaveiluksi, johtopäätelmällisestä
ankaruudesta utopistiseksi suuntailuksi, vasta kun filosofia vaihtuu
teosofiaksi, yhteiskunnallinen rakennustyö sosialistiseksi tai
puolueuskonnoksi, yksilöllinen taisteleva, problemaattinen vakaumus
muodin ja joukkohuumauksen mukaan vannovaksi kategooriseksi
yleisvarmuudeksi, vasta silloin voi sillä olla maaperää
suomalaisessa yleishengessä--jopa ylen otollinenkin maaperä.
Herkkäuskoisessa hurmiossa suistutaan jokaisen ylimalkaisen,
parannusta lupailevan tunnuslauseen mukaan, haltioidutaan sitä
ehdottomammin, mitä ahtaammin tai julkeammin noiden »aatteiden»
julistajat vain osaavat esittää keppihevosensa kaiken maallisen ja
taivaallisen siunauksen vuoretkin aukaisevana, viheriöivänä
Moses-sauvana. Meidän julistajamme--olkoot sitte teosofeja tai
tolstoilaisia, Prometheus-ihmisiä tai siviiliavioliittomarttyyrejä,
Kalevala-kalervoisia tai piilopirtti- ja tuohikulturisteja,
esperantisteja tai puhdaskielisyyspyöveleitä, kolmisointusinisukkia
tai eläinsuojelusharrastajia, naisasianaisia tai siveyssaarnaajia,
pappis- tai kasvissyöjiä, perustuslaillisia tai kansallismielisiä,
kristillismielisiä tai nuorisoseura-aatteilijoita, sosialisteja tai
raittiusprofeettoja, kansanvalistajia tai aatteellisia
henkivakuuttajia, osuustoimintaväkeä tai maahenkikiivailijoita,
kotiseutulahkolaisia tai maatiaiskarjaintoilijoita, urheiluhoukkoja
tai kinttuapostoleja, luontaisparantajia tai rokotuskauhuilijoita,
kuhnijoita tai myllertäjiä y.m., y.m. henkisiä tai ruumiillisia
puoskareita--mitä henkistä kulkutautia, hienompaa tai karkeampaa
sairastanevatkin--kaikki ovat he löytäneet ainoan ja lopullisen,
autuaaksi tekevän uskonsa. Kukin niistä on siepannut alkuperäisesti
ehkä eheästäkin elämänkatsomus-yhteydestä irrallisen,
liioitellun ajatuksen sirusensa, jolla sitte huitoo itään jos
länteen, hyvän jos huonon sään aikana kuin mikäkin
kääpiö-Simson aasinleukaluullaan, niin että siinä silmät alkavat
kirjavoitua jo muiltakin kuin filistealaisilta.
Tällaiset löyhäpäiset ja vielä löyhäsuisemmat aateritarit,
joita ei suinkaan näkemyksen totuus, ajatuksen syvyys, tunteen tuli
ole julistajan tehtävään kutsunut, vaan ainoastaan pelkkä hyvä
suu ja liukas kieli, joutilas pää ja epäkaino sydän katsovat
meillä itsensä maan suolaksi ja--mikä pahempi!--käyvät meillä
sellaisesta.
* * * * *
Sivistyksellisiä ja henkisiä erikoisilmiöitä ovatkin meillä juuri
tällaiset kaiken jalon, kaiken ylevän, kaiken ihanteellisen,
yleensä kaiken kauniilta ja taivaiselta vilahtelevan ja valehtelevan
aatteellisuuden papit ja papittaret, nuo, jotka suu ja rinta ilmaa
täynnä vaeltavat puhujalavalta puhujalavalle ja
selittämättömässä sanahaltioitumisessa puhuvat sinisiin ilmoihin
milloin isänmaasta ja kotiseudusta, milloin raittiudesta ja
maahengestä, milloin sosiaalisesta yhteishengestä, milloin mistäkin
kauniista, jalosta, ylevästä, joka vain antaa tilaa ja tuulta
sanojen purjeille, ja jotka humaltuneessa hurmiossa vain tahtovat
kasvattaa, kasvattaa! yhden tekevää mihin, kunhan vain kasvatetaan,
kunhan vain »nuoriso herää, kansa virkoaa, mielet valveutuvat».
Tämä kasvattaminen kasvattamisen vuoksi, tämä herättäminen,
valveuttaminen pelkän herättämisen, valveuttamisen vuoksi--olkoon
herääminen ja valveutuminen miten ainekseton, aiheeton ja
päämäärätön hyvänsä ja jääköön näiden herätettyjen
elämänsisältö miten ontoksi, ohueksi ja epämääräiseksi
tahansa--saattaa henkisen elämänaineksen ja elämäntehtävän
puuttuessa käydä tuhoisaksikin näille herätyksen uhreille, saattaa
suistaa heidät totutuista elämänkäsityksistä ja totutuilta
elämänradoilta antamatta mitään elettyä, mitään varmaa
elämänpohjaa tilalle muuta kuin heliseviä sanoja, puoliksi tai
väärin tajuttuina nekin.
Niinpä tapaakin meillä taajaan näitä intomielisyyden uhreja,
joiden henkinen sisältö rajoittuu muutamaan sulattamattomana
hänelle annettuun ja hänen vielä sulattamattomampana omistamaansa
aateparteen, joille tämän aatteen murusen omistaminen on ollut
ikäänkuin henkisesti ylivoimainen teko, niin että kaikki henkinen
vastaanottokyky ja itsekasvatuksen mahti senjälkeen on tyrehtynyt
heissä. Kivettyneesti valmiina rientävät hekin taas vuorostaan
kuumaltaan julistelemaan uutta aatettaan, levittelemään sitä yhä
laajemmille piireille yhä väljempänä, ohuempana,
epämääräisempänä ja tyhjempänä kuta useamman aivon lävitse ja
puhujalavan kautta se on kulkenut. Itse kasvattajillekin ovat tämän
»kasvatuksen» seuraukset yhtä turmiollisia. Sensijaan että
työläässä ja uurtavassa tai runsaassa ja riemukkaassa työssä
kamppailisivat oman henkisen sisältönsä itselleen selkeäksi ja
elämänomaksi, rientävät »kansaa valistelevat» nuorukaisemme ja
neitosemme opinsirusen siepattuaan tai aatteen älyttyään heti
kuumaltaan saarnailemaan sitä toisten ihmisten, »kansan»
kasvatukseksi. Jonkun kauniin lauseparren huikaisemina viskautuvat he,
keskenkasvaneet toisia kasvattamaan, sokeat sokeiden
taluttajiksi--tyrkyttäytyvätpä välistä näkevienkin taluttajiksi:
pauhaavat aikuisille, työssä harmaantuneille ihmisille
elämänopetuksiaan, niin että syrjäinenkin saa vuoroin hymyillä
vuoroin häpeästä punastua puhujan viheriälle viattomuudelle.
Tässä touhuamisessaan saarnaavat nämä vireät nuorukaisemme hengen
asiat itselleen kuolleiksi kirjaimiksi. Kun he lopulta astuvat
todelliseen elämäntyöhönsä, ovat he jääneet henkisesti ja
yksilöllisesti kehittymättömiksi. Aatteet ja ihanteet ovat heille
kuluneet tyrtymiseen asti tyhjennetyiksi, hengettömiksi
lauseparsiksi, joita kyllä vielä välistä käytetään suussa,
mutta jotka eivät ole elämäntyön pohjana, henkisenä,
siveellisenä kannattajana ja sisältönä.--Kun todellisen henkisen
harrastuksen ainoa elävä lähde ja pohja, oma yksilöllisyys on
jäänyt heissä viljelyksen ja aineksen puutteesta surkastumaan,
saattavat nämä aatteellisesti ja ihanteellisesti »heränneet»
nuorukaiset myöhemmässä varsinaisessa elämäntyössään
jäykistyä mitä autioimpaan henkiseen puisevuuteen ja
turtuneisuuteen.
On unohdettu, että yksilön tehtävä ei ole toisten ihmisten
kehityksestä, vaan omasta kehittymisestään huolehtiminen, ja että
yhteiskunnankin palveluksessa vain se yksilö voi suorittaa jotakin
todellista, pätevää ja rakentavaa, jolla on annettavana työaseeksi
tähän yhteiskunnalliseen työhön valmiiksi viljelty yksilöllisyys,
tietoisuuden tehoon kehitetty yksilöllinen ja henkinen kypsyys.