Suomenkielisen sivistyneistön älyllinen ja henkinen harrastus saa
kauttaaltaan leimansa toisaalta epäpersoonallisesta ja
epäyksilöllisestä elämänsuhtautumisesta, toisaalta elokkaasta ja
vireästä aatteellisesta harrastelusta. Hyvää tahtoa ja hyvää
harrastusta on paljon, touhutaan ja toimitaan jos millä aatteellisen
ja henkisen työskentelyn alalla. Kirjallisuudella, taiteella,
teatterilla ovat viljelijänsä, suosijansa ja pakisijansa, soitolla
ja laululla touhukkaat hommahenkilönsä, jokaisella aatteellisella
yrityksellä kiitolliset harrastajapiirinsä.
Suomalaisissakin sivistyneissä piireissä harrastellaan elämän
peruskysymysten käsittelemistä, keskustellaan elämän sisäisistä,
siveellisistä arvoista, harkitaan taide-elämän ilmiöitä ja
yritetään selvitellä yhteiskunnallis-eetillisiä
elämänkysymyksiä. Mutta tämä vireys ei tunnu vakuuttavalta.
Kaikessa tässä harrastuksen elokkuudessa on jotakin teennäistä,
näyteltyä, yksilöllisesti onttoa. Kaikki tuntuu tapahtuvan vain
ulkonaisista vaikuttimista, ei sisällisestä tarpeesta ja
ilmaisunpakosta.
Suomenkielisen sivistyneistön kermapiirienkin seurakeskustelu, missä
se sattuu livahtamaan henkisesti vähänkin vaativammille aloille,
joilla kysytään yksilöllistä kypsyyttä, elämän käsityksen
varmuutta ja omavaraista itsenäisyyttä, on ominaisen
epäpersoonallista, haparoivaa ja arkailevaa, ikäänkuin epävarmasti
ympärilleen vilkuilevaa. Se liikkuu joko varsin väljissä ja
varovaisissa kaarissa itse puhuttavan asian ympärillä iskeytymättä
sen ytimeen, suoriutuu livahtavimmilla, soljahtavimmilla sanasuksilla
tällaisista yksilöllisen tuntemuksen arveluttavista,
viljelemättömistä suopaikoista, kätkeytyy joko ilmavien, jalojen
ja aatteellisten lauseparsien ylevään sumuun, vaippautuu
ylimalkaiseen ja kohdistumattomaan sanavaahtoon tai antautuu rohkeasti
taivaltamaan joukkototuuksien taattua ja tallattua, kivettyä
valtatietä. Sellainen keskustelu on kuin falsetissa laulamista, josta
ei virity ainoakaan puhdas, suora, rinnasta kajahtava, tartuttava ja
eteenpäin kehitettävä ääni. Ainoakaan vuorosana ei ole siksi
asiallinen ja kiinteä, että seuraava vuorosana voisi hampautua
siihen viedäkseen keskusteltavaa ainetta eteenpäin syvyyksiin tai
korkeuksiin, vaan livahtaa koko sananvaihto tuloksettomana
näkömiekkailuna tyhjyyteen selvittämättä mitään ja johtamatta
mihinkään. Se saattaa näköään olla erittäin sujuvaakin,
julkiliikkeistä ja itsevarmaa, mutta tiukemmasti katsoen on se
persoonallisesti epävarmaa ja epätarkkaa, sisäisesti tyhjää--vain
näyteltyä vakaumuksen kuorta. Sellaista keskustelemista kuunnellessa
on aina mielessä häiritty sivuajatus: nuo ihmiset eivät puhu omaa
tuntemaansa, omaa näkemäänsä, eivätkä selvittääkseen itse
asiata itselleen, vaan laskettelevat »ajatuksiaan» ja
»mielipiteitään» vain todistaakseen sivistyneisyyttään ja
lukeneisuuttaan ja koska näistäkin asioista juttuaminen kuuluu
hyvän seurustelun vaatimuksiin.
Eletään niin tyyten ja naivisti näissä näkö-eleissä ja
näkö-mielipiteissä, tässä valhehenkisessä ilmakehässä, tässä
henkisen harrastuksen näyttelemisessä, että tällainen
keskipintainen suomalainen »sivistynyt» milloin hyvänsä kesken
virinnyttä, henkisesti kiintyvää keskustelua saattaa
luonnollisimpana kysymyksenä maailmassa sanoa tokaista »mutta mikä
on teidän yksityinen mielipiteenne asiassa?»--Seurapiirimme elävät
suuressa mitassa julkisen arvostelun murusilla, sieppaavat
seurakeskusteluun tarvittavat välttämättömät vaihtorahaset
lehtensä viimeisestä teatteri-, taide- tai
kirjallisuuskatsauksesta.--Onnistuneen letkauksen tästä
laatupiirteestä laski se petiittipilailija, joka pakinoidessaan
ensi-ilta vaikutelmiaan johtui pulmaan: »Entä kappale? kysytte.
Merkillinen kysymys! Eihän sitä vielä tiedä muut kuin lehtemme
arvostelija!»
Valikoivaa muoto-aistiakin harrastellaan. Pidetään nolona juttuna,
jos jossakin kultuuriaikakauskirjassa sattuu epäjohdonmukaisuutta
kultuuri-sanan oikeinkirjoituksessa, mutta suvaitaan luonnollisena
seikkana samaisessa aikakauskirjassa kenen hyvänsä
kehittymättömän sinisukan vapaasti latelemia komprometteeraavia
naivisuuksia.--Hypistellään ja nyrpistellään jonkin näyttelijän
ääntämistä, mutta ollaan tajuttomia ja tunnottomia saman
näyttelijän tunteen hehkulle ja alkuvoimaiselle, väkevälle
ihmishahmoittamiselle. Hienostellaan jonkun kirjailijan keikailevissa
henkevyyksissä, mutta ei huomata hänen luomansa täydellistä
hengetöntä latteutta. Kaikessa taiteellisessa ja henkisessä
suhtautumisessa noudatetaan nähtävästi elämän ohjetta:
»kuurnitkaa hyttyset, nielkää kameelit».
* * * * *
Älylliseen selkeyteen ja itsetietoiseen totuuteen pyrkimys on
suomenkielisessä sivistyneistössä vielä niin uinuvalla asteella,
yksilöllisyys niin kehittymätön siinä, että herkät, sisäiset,
aineettomat hengen käsitteet ovat sille vielä vain pelkkiä
sisällöttömiä, epätajuttuja sanoja. Yksilöllinen viljely ei ole
vielä ennättänyt vaivata mielissä hereille yksilöllistä
vakaumusta: Sivistyksen tiivein, sisällökkäin ja jaloin hedelmä,
tietoisaan elämännäkemykseen virinnyt yksilöllisyys ei ole vielä
ennättänyt kypsyä suomenkielisellä sivistysvainiolla.
Erikoistyöaloilla saattaa kyllä tavata ammatillisesti ja opillisesti
tyydyttävästi valmistuneita henkilöitä, mutta puhtaasti
inhimillisesti on näiden kehitys vielä keskeneräinen.
Elämänkatsomus joko uinuu epämääräisissä itsetiedottomuuden
harsoissa tai on se päällisin puolin omistettua lainatavaraa,
sovinnaisia sanoja.
Näköään henkisesti heränneetkin huomaa usein vain ulkonaisesti
omistettujen elämänkatsomuskaavojen ja -puitteiden mukaan sokeasti
vannoviksi jyrkiksi »periaatteen» miehiksi, joilla ei henkisessä
elämänsuhtaumisessaan ole itse-eletyn elämänkatsomuksen joustavaa
ja hedelmällistä mukautumis-, sopeutumis-, omistamis- ja
kehittymiskykyä. He ovat vain kuin viivoittimella koneellisesti kerta
kaikkiaan jakaneet itselleen elämänilmiöt periaatteen mukaisiksi ja
periaatteen vastaisiksi. Elämänkatsomus on heille samaa kuin
siviiliavioliitto, Prometheus-yhdistyksen jäsenyys,
radikaalis-materialistinen puhdasoppisuus j.n.e. Heidän naivi,
silmälappuinen ja suorakulmainen kriitillisyytensä, kaavailonsa ja
kaavauskoisuutensa sulkee viitoitettuihin puitteisiin mahtumattomat
ilmiöt yli-ikäisinä ja auttamattomasti vanhentuneina syrjään,
jakaa ja karsinoi käden käänteessä asiat, ihmiset ja aatteet
vuohiksi ja lampaiksi.
Nämä tällaiset hanakat vapaa-aatteilijat, joiden koko henkinen
eläminen on taistoonhaastajan uhka-asennetta kaikkea kaavautunutta ja
vanhentunutta vastaan, ovat itse koko henkisessä sisällössään
pelkkää kaavaa ja kuorta, mitä ilmetyimpiä ja jäykimpiä puhdas- ja
oikeaoppisuusmiehiä, tuomitsevia ja ahtaita, ovat dogmaattisia
dogmien vastustajia. He taistelevat muissa sitä henkeä vastaan,
jonka täydellisiä ilmestyksiä he itse ovat. He huomaavat raiskan
toisten silmissä, mutta eivät malkaa omassaan.
* * * * *
Yhtä koneellinen ja kaavanomainen on eräiden toisten suomalaiselle
sivistyneistölle erittäin luonteenomaisten ja luonnetta antavien
kermapiirien elämänkatsomus, sillä erotuksella vain, että sen
suunnan- ja sisällönantajana ei ole ollut periaate, vaan muodin- ja
ajanhengenmukaisuus. Nuo tuollaiset joko jollakin henkisen
työskentelyn alalla eturintamaan joutuneet tai muuten seurapiirien
pintakerroksena uiskentelevat ihmiset tuntevat edustavan asemansa
velvoittavan heitä paitsi säädynmukaista esiytymis-,
käyttäytymis-, pukeumis- ja asumiskuosikkuutta myöskin omistamaan
ajan- ja asemanmukaisen elämänkatsomuksen. Samaten kuin he
varustavat itselleen riittävän seurustelupuvuston, samaten hankkivat
he itselleen käyvän ja siloisen lauseparsivaraston mistä henkisen
elämän ilmiöistä hyvänsä. Saattavatpa he jonakin kauniina
päivänä putkahtaa erikoisalansa tai salonkileijonuutensa kotelosta
täysin varustettuina taiteen, musiikin, kirjallisuuden, eetillisten
ja yhteiskunnallisten elämänkysymysten yleistuntijoina ja
arvostelijoina, valmiina muotikirjailijoina, teatterin johtajina,
minä vaan--omistaen kaikesta maailmassa omat erikoiset arvostelunsa,
mielipiteensä, käsityksensä yhtä yksilölliset, alkuperäiset,
syvälliset ja itsenäiset kuin siloisin tietosanakirjan artikkeli.
Eivätkä tällaisia ole vain jotkut tyhjänpäiväiset, näköä ja
joutavuutta tavoittelevat seurapiirien huiput, vaan kuuluu näihin
vakaviakin, omilla erikoisaloillaan kunnioitettavia miehiä,
tieteellisen ja yhteiskunnallisen työskentelyn eturintaman miehiä,
jotka itseoikeutettuina luottamusmiehinä istuvat missä
taiteellisessa, kirjallisessa tai yhteiskunnallisessa lautakunnassa
hyvänsä. Tiede- ja julkisuusmies-arvonsa ohella puuttuu heiltä vain
yksilöllinen, mieskohtainen hengenviljelys, jonka varassa heillä
saattaisi olla itsenäistä näkemystä ja omavaraista hengen ja
arvostelun vapautta ja sisällökkyyttä liikkuakseen hallitsevalla
pätevyydellä ja asiallisella tarkka- ja laajanäköisyydellä
myöskin muilla inhimillisen tuntemuksen aloilla kuin ahtaimmasti
omilla ammattialoillaan. Kun heidän ulkonainen oppiarvonsa tai
yhteiskunnallinen asemansa kuitenkin työntää heidät tehtäviin ja
asemiin, joissa edellytetään tällaista laajempaa ja hallittua
inhimillistä kypsyyttä, ovat he inhimillisestä heikkoudesta
pakoitetut edes näön pelastamiseksi täydellisesti heittäytymään
lauseparsien armoille ja purjehtimaan niiden liukuvalla, häilyvällä
kaarnalla siellä, missä kokemuksen maaperä jo kauan sitte on
kadonnut jalkojen alta.
* * * * *
Entä meidän viisikymmenvuotiaat »nuoremme»?
Tämä kahdeksankymmen- ja yhdeksänkymmenluvun kiihko- ja
heräämiskauden kanta- ja jälkijoukko, sen aikuisen kirjallisen ja
taiteellisen naturalismin ja yhteiskunnallisen radikalismin
elähyttämät piirit käsittävät yhä edelleen itsensä maan
suolaksi: kaiken verekkään nuoruuden, hengen vireyden ja
vapaamielisen, uhmailevan ennakkoluulottomuuden edustajiksi tässä
maassa. Ikäpolvensa oikeudella istuvat nämä, toistensa
50-vuotispäiviä juhlivat ikuiset nuorukaiset nyt vuorostaan
yhteiskuntamme määräävillä istuimilla, johtavat johtokunnissaan,
suuntailevat komiteoissaan, puuhailevat laitoksissaan, jaarittelevat
lehdissään ajatellen siinä ohessa yllättyneellä mielihyvällä:
kas, somasti tämä sujahtikin; voittipa _nuoruus_ kuitenkin lopulta!
nyt ei piintynyt, väljähtänyt _vanhoillisuus_ enää istu
ohjaksissa; nyt määräämme _me_ asiat, nyt saamme me vapaasti
järjestellä nuorten unelmiemme tuhatvuotista valtakuntaa!--Tosin on
elämän laki sellainen, että mikä kolmekymmentä vuotta sitten
vielä sykähteli nuoruuden uhoa, ei enää kolmeakymmentä vuotta
myöhemmin kukoistakaan aivan ehdottoman nuoruuden tenhossa ja
raikkaudessa. Saattaapa joku julkimus olla näkevinään aivan
ilmeisiä vanhuuden kurttujakin siinä, joka sentään kaikkien
asiantuntijain tunnustuksen mukaan varmasti oli nuorta kolmekymmentä
vuotta sitten!
Niinpä hommastelevat ja järjestelevät nämä viisikymmenvuotiset
nuoret asioitaan, omia ja yhteisiä. Jo aikoja sitten suorittaneina
omat todelliset, kasvuvoimaiset alotteensa, tyhjentäneinä luovan
toteuttamistarpeensa ja -pontensa, ovat he nyt vuorostaan
saavutettuaan ja vallattuaan julkisuuden ja johtajain asemat
yhtäläisesti vaimenneet ja tasautuneet kuin sekin ikäpolvi, jonka
tyrehtyneisyyttä vastaan heidän nuori, käyvä voimansa aikoinaan
kuohuili ja pauhaili. Nämä nuoruuden patentin ottaneet entisen
ikäpolven »nuoret» muodostavat nyt vuorostaan sen vaisun
sivistyskerroksen, joka nykyhetkellä tyrehdyttää elämän palavaa
tykintää ja jota vastaan herännyt, luova elämänkäynti hyökyy.
Heidän luuloteltuun nuoruuteen kääriytynyt itsehyväisyytensä,
heidän pysähtynyt, itseään ihaileva vapaamielisyytensä, heidän
koko umpeutunut, arkeutunut, itsekylläisyyteen lihonnut
elämäntajunsa muodostavat nyt vuorostaan työläimmän ja
sitkeimmän esteen nykyhetken nuorten ja veresten voimien tiellä.
Mutta yhtä yllättävä ja kohtuuton kuin heidän nuoruutensa aikojen
keski- ja yli-ikäisille oli heidän nuorekas kritiikkinsä ja
tyytymättömyytensä, yhtä ällistyttävä ja paradoksaali on heille
itselleen tällä hetkellä se, että heidänkin--»nuorten»--takana
ja varjossa jo aikoja sitte on varttunut ja muodostunut uusi
ikäpolvi, jolle heidän malttuneet ja talttuneet elämänihanteensa
saattavat tuntua melko väljähtäneiltä ja sovinnaisilta, jonka
toimintahalulta he vuorostaan salpaavat tien ja toteutumisen ja joka
melkoisella kärsimättömyydelläkin jo odottaa omaa ratkaisevaa
sana- ja työvuoroaan yhteiskunnallisessa, johtavassa
rakennustyössä.
Kuten aikaisemmille johtoon päässeille ikäpolville, ovat näillekin
niminuorille epämukavia ja epämieluisia heitä nuoremman ikäpolven
itsenäisemmät, kulmikkaammat, hedelmällisyyttä ja tarmoa
uhoavammat luonteet, ja vaalivat hekin otollisena ja suvaittuna
jälkivesanaan etupäässä vain tasaisia ja tyhjiä, siloisia ja
sovinnaisia vanhemman polven jälkitaivaltajoita, noita lupaavia
nuorukaisia, jotka kiltisti taipuvat »setien» ohjattaviksi setien
tallatuille laduille. Omistamatta sitä itsetuntemuksen
kehittyneisyyttä ja miehistä kypsyyttä, että tunnustaisivat ja
mukautuisivat vanhenemiseensa, että tuntisivat ja näkisivät
viileytymisensä ja vaimenemisensa ja alistuisivat siihen, omistamatta
tätä resignatsionin ja itsekieltäymisen suuruutta luulottelevat
nämä väistyvän ikäpolven nuoret itsensä yhä edelleen kaiken
hurmehtivan nuoruuden edustajiksi tässä maassa ja näkevät
senvuoksi heidän sijalleen ja ohitseen pyrkivässä todellisessa
nuoruudessa vain epäkypsää, nuorekkaasti liioittelevaa rabulismia,
jota ei edes kannata ottaa täysin vakavalta kannaltakaan.
Tämä itsetyytyväisen ja itseriittävän viiskymmenvuotiaan
nuoruuden home tukahuttaakin meillä kuoleuttavana ja tahmaisena niin
yhteiskunnallisia harrastuksiamme kuin henkistä vireyttämme, niin
taidetta ja kirjallisuutta kuin politiikkaa ja sanomalehdistöäkin,
niin julkisten laitosten toimintaa kuin johtavien seurapiirien
yksilöllistä elämänsävyäkin. Aikoinaan elokas, europalaisuudella
ja nuorella vapaamielisyydellä kyllästetty elämänkatsomus on
vaisuuntunut ja seisahtunut läpäisemättömäksi henkiseksi
ilmakerrostumaksi, jonka puhki eivät uudemmat, terävät europalaiset
hengenvirtaukset ja raittiit puhdistavat hengähdykset enää ole
vapaasti päässeet puhaltamaan ja tuulettamaan henkistä
ilmakehäämme. Ja omassa kansallisessa elämässämme on tämä liian
kauan nuoreksi itsensä kuvitellut ja nuoruuden sekä nimen että
aseman ja etuoikeudet anastanut polvi yhtä tukahduttavasti ja
tyrehdyttävästi painanut todellista, uutta voimaa versovaa ja
hedelmöivää nuoruutta.
* * * * *
Kaikkiallakin on henkisesti laimeita, älyllisesti vaatimattomia ja
eetillisesti kehittymättömiä ihmisyksilöitä, joilla ei ole hengen
rohkeutta, arvostelun tarkkanäköisyyttä ja älyn vilpittömyyttä
katsoa elämää silmästä silmään, vaan jotka elämän
todellisuudesta pakenevat hemmoteltujen, tuudittavain toivojensa
kangasteleviin unelmamaailmoihin ja jotka kieltävät suuren, ankaran,
pakoittavan elämän, kätkevät ja hämmentävät itseltään
totisen, velvoittavan, taisteluun ja puhdistumiseen ajavan tai
sortumiseen suistavan totuuden hauraiden haaveittensa, löyhien,
uneksittujen toivojensa, niin sanotun ihanteellisuutensa aineettomalla
ja aiheettomalla verholla. Mutta muualla asettaa viljelty ja
valveutunut älyllinen ja eetillinen tietoisuus luonnolliset rajat
tälle hengen suunnalle, se ei siellä pääse leviämään henkisesti
puolimittaisten piirejä laajemmalle eikä vakavammasti eksyttämään
ja tartuttamaan yleistä mielipidettä.
Meillä sensijaan on tällä, ei elämänkatsomuksella, vaan
elämänvaiheella ollut ylen otollinen ilmapiiri. Henkisessä
maaperässä, jossa ei ole arvostelun kirpeätä, leikkaavaa ja
karaisevaa suolaa riittävästi tuhotakseen kaikki ajatuksettomuuden
hyötyvät loiskasvit, siellä rehoittaa nopeasti kaikellaisen
perusteettoman valeaatteellisuuden, valeihanteellisuuden, sumuisen
haaveellisuuden, kaihoilevan hentomielisyyden, ylimalkaisen,
tehottoman hyvänsuopuuden löyhä rikkaruohosto; siellä ei hengen
kuri ole kitkonut kaikkia levitteleikseviä näkökasveja pois
peittämästä ja tukahuttamasta jaloa, todellista hedelmää kantavaa
kasvullisuutta.
Niinpä kukoistaa ja heloittaakin meillä suomenkielisissä
sivistyspiireissä lavan täydeltä kaikenmoinen hengenvalhe. Niinkuin
se väkevästi värittää eetillistä ja yhteiskunnallista
elämänkatsomusta samaten se vallitsee taiteellista ja kirjallista
tajuakin. Määräävät yleisöryhmät, yleinen hallitseva
makusuunta, jopa yleensä katsoen taiteellinen ja kirjallinen
arvostelukin--sekä julkinen että vielä enemmän
yksityiskeskustelussa tapahtuva, mieskohtainen--ovat
selittämättömästi ja uskomattomasti vaistottomia taideilmiöiden
edessä. Sivistyneistömme parhaimmistokin on vielä suurelta osalta
hengen vaistoiltaan niin vakaantumaton ja kehittymätön, ettei sillä
useassa tapauksessa ole hengen ilmiöihin nähden välitöntä tajua,
henkistä herkkä- ja puhdaskuuloisuutta eroittamaan väärää
ääntä oikeasta.
Meillä on jopa taiteellisesti määrääviäkin ja vaikutusvaltaisia
yleisöpiirejä, joilla--yhdensävyisinä ja -syvyisinä siveellisten
henki- ja kasvisiskostensa kanssa, noiden, jotka ovat ottaneet
erikoisalakseen uskonnollisen tai siveellisen hyväntekeväisyyden--ei
ole silmää ja rohkeutta katsoa elämää ja taidetta suoraan
silmiin.
Omistamatta sitä tuntemisen alkuperäisyyttä ja välittömyyttä,
sitä elämän tunnustamisen syvyyttä ja laajuutta, että elämä
sinään riittäisi heille, että elämän oma syvyys, sen ankara ja
jalo, jos synnillinenkin suuruus, sen sekä alhaisuuden että
ylhäisyyden paisuva rikkaus puhuisi heille palavaa kieltänsä,
rientävät he naisekkaassa säikkymisessä ja kaihtimisessa
kaunistelun valhekaapulla kätkemään tämän alkuperäisen kauneuden
säälimätöntä, polttavaa suuruutta. Heille--näille kaihoileville
ja kainoileville kaunosieluille--on elämän alastomuus liika
aurinkoinen, häikäisevä ja paratiisillisen paljas ja siksi
verhoovat ja peittelevät he sitä viikunalehvillään, ripustelevat
kauneudelle sirostelun hepenöitä, somistavat siveyden
sopivaisuudeksi, viattomuuden sievistelyksi, hyvyyden makeudeksi,
peittävät alkuperäisyydeltä silmät ja sitovat rohkeudelta siivet,
kesyttävät taiteen ylväät, ankarat, ilmoja viiltävät, vapaat
kotkalinnut siroisiksi, sirkutteleviksi, kotoisiksi kanarialinnuiksi.
Meillä ei vaadita taiteelta tunnetta, vaan tunteilemista, ei vaadita,
että elämän eletty suuruus, rikkaus ja hartaus on virittänyt
taiteilijan totuudellaan ja että hän taistelevassa--ehkä
tapailevassa ja sammaltelevassakin--etsinnässä hakee uusia muotoja
uudelle näkemykselleen, ammentaa täyttä, totta ja rikasta elämää
vaikkapa vielä vajanaisiinkin muotoihin, vaan vaaditaan, että hän
vaikkapa valehteleekin elämäntuntemuksensa sisällön, kunhan hän
vaan tarjoo sen sovinnaisissa, pintasiloisissa, näkövalmeissa
muodoissa: hän saa tarjota vanhoissa maljoissa vaikkapa vain jo
nautittujen hedelmien kuoriakin, näyteltyjä tuntemuksia elettyjen ja
alkuperäisten asemasta.
Taiteellisten ankkalampiemme siipirikoille liitäjille ja
liihottajattarille on taiteellisena ja eetillisenä elämänihanteena
makeus, makeus liuotettuna teeveteen tai romaaniin, hilloon tai
tauluun, ompeleeseen tai arvosteluun, taiteelliseen luomaan tai
siveelliseen tekoon. Mitä häikäilemättömämmin teeskennelty ja
teennäinen taideluoma on, mitä hivelevämmästi siloisa ja
sovinnainen on taulun värisointu tai korskailevammasti pingoitettu
sen muotosommittelu, mitä epäkainommin hempeä ja makea on sävelen
väräjöinti, mitä höllemmästi tunteileva runon tunnepohja, mitä
sirostellumpi näytelmän elämänkuva, mitä ohuemmasti hentoileva ja
aatteileva kertomus on, sitä kiitollisemmin ottaa sen vastaan samassa
väärässä vireessä oleva yleisö.
Tällaiselle yleisölle saa yleensä touhuta taiteessa ja taidetta
miten laimein, tyhjin ja tumpein hengin ja sydämin hyvänsä: saa
suurennella ja paisutella mitättömyyttä, pöyhistellä hengen,
ajatuksen ja tunteen turhanpäiväisyydellä--kunhan vain osaa silata
hommailunsa nimellisellä ja ulkopuolisella taiteilemisen
näkökorulla ja rihkamalla ja tekaistun taituruuden ilmeellä. Vasta
tällaiselle taiteelle alkavat humista ylistelyn virret ja vasta sitä
rientää palvomaan ihailijattarien ja ihailijoiden hurmattu
virta.--Taivaan kaukaisella, kylmällä laella kimalteleva omavaloinen
aurinkotähti ei tenhoa ja kiinnitä tottumattoman ja
mielikuvituksettoman silmää yhtä välittömästi kuin sateenkaaren
heijasteleva, silmää hivelevä värivalhe haihtuvan pilven
leijailevassa udussa.
* * * * *
Ihmeellistä kyllä kulkevat meillä tällaisen
sinisukka-elämänkäsityksen lumoissa, eivät vain hienosteleva,
taideharrastelua muoteileva naismaailma ja kaunosielujen sirosteleva,
kaihoileva parvi, vaan astelevat siinä mukana vakaisina »miehet
partasuu-urohotkin». Miehet, joiden jäyhien aivojen ja koleiden
rintojen odottaisi vasta jossain Edda- tai Nibelunglaulujen jylhissä
ja teräksenkalskavissa jäämaailmoissa löytävän jotain, joka
voisi antaa heille aavistuksen runottarien siipien suhinasta--nämä
osoittautuvatkin kauneuden maailmoissa liikkuessaan peräti kesyiksi
ja vaatimattomiksi. Liikkuen itselleen tuiki oudoissa ja
arveluttavissa ympäristöissä, joissa heillä ei ole mitään
omavaraisen tunnekokemuksen varmaa, vakavaa maaperää jalkojensa
alla, täytyy näiden mauntuomarien johtokunnissa ja lautakunnissa
istuessaan tuiki varovaisesti ja diplomaattisesti punnituin ja
kätkevin sanoin käsitellä ja hypistellä kohtalon ja luottamuksen
oikusta heidän arvioitavikseen joutuneita, heille niin
epäilyttävästi yllättäviä ja heidän karhunkämmenissään niin
hauraasti särkyviä, arkoja kauneusarvoja.
Komiikka on toisinaan suurenmoinen, kun näkee tällaisista
arvonmiehistä kokoonpannun lautakunnan vakavimmalla hartaudella ja
perusteellisella seikkaperäisyydellä käsittelevän mitä elotonta
ja keinotekoista taiteellista tekokukkaa hyvänsä, sanelevan
pöytäkirjaan vakaisia arvelujaan sen teknillisen rakenteen
erinomaisuuksista--»tekniikka» onkin näiden konsistoriaalien
mielityimpiä iskusanoja ja, kun mieskohtainen taidevaisto on mykkä
eikä muutakaan sanottavaa keksi, niin sanoo, että teokselta puuttuu
tai että sillä on »tekniikkaa» ja verhoutuu sen jälkeen auguurin
vaippaan--pakisevan teoksen »vakavasta aatteellisesta pohjasta» ja
sen »henkevyydestä» tai »hienosta mausta».--Teknillisellä
erinomaisuudella tarkoittavat he tekeleen sovinnaista ja huoliteltua
siloutta; vakavalla aatteellisella pohjalla joko tekeleen puisevaa
yhteiskunnallista parannustendenssiä tai sen veretöntä, arkista
järkeilyä: »se herättää ajatuksia»; henkevyydellä ja hienolla
maulla tarkoittavat he taas sen löyhää ja pintapuolista
sievistelyä tai sen taivastelevaa ihantelua.--Tällaiset arvioimiset
osoittavat yhtä pätevää asiantuntemusta kuin jos puusepän työtä
arvioitaessa tuntijan ilmeellä tirkisteltäisiin ja siliteltäisiin
huonekalun höylättyä, lakeerattua pintaa ja sen perusteella
kehuskeltaisiin tekijän »tekniikkaa», »tarkoituksenmukaisuutta»
ja »kaunista, hienoa työnjälkeä», mutta jätettäisiin liitteet
ja rakenteen kiinteys tarkastamatta, muotojen puhdaspiirteisyys
aistimatta, huomaamatta edes voiko koko tekele seista omilla
vankkuvilla jaloillaankaan.
* * * * *
Näiden sievistelijöiden täydennyksenä ja vastineena on meillä
muuan toinenkin taiteellisten harrastelijoiden ryhmä, jonka henkinen
epäkypsyys ja omavaraisen itsenäisyyden puute on ihantelevan
kaunosieluisuuden sijasta viskautunut vastaavasti liioittelevaan ja
vaistottomaan kielteisyyteen ja varhaisvanhaan kriitillisyyteen. Kuten
edelliset suhtaumisensa epävarmuudessa turvautuvat valikoimattomaan
palvomiseen samaten nämä jälkimäiset koettavat peitellä
mieskohtaisen tunnesuhteensa epämääräisyyttä yhtä
valikoimattoman, ylimalkaisen ja epäasiallisen kriitillisyyden
näkökuorella.
Ylen tutusti kotoisia ovat meillä savolaisemme, joiden itsevarmaa
kaikkitietoisuutta ei mikään maailmassa saa yllättää ja joiden
arvostelun terävyyttä ei mikään maailmassa saa vetää nenästä,
jotka, jos näkisivät lehmän lentävän, tyvenesti ja
ällistymättä kohta sanoa tokaisisivat: »noita tuommoisia näkee
siellä Savon puolessa joka päivä»--ja jotka sattumalta
teräspalloa kopeloidessaan eivät malta olla hiukan kehaisematta
arvostelunsa alituista valppautta huomauttamalla: »tokkopahan tuo
niin kova on kuin se on olevinaan, kehtaisipa sitä hiukan puserrella
näin miehen kourilla, niin eiköpähän pehmenisi».
Näitä samoja hyviä savolaisiamme--savolaisia niin kuvaannollisessa
kuin kirjaimellisessakin merkityksessä--lievällä
ranskalaisvernissalla siveltyinä tapaa meidän taiteellisesti ja
henkisesti harrastelevissa piireissämme runsaasti. Sekä seura- että
julkisina maun- ja taiteentuomareinamme esiytyy paljon näitä
naivisti kriitillisiä sieluja, joilla ei tunnu olevan mitään
sisäistä näkemyksen suhdetta käsittelemiinsä asioihin: he puhuvat
vain itsensä tehostamiseksi, puolittain tajutun heikkoutensa
peittelemiseksi. Taiteellisesti tartuntavapaina on hetken kuosi tai
turhamaisuuden oikku heittänyt heidät arvostelemiseen; ja
säilyttääkseen edes ylemmyyden näön--jos ei
sisältöä--turvautuvat he silloin lähimpään ja helpoimpaan
keinoon: he kieltävät arvon kaikelta, jota eivät tajua tai jota ei
kuosin hetkellinen kaikkivalta pyhitä heille. Nämä, joille mikään
ei ole hirmuisempaa kuin ajatus, että hekin saattaisivat jossain
asiassa näyttää nenästä vedetyiltä, haarniskoivat
neuvottomuutensa epäilyn itsevarmaan sotisopaan ja aseistavat heikon
kätensä yleisen, periaatteeksi omistetun kieltämisen jäykällä
miekalla. Heille ei puhu, eikä heidän arvostelemistaan häiritse
taide- tai hengenilmiöiden oma sisäinen välitön arvo ja suuruus
enempää kuin niiden tajutut vajanaisuudet ja heikkoudetkaan.
Surmikseen eivät nämä tällaiset sallisi minkään vallata ja
tenhota itseään: he pitäisivät miehen kunniansa menneenä, jos
auringon täpliltä huomaisivat auringon, Homeron nukahduksilta
Iliadin jumalaisuudet. Heidän korkean kriitillisen
puujalkaylemmyytensä voi korkeintaan luhistaa vain uuden uutukaisin,
kontinentaalisin kuosinmukaisuus ja läikkävin, moitteettomin
ranskalaisvernissa.
Tunnemmehan niin ylen hyvin nuo niin kotoisat kultuuri-ilmestykset,
nuo hieman taiteita harrastelevat, hieman elämää ja liköörejä
tutkistelevat, hieman elämäntehtäviinsä valmistautuvat, hieman
vekseleitään järjestelevät suomalaiset »kultaiset»
nuorukaisemme, jotka räätäli on ranskalaistanut ja ravintola
opettanut tavoille, viimeinen, siepattu henkisen kuosi-ismin
tunnuslause varustanut elämänkäsityksellä.
Kapuamiltaan maailmanmiehisyyden yleviltä huipuilta tähyävät he
turvallisina maailman menoa ja elämän vellovaa merta. Mikä
maailmassa saattaisikaan enää olla niin suurta, ihanaa ja
alkuperäistä, että se näkyisi suurena, ihanana ja alkuperäisenä
tällaisiin korkeuksiin! Mikä innostuksen aalto voisi olla niin
paisuva, ettei se näyttäisi hymyilyttävän pieneltä ja litteältä
tällaisissa huimaavissa ilmapiireissä väilyvälle ja viihtyvälle
hengelle!
* * * * *