Puolue-elämämme on tällaisen luonteettoman, yksilöllisesti
epäitsenäisen ja epäalkuperäisen, kanslianomaisen johdon vuoksi
luiskahtanut umpikujaan. Porvarilliset pääpuolueemme kilpailevat ja
kinastelevat täysissä tosissaan siitä, kumpi niistä on
vapaamielisiä uudistuksia harrastavampi, kumpi tervettä vanhaa
kehitystä säilyttävämpi, kumpi on kansallisempi,
perustuslaillisempi, kumpi ajaa tarmokkaammin raittiutta,
torppariasiaa, maalaiskansan etuja, työväenolojen parantamista,
nuorisoseura-aatetta, yhteistoimintaa, kumpi osoittaa suurempaa
kunnioitusta kirkolle ja kumpi on uskon asioissa vapaa-aatteisempi.
Tämä osoittaa vain, kuinka tyhjät, laimeat sydämet ja ontot,
juurettomat tahdot ovat näiden puolueiden keskeisenä ytimenä.
Puolueiden keskeisiltä henkilöiltä puuttuu alkuperäisen,
asiallisen näkemyksen mahti tajutakseen uusien olosuhteitten
asettamat ja viitoittamat uudet tehtävät ja uudet vaatimukset:
puuttuu se luonteen suorakasvuisuus ja itsenäisyys, joka väkevällä
kädellä pakoittaisi rintamat asettumaan siihen tanaan, jota nämä
uudet olosuhteet vaativat.
Luonnollinen puolue-elämä on yhteisten asioiden, yhteisen
käsityksen perille ajamista ja toteutumiseen taistelemista. Siellä
missä päämäärä ja tarkoitusperät ovat yhteiset, siellä on
myöskin luonnollisesti taisteltava yhdessä, rinnan: siellä lyö
selvä, luja ja alkuperäinen tahto sillat entisten erimielisyyksien
ja lohkoumisten ylitse ja lykäten menneen menneeksi taistelee
nykyhetken yhteisen pyrintöperän luomalla yksimielisyydellä. Vain
siellä, missä puuttuu päämäärää luova luonteen mahti, missä
asiallinen näkemys ei ole niin alkuperäinen ja väkevä, että se
välittömästi heittää samaan pyrkivät tahdot yhteiseen
ponnistukseen, vain siellä saattavat vanhat heroittuneet kinat vielä
kummitella mielissä ja entisyyden varjot hämmentää nykyisen hetken
ja nykyisen tilanteen vaatimaa rintamaa.--Puolue ei ole mikään
kivettymä, joka pysyy kerta muodostuttuaan, vaan on se sen takana ja
sitä kannattavain pyrkimysten ja voimien patouma, aallon paisumus,
joka kasvaa ja heikkenee sen mukaan, kuinka elävä, suorassa
suunnassa kulkeva ja laajalti paisuva on sitä ajava pyrkimys.
Nykyisten puoluemiesten, nykyisen puoluejohdon henkistä pienuutta,
hedelmättömyyttä ja alotekyvyn laimeutta osoittaa se, että
puolueemme vielä liukuvat entisillä teloillaan, vaikka yleinen
mielipide jo on aikoja sitte täysin kypsä uusiin, nykyisten
tarpeiden ja vaatimusten mukaisempiin ryhmityksiin. Nykyiset
puolueemme ovat oikeastaan enää vain entisten tarpeiden
jähmettymiä, sisällön jättämiä kuoria, joiden varjossa vielä
vanhasta tottumuksesta ollaan, mutta joilla ei enää ole mitään
lämmittävää, yhteen liittävää, taisteluun johtavaa mahtia.
Viimeiset--vuoden 1916--eduskuntavaalit, joissa sosialistit
saavuttivat ehdottoman enemmistön eduskunnassa, tuntui
hämmästyttäneen puoluepiirejämme. Tulos oli kuitenkin
luonnollinen, koska sosialistit tällä hetkellä muodostavat ainoan
poliittisen puolueemme, jota yhdistää ja innoittaa yhteisen
pyrkimyksen päämäärä. Annettakoon porvaripuolueillekin asia,
jonka kaikki mielet välittömästi tuntevat yhteiseksi ja omakseen,
annettakoon niille selvittävä ja kokoova taisto- ja iskusana, jossa
on tavoitettu mielissä kytevä yleinen pyrkimys, ja enemmättä,
keinotekoisetta kiihoitustyöttä ovat rivit ryhmittyvät ja
taajenevat ja lähtevät liikkeelle ja yhteisen joukkohuumauksen
hurmassa riuhtaisevat mukaansa välinpitämättömätkin.
Jos esimerkiksi näissä vaaleissa suomalaiset porvaripuolueet
olisivat kulkeneet yhdessä yhteisin tunnuslausein ja yhteisin
rintamin kuten niillä on yhteinen mielikin ja kuten kaikki muut,
paitsi muutamat piintyneet puoluepukarit, pitivät luonnollisena, niin
olisi tämän yhteisen liikunnon vuolas luonnollinen pyörre ollut
mahtavin ja tehoisin äänestykseen kiihoitin. Mutta mistä olisivat
meidän paatuneet puoluekanslistimme ja virastoiksi jähmettyneet
puolueneuvostomme oppineet tajuamaan tällaista joukkoliikuntojen
tenhoa ja vyöryttävää mahtia, ja ottamaan ovelissa, rikkiviisaissa
vaaliteknillisissä laskelmissaan huomioon myöskin elävän elämän
virtaukset?
* * * * *
Sama terävien, hallitsevien, alotevoimaisten yksilöiden puute, mikä
tekee puolue-elämämme niin seisahtaneeksi ja asiallisesti hataraksi,
sama puute laimentaa ja ylimalkaistaa julkista sanaammekin.
Maaseudun lehdet ovat olosuhteiden vuoksi yleisemmästi
merkitsemättömiä. Niiden vaikutus ja harrastuspiiri rajoittuu
verrattain vähäiseen ympäristöön, ja ovat toimitusvoimatkin
yleisen yhteiskunnallisen mielipiteen johtajiksi ja suunnanantajiksi
yleensä toisarvoista väkeä. Pääkaupungin johtavat lehdet taas
ovat välittömästi monipäisten ja epäpersoonallisten puoluepiirien
ja -ryhmien välittömän vaikutuksen ja johdon alaisina.
Sillä sijalla, jolta olisi luotava, annettava sisältöä yleiselle
mielipiteelle, hyörivät ja toimivat vain näppärät ja
sujahtelevat, mutta luonteettomat kynäniekat, itsenäistä
näkemystä ja vakaumusta vailla olevat, mutta sitä alttiimmin ja
ehdottomammin ryhmän uskoa vannovat sanasepät. Vain sellaiset
sopeutuvat kätyreiksi ja kirjureiksi puoluevaltuuskunnille, vain
sellaiset taipuvat siloisesti puhumaan valtuuskunnissa siloisiksi
tallatuista asioista; sellaisten sanakehrän pyörimistä ei häiritse
mikään itsenäinen, omavarainen havainto siitä, ett'eivät kaikki
asiat todellisuudessa kuitenkaan ehkä olekaan aivan niin selkeät,
yksinkertaiset, liukkaat ja pykäliin sopeutuvat kuin puoluekokouksen
pöytäkirja tai puolueen vahvistettu ohjelma säätävät.
Toimituskuntien nimellisinä koristuksina saattavat kylläkin komeilla
jotkut tieteellisen tai yhteiskunnallisen toiminnan eturintaman
miehet, mutta työskentelevät nämä silti edelleen varsinaisilla
työaloillaan. Työ, joka itsessään kysyisi väkevimmän ja
hedelmällisimmänkin hengen täyden ja kokonaisen luonteen mahdin ja
luovan keskittyneen työtarmon, on täten joutunut muun varsinaisen
elämäntehtävän ohella tilapäisesti suoritetuksi sivutoimeksi.
Tällaisen järjestyksen jäljet näkyvätkin elävästi
pääkaupungin johtavissa lehdissä. Niissä rehoittaa ilmeisin
keskinkertaisuus, ainoakaan johtava persoonallisuus ei puhu niiden
laimeasta arkisuudesta. Niissä kyhätään ja kyhätään palstat ja
taaskin palstat harmaata, ikuisen harmaata paperia, mutta kärjeksi
terästyvä, salamaksi singahtava, suorana sydämen verenä suihkuava,
naulan kantaan helähtävä johtajansana jää kirpoamatta niiden
sanaerämaasta. Niissä ei ole tilaa yksilöllisesti itsenäiselle ja
uutta luovalle valtiolliselle ja yhteiskunnalliselle näkemykselle.
Jos missä tuntuu paisuvan väkevämpi, itsenäisempi mahti, joka
ainoan riittävän ja pätevän valtuutuksen, oman henkilökohtaisen
vakaumuksen nojalla tahtoisi uudistaa ja asiallisemmille, elävän
elämän mukaisemmille perustuksille siirtää vanhoissa ja
vanhentuneissa uomissa kulkevan puolueryhmityksemme ja jossa on
näkemyksen totuutta ja vakuuttavuutta, julistajan tulta ja hartautta
niin paljon, että hänessä uhkaa nousta yleistä mielipidettä luova
ja muodostava voima, niin sävähtävät kaikki puoluekoneistoissa
hyörivät piskuiset ratassieluset, ja yhteisessä itsehyväisessä
häärinässä suljetaan ja teljetään tämä vaarallinen mies
vaikutuksesta ja pelastetaan puolue hetkeksi--vaikkapa puolueen koko
vastaisen elämän ja kehityksen kustannuksellakin. Onhan
viisaampaa--johtokunta-viisaampaa!--ottaa alaisekseen mies, joka ei
johda, on vain taipuva johdettava; silloin pysyy pääasia kuitenkin
entisellään: johtokunta _johto_kuntana.
Mutta miten viisasta toimitusneuvostojen vallan ja vaikutuksen
säilyttämiseksi onkin miehittää sanomalehtemme--johtavatkin
lehtemme--keskinkertaisuuksilla, on tällainen menettely periaatteeksi
omistettuna kuitenkin kansan hengen tukahuttamista. Yksilöissä,
eheissä tahdoissa, luovan teon miehissä on kansan elävä voima:
niiden sydämen ja pään ahjosta sinkoo kaikki, mikä antaa kansan
tahdolle sisällön ja muodon, suuntaa sen, vie sen saavutuksiin.
Missä persoonallisuus, luova yksilöllinen voima esiytyy on riisto
kansalta, kansan oikeudelta herättäjäänsä, johtajaansa, jos ei
tätä persoonallisuutta lasketa sille paikalle, missä hänen
voimansa voi hedelmöittää kansan. Luova persoonallisuus on
kansallinen voima. On kuolemansynti kansaa vastaan tehdä tehottomaksi
tällainen luova persoonallisuus!
Väkevällä, itsevoimaisella persoonallisuudella, henkisellä ja
luonteellisella kiintotähdellä, jolla on valonsäteilynsä
itsessään ja joka säihkyää valonsa polttavaa rikkautta
ympärilleenkin, hänen kaltaisellaan ei ole tilaa nykyaikaisessa
suomalaisessa hyvin johdetussa sanomalehdessä--enempää kuin
missään muussakaan suomalaisessa yhteisyrityksessä. Sillä mihin
joutuisivat silloin tärkeät toimitusneuvostot ja yhteiskokemuksen
ylenpalttisuutta nuokkuvat johtokunnat, jotka haukottelevat
pitkäpiimäisyyttään ja unisuuden malttiaan kuin hometta jokaiseen
asiaan, jota käsittelevät, ja joiden yhteisharkinnan kiirastulen
lävitse itsenäinen, alkuperäinen ja uutta hedelmöivä ajatus voi
yhtä helposti ja vammautumatta tunkeutua kuin kameeli neulansilmän
lävitse?--Keskinkertaisuus säikähtyy aina tyrmistyneemmäksi
alkuperäisesti hyvän ja väkevän ilmiön edessä kuin ala-arvoisen
ja heikon, sillä oikea itsesäilytysvaisto sanoo sille, että heikko
jää eloon jääneenäkin hedelmättömäksi ja siis vaarattomaksi,
mutta väkevä hyvä saattaa uhata mullistuksella koko olevaa
tilannetta ja suistaa keskinkertaisuuden itsensäkin valta-asemiltaan.
Erittäin kuvaavaa henkiselle ryhdillemme on muuan pienoispiirre, joka
luonnehtii julkista sanaamme. Eräät asiat, laitokset, henkilöt tai
toimenpiteet ovat aina jonkun lehden erikoisen suojeluksen alaisina ja
ovat julkisessa toiminnassaankin pyhitetyt asianomaisen lehden
arvostelevalta suhtautumiselta. Pidetäänpä aivan julkisena
»skandaalina», jos vedetään julkisuuteen jotain tämmöisen,
asianomaisten helmoihin otettujen laitosten tai henkilöiden
heikkouksia--olkoonpa laitos tai ilmiö sivistyksellisesti tai
yhteiskunnallisesti miten tärkeä tahansa ja olkoonpa heikkous tai
harha-askel miten olennainen ja ilmeinen hyvänsä. Tätä
peittelevää jänis-diplomatiaa--pään piiloittamista pensaaseen
muun ruumiin jäädessä miten näkösälle hyvänsä--tätä hurskaan
viatonta toivomusta, että kun heikkouksista ei mitään hiiskuta, ei
niitä silloin olekkaan, sitä harrastetaan ja vaalitaan meillä
vähin joka taholla. Tämä piirre on yhtä tuttu ja koettu jokaiselle
helsinkiläiselle julkiselle arvostelijalle kuin maaseutulehtienkin
avustajille. Kaikkialla saa olla yhtä varautunut siihen, että
jossakin asiassa koskettaa arkaan kohtaan, jolloin arvosteleva
kirjoitus tai huomautus--miten vilpittömässä mielessä se on
tehtykin ja vaikkapa siitä vastaakin omalla nimellään--kuitenkin
joko painetaan villaisella tai hiljaisesti haudataan paperikoriin.