Julkinen yhteiskunnallinen elämämme todistaa kauttaaltaan
yksilöllistä kehittymättömyyttä, yksilöllisyyden, yksilöllisten
vaikutinten ja tekijäin tajuamattomuutta, yksilöllisten
voimalähteiden laiminlyömistä. Meillä unohdetaan
yhteiskunnallisessa työskentelyssä helposti yksilöllisyyden
voimapanos.
Mitään pysyvää, arvoa ansaitsevaa työtä ei suoriteta ilman että
ihminen omistaa itsensä tälle työlle; mitä vakavampi, painokkaampi
ja hedelmällisempi hän on, sitä yksinomaisemmin, ehdottomammin ja
kokonaisemmin. Työ tullakseen todellisesti ja tulevaisuuden
hedelmää kantavasti suoritetuksi--ei vain näennäisesti,
tilapäisesti käsistä suorituksi--vaatii tekijänsä kokonaisesti,
vaatii paitsi käsien askareen hengen kehittelevän, keskitetyn,
muovaelevan luomistyön, vaatii paitsi työhetken ponnistuksen
myöskin lepohetken itsekeräymisen, voimiinpatoutumisen, vaatii,
että työhön on antauduttava koko olennolla, hengen ja ruumiin
väellä, ei yksin tilapäisen istumisen sorminäppäränä
askarteluna, vaatii koko hedelmällisen ihmisen. Vain yksilöllinen
työantaumus ja voimanponnistus voi luoda elämästä esiin jotain
alkuperäistä, vain yksilöllinen alotetarmo, yksilöllinen, itse
työn vaikeuksien ohella kasvava, tästä vaikeudesta hedelmöittyvä
neuvokkuus voi suorittaa vaikeimman, sisäisesti kokonaisen, niin
sanoakseni elimellisen työn.
Vain uskaltava voittaa jotakin elämässä, ja vain yksilöllä on
tämä uskaltamisen rohkeus. Vain yksilöllinen, vaistoonsa luottava
ja uskova näkemys uskaltaa kuolinhyppäyksen tuntemattomaan
noutaakseen sieltä voiton ja tappion uhallakin totuuden tai kauneuden
kangastelevan aarteen. Vain yksilöllä on uskalluksen mahti viskata
ja pingoittaa näkemyksen kaaret yli elämän kuiluisten syvänteiden
ja vaeltaa huipulta huipulle; joukon on vaellettava tasaista taivalta,
polettava taattua, koettua tietä, painauduttava laakson umpeen
uudelle huipulle kohotakseen; ja jos siltä jää moni suistuminen
kokematta, niin jäävät siltä myöskin syrjään ne huiput, joilta
avartuvat siintävät näköalat yli hengen maailmojen, ja jos se voi
laskelmillaan päästä tasaiseen etenemiseen, niin elämän uusia
aarnioita se ei ikinä aukaise; taatun vanhan se voi kokemuksen
perustuksella päätellä arvoisaksi, mutta väkevän uuden se
aavistuksettomana sivuuttaa.
On hengen tuhlausta jos kansa laskee luottamuksensa ryhmille eikä
yksilöille. Ryhmä on vain yhteydetön ja hengetön kasauma toisiinsa
herpoutuneita, toistensa varaan pysähtyneitä yksilöitä; yksilö
taas on elävä, elimellinen kokonaisuus, johon on patoutunut teon ja
tulevaisuuden, alkuperäisen alotteen itsenäisyys ja mahti. Missä
teon alote, suunnittelun rohkeus ja valppaus, toteuttamisen tarmo ja
johdonmukaisuus on siirretty yksilöltä ryhmälle, siellä on
katkaistu kärki eteenpäin viiltävältä teolta, painettu maahan
suunnittelun hurmattu, itsenäinen lento, laimennettu ja hämmennetty
toteuttamisen kestävä, huumatussa itsensä unohduksessa tuloksiin
suistuva ponnistus; siellä viihtyy vain keskinkertaisuus,
keskinkertaisuus niin teossa kuin suunnittelussa, niin alotteessa kuin
toteuttamisessa; siellä on yhteisö eksynyt jokaisen pyrkimyksensä
ainoasta toteuttajasta, yksilöstä; siellä on miekalta kadonnut
terä, silmältä näkö, työn suoritukselta suorittaja.