* * * * *
Tämä kansallinen kaksilohkoistuminen, joka on viimeisien
vuosikymmenien kansallisen historiamme yhä selvemmin esiytyvä
päävirtaus, on aiheuttanut suomenkielisellekin
sivistyksellemme--joskaan ei korvaamatonta elinvammaa kuten
ruotsinkielisen sivistyksemme ennen pitkää on havaittava
kärsineen--niin ainakin sangen vakavan kasvuvaurion. Jos
ruotsinkielinen sivistyneistömme on tässä eristäytymisessä
menettänyt juurensa, niin on suomalaiselta sivistykseltä siinä
mennyt menetyksiin sen kukasto ja hedelmä. Jos ruotsinkielinen
sivistyneistömme on eristäytyessään irroittautunut siitä
maaperästä, josta sen olisi saatava yhäti uusiutuvat
elinnesteensä, niin on suomalainen sivistys ruotsinkielisen
sivistyneistön siitä vierautuessa ja elimellisesti irroittautuessa
menettänyt vuosisataisen historiallisen työn luoman ja kehittämän
henkisen työn elimen: vuosisatoja kootun ja kartutetun
sivistyksellisen ja aineellisen vaurauden ja valmiuden.
Kun yhteisen historiallisen työn luoma sivistyneistö, kansan siihen
astisen kaiken henkisen aikaansaannoksen sekä tulos että kannattaja
korvaamattomana kansallisena menetyksenä ynseästi ja
vierasmielisesti kääntyy omasta kansastansa, unohtaa ja kieltää
oman alkuperänsä ja pohjansa ja sokaistussa, silmittömässä
itseraasimistyössä katkoo kaikki elävät myötäymmärtämisen,
myötätyöskentelemisen ja myötäkamppailemisen suonet itsensä ja
kansansa väliltä, niin silloin ei elävällä kansalla ole muuta
edessä kuin heittää menetetty menetetyksi, alkaa työnsä alusta,
luoda uudessa, kestävässä, kärsivällisessä työssä itselleen
kuoleutuneen elimen sijalle uusi. Kun se kärki, joka oli tahkottu
valmiiksi, jotta kansan henkinen sähkö siinä puhtaimpana ja
tulisimpana ilmiliekkinä palaisi, eristäytyy kosketuksesta kansan
piilevän, elävän sähkövoiman kanssa ja elimistön elimestä
muuttuu elimistön herkimmällä, jaloimmalla kohdalla istuvaksi
vieraaksi paaluksi, joka on särjettävä pois, jotta elimistö taas
voisi terveesti toimia, niin on kansan kestettävä tämä särkemisen
tuska ja palo ja uudessa vuosisataisessa voimain ponnistuksessa
kerättävä ja kehitettävä itsestään ainekset uuden elävän
sivistyselimen luomiseksi.
Ja tämän uuden työn, uudistetun vaivannäön, on Suomen kansa
alkanut, alkanut alusta siinä, missä entisyys petti, missä omat
lapset, oman rinnan nesteillä kasvatetut ja vartutetut ovat
lyhytmielisessä nousukaskopeudessa, alkuperänsä sekä samalla oman
itsensä halveksunnassa unohtaneet ja kieltäneet sen pohjan, jolta
ovat nousseet ja jolta ovat kaikkensa saaneet, alkanut kuten
Saarijärven Paavo uudestaan ja upottaen viljelyksensä syvemmälle
siinä, missä entisen vaivannäön hedelmät korjasi vierauden halla.
Mutta kokonaista kansallista sivistystä ei luoda hetkessä, ei
vuosissa, eikä vuosikymmenissäkään, se tarvitsee vuosisatojen ja
ihmispolvien uupumattoman, perityn ja perinnöksi jätetyn työn
versoakseen täyteläisyyteen ja kypsyyteen. Niinpä onkin orastava
suomenkielinen sivistys ja sivistyneistö vielä kokonaisuutena
katsottuna sivistyksellistä uutisviljelystä ja kantaa se ja tulee
vielä ihmispolvet kantamaan tätä samaa uutisviljelyksen, uuden
raiviomaan epätasaista leimaa. Vielä pilkistää tuolla täällä
silkka korpi sarkojen keskeltä ja maa kokonaisuudessaan on vielä
matalalti viljeltyä, multa karkeata ja murenematonta. Kaikkialla
karahtaa vielä työase kiveen, kaikkialla paatuu maa uppiniskaiseksi
työntekijälle, jokaisella lapion iskemällä, jokaisella auran
kääntämällä tuntee maaperän muokkaamattomuuden.
* * * * *
Suomen suomenkielinen sivistys on sekä muodollisesti että
sisäisesti vielä kauttaaltaan kehkenemätöntä. Ken sitä tarkastaa
muodon valmiuden kannalta, saa rajoittaa vaatimuksensa varsin
alkeellisiksi ja yhtä vaatimaton ja vähään tyytyvä saa olla, jos
tunkeutuu tutkimaan tämän nuoren sivistyksen henkistä pätevyyttä
ja sisäistä kypsyyttä. Niin julkisen yhteiselämän kuin
yksityiselämänkin muodon kurissa; niin liike- ja toiminnanelämän
sekä siveellisessä että muodollisessa ryhdissä, asiallisessa
kohdistuvassa täsmällisyydessä kuin yksilöllisessä
itsekurissakin, viljellyssä ja vireässä henkisessä kiinteydessä
ja vaistovarmuudessa; niin jokapäiväisen elämän aistikkaassa
järjestämisessä, arkielämän vähäpätöisissä turhuuksissa kuin
siveellisen tietoisuuden ja hengen tekojen totisella työ- ja
taistotanterella, herkässä sisäisten arvojen tajuamisessa, kaikessa
siinä huomaa sivistysperinnön nuoruuden ja viljelyksen ohuuden.
Tässä, sivistysperinnön lyhytikäisyydessä, muotojen ja
viljelyksen vakiintumattomuudessa onkin se vaurio, jonka suomalainen
kansallinen sivistys on kärsinyt sen ruotsinkielisen sivistyneistön
siitä irtiriistäydyttyä.
Kipeimmästi ja elävimmästi tuntee tämän vaurion se, joka
palavasti suomalaista sivistystä rakastaa ja soisi sen kukoistavan
eheässä voimassa ja kukassa. Muutamat, herkät ja hienot, mutta
lyhytnäköiset henget se hairahduttaa ansaitsemattomaan halpeluunkin:
mikä vain on olosuhteitten aiheuttama ja ajalla ja työllä
korjattava vamma, sen he pikkumaisuudessaan ja pikaisuudessaan
käsittävät laatuvajanaisuudeksi ja kääntyvät hyljeksien ja
kylmenevinä siinä pois, missä päinvastoin juuri tajuttujen
puutteellisuuksien velvoittavimmin pitäisi kutsua heitä ja heidän
hengenlahjojaan palavaan työhön. Oikea isänmaanrakkaus on
samanlaista kuin terve itsekunnioitus: omien virheiden ja
puuttuvaisuuksien selkeätä, lahjomatonta näkemistä, mutta niiden
näkemistä ei itseään halveksiakseen, vaan taistellakseen itsensä
vapaaksi niiden vallasta, teon ja tahdon siveellisellä teräksellä
juurittaakseen ne itsestään pois.
* * * * *
Yleensä on nuoren vakiintumattoman sivistyksen tuntomerkkinä
jonkinlainen yksilöllisyyden ylimalkaisuus ja keskeneräisyys. Juuri
tämä yksilöllisyyden kehkenemättömyys on hallitsevana piirteenä
nuoressa suomenkielisessä sivistyksessämme. Se luonnehtii niin
yksityis- kuin julkisenkin elämän muotoja, niin yksilöllistä
elämänsuhtautumista kuin valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän
ilmiöitäkin.
Yksityiselämä on irtautunut vanhan ja vankan talonpoikaiskultuurin
luomista--tosin jäykistä ja umpinaisista, mutta kiinteistä ja
vakiintuneista--muodoista ennättämättä kuitenkaan vielä saavuttaa
riittävää elämänainesta ja veriin mennyttä tottumusta uusiin
elämänsuhteisiinsa. Niinpä on entinen tapojen ja menojen talttunut
tasasuhta ja elämäntottumusten hallittu tyylikkyys vaihtunut
monenmoiseksi kirjavaksi ja epäkypsäksi tavoitteluksi ja
puolivillaiseksi kokeiluksi: vanhat vuosisataisen elämäntottumuksen
luomat ja kypsyttämät muodot ovat joutuneet väistymään uusien,
muuttuneiden olosuhteiden aiheuttamien elämänmuotojen tieltä. Mutta
nämä uudet elämisen muodot ovat kauttaaltaan vielä omistetut vain
ulkopuolisesti, ulkoaopitusti: ne eivät ole oman elämisen, omien
elämäntarpeiden muodostamia ja kehittämiä, vaan ovat ne matkitut,
sulattamattomasti--toisinaan väärin käsitettyinäkin--siirretyt
vieraista elämänsuhteista meidän vakiintumattomiin oloihimme.
Ihmiset eivät ole ikäänkuin kotiutuneet uusiin oloihinsa ja
tapoihinsa ja niinpä kantavat niin asumukset kuin asuminen, niin
pukeuminen kuin käyttäytyminen, niin kodit kuin seurustelu, niin
elämänkäsityksen ryhti kuin sen sisältö ominaista epävalmiuden,
yht'aikaa tavoittelun ja saamattomuuden epäaistikasta ja ikävää
leimaa.
* * * * *