Terve henkinen ja aineellinen elämä tarvitsee kansallisen
kokonaisuuden taustan, eikä keinotekoista, sepitettyä kansallista
taustaa, väkivalloin sellaiseksi järkeiltyä, vaan luonnollisen
välittömän kansallisen maaperän, pohjan, johon se upottaa
juurensa, josta se imee mehunsa ja verensä, joka hetkellisen
elämänuudistumisensa. Se tarvitsee elääkseen ja kukoistaakseen
kansallisuuden kätkevän, kostuttavan, hedelmällisen mullan
juurilleen, tarvitsee huokuvan ja henkivän, auringon ja kosteuden
hedelmällisyydellä kyllästetyn kansallisen ilmakehän
lehvistölleen.
Kun nyt ruotsinkielinen sivistyneistömme, huolimatta kansallisesta ja
sivistyksellisestä pohjautumisestaan Suomen kansaan, antaa vallan
hetkellisille mielialakiihkoiluilleen ja tilapäisen nurjamielisyyden
sokaisemana johdonmukaisesti alkaa vieroittaa ja repiä itseänsä
irti kansallisesta yhteydestä Suomen kansaan ja suomalaiseen
yhteiselämään, niin kääntyvät tämän työskentelyn tuhoisat
seuraukset ensi sijassa sitä itseään vastaan. Kun se vähitellen on
vieroittanut mielestään, sammuttanut itsessään kansallisen
myötätunnon Suomen suomalaista kansaa kohtaan, kun se vähitellen
yhä jatkuvassa itseraasimistyössä on repinyt irti, katkonut ja
kuolettanut ne hennot sisäiset suonet, joiden välityksellä se on
tykkinyt yhtä elämää suomalaisen kansapohjansa kanssa, niin on se
samalla eristäytynyt elinlähteistään, itse tukkinut ne tiehykkeet,
joita myöten elämän lämmittävä elähyttävä mehu on virrannut
sille.
* * * * *
Tämä eristäytyminen tapahtuu kahdella taholla, se on
eristäytymistä Suomen kansasta uuden veren lähteenä ja se on
eristäytymistä Suomen kansan sisäisistä elämyksistä uuden
henkisen aineksen lähteenä.
Kun säännöllinen, välttämätön veren uusiutuminen nuorilla,
kansapohjasta kohoavilla, vereksillä voimilla ehtyy sivistyneeltä
luokalta, kun se välitön, vaistottu, veriin eletty, niin sanoakseni
elämän animaalisen todellisuuden taju, jonka tämä nuori veri tuo
mukanaan kansameren tiedottomilta pohjilta, ei enää verestä ja
hedelmöitä tämän luokan elämänvaistoja, niin vapautuu tämä
pintaluokka kyllä siitä raskaasta sulatustyöstä, jolla tämä
yhtämittainen, ehtymätön uuden aineksen virta on omistettava ja
valloitettava jo olevan sivistyspiirin kehään ja omaksi, mutta
samalla ikäänkuin erillistyy ja irtautuu tämä luokka elämän
elävältä pohjalta.
Sivistyksen ilmakehä on keinotekoista. Syntyperäinen sivistysihminen
on sen kehässä tavallaan eroitettu todellisen elämän ulottuvilta
ja saavutettavilta, turvissa sen välittömyydeltä, eristetty
elävästä luonnosta: hän ei ole suoraan elämän kylmän
välinpitämättömyyden varoissa ja valloissa, hän ei
välittömästi riipu sen vaarallisesta odottamattomuudesta ja
epäluotettavuudesta, sen pakanallisesta epäinhimillisyydestä.
Sivistysihminen kasvaa ja muodostuu kotien suojaavien ja sulkevien
seinien sisäpuolella, kehittyy ja muovautuu kasvatuksen hoivaavan ja
valikoivan, yht'aikaa hillitsevän ja kannustavan, karsivan ja
kiihoittavan vaikutuksen alaisena. Palvelijoiden ja vahtimestarien
avuliaat kädet vapauttavat hänet kaikista ruumiillisen
itsepalveluksen ja itseavun kasvattavista vähäpätöisyyksistä;
elämäntottumuksissaan eläytyy hän katujen asfaltin ihanteellisesti
luotettavaan säntillisyyteen ja sen--kesken kaikkea sen kirjavaa
sähköisää vilinääkin--yksiviivaiseen yllättämättömyyteen,
eläytyy ravintola-, kylpylä-, matkailuelämän rahanpyörillä
liukuvaan siloiseen elämänmenoon--yleensä kaikkeen sivistyselämän
mekaanisesti helpotettuun, keinotekoisesti turvattuun, ikäänkuin
elämisen ulkopuolelle siirrettyyn ja projisioituun, käsitteiksi
ohennettuun ilmapiiriin. Koulu ja konttoori, opinnot ja työ
kehittävät ja kiihoittavat hänessä täsmällistä ja selkeätä
käsitejohtelua, abstrahoivaa elämäntarkastelua ja erittelyä;
kirjojensa, tilisarekkeittensa, paperiomaisuuksiensa mekaanisesti
monimutkaisissa ja kirjavissa, elimellisesti yksinkertaisissa,
selkeissä ja yllättämättömissä, ihmisälyn hallittavissa
käsitemaailmoissa tottuu hän näkemään elämänkin vain
käsitteinä, katselemaan ja tajuamaan: ei luontoa, vaan luonnon
luokiteltuja ilmiöitä; ravitsemaan mielikuvituksensa: ei
elämänilmiöillä, vaan elämänilmiöiden typistävillä,
väkivalloin selvyyden niukkaan pakkopaitaan kiristetyillä
määritelmillä; tavoittelemaan työllään: ei maan mullasta
ihmisponnistuksin ja -vaivoin kamppailtavaa ja luotavaa leipää, vaan
jo suoritetun ihmistyön valmista kivettymää, rahaa; nauttimaan ja
aistimaan: ei elämää, vaan taidetta, ei välitöntä luontoa, vaan
ihmisälyn siivilöimää luonnon kuvausta. Sivistysihminen on
sivistysilmakehän sovinnaisuuksien sekä kannattama että sitoma,
hän on sen piirissä suistettu ikäänkuin valmiille, teräksisille
raiteille, joita myöten on soljuvaa, kevyttä liukua, mutta jotka
myöskin jäykästi sitovat hänet puitteisiinsa. Sen piirissä joutuu
hän kaikissa elämänsuhteissaan välittömän paljaan
elämänkosketuksen ylä- ja ulkopuolelle, koko elämänkokemuksessaan
kauttaaltaan keinotekoisuuden varaan.
Minkä sivistysihminen täten on turvattu, sen hän myöskin on
ohennettu elämäntajussaan; minkä hän käsitteellisesti elämästä
selkeytyy, sen hän vaistoissa ja elämäntunnon välittömyydessä
niukentuu ja köyhtyy. Elämän vaikeuden, hankaluuden ja
vaarallisuuden ohella on häneltä mennyt menetyksiin elämän
kasvattava mahtikin. Ken ei joudu käsittelemään elämää
ikäänkuin omin paljain kourin, hän ei myöskään koskaan saa omiin
tarttuviin käsiinsä elävää tuntoa elämän todellisuudesta, sen
yli-inhimillisestä väkevyydestä, sen murtavasta voimakkuudesta ja
alttiisti taipuvaisuudesta: sen vastahakoisesta elävästä
muodostuvaisuudesta ihmiskäden ja ihmistahdon alla. Vasta se ihminen,
ken omin käsin on kamppailevassa taistelussa käsitellyt, muovannut
maan hengetöntä, hedelmällistä multaa; vasta se ihminen, jolle
elämä vielä on omin välittömin tajuin ja aistein koettua ja
elettyä, joka on ollut käsityksin ja silmityksin elävän luonnon
kanssa ja omien aistimustensa opettamana kokenut, että elämä ei ole
käsitteitä, vaan todellisuutta, että elämän kannattavana mahtina
ei ole pankista nostettava raha, vaan mullasta taisteltava ja
odotettava leipä, että ihmiselämä ei ole nauttimista ja
käsite-fantomien kekseliästä, ketterää sommittelemista,
johtelemista ja yhdistelemistä, vaan työtä ja luomista; vasta sille
ihmiselle, kenen mielikuvitus lapsuuden herkistä päivistä miehuuden
paisuvaan työponteen asti on ravittu läsnäolevalla, elävällä
elämällä, vasta hänelle avautuvat elämän todellisuuden aarniot
kaikessa versovassa hedelmällisyydessään ja kaikessa hyytävässä
pimennossaan, vasta hänellä on elämä elävänä tajussaan ja
veressään.
Melkein säännöllisesti ovatkin luovat henget kansan
koskemattomista, kuluttamattomista pohjahetteistä kohonneita
yksilöitä, jotka sieltä ovat tuoneet mukanaan koko tuoreen raikkaan
elämänväkensä ja -näkemyksensä, tuoneet sivistyksen paloon oman
rikkaan koskemattoman aineksensa. Ainakin ovat nämä luovat henget
tavallisesti peräisin sellaisista kansankerrostumista, joiden
elämänkosketus vielä on ollut välitön, joiden elämäntaju siihen
asti vielä on levännyt älyllisen itsetiedottomuuden horroksessa ja
harsoissa, ja joiden henkisen heräämisen ensimmäisiä esikoisia he
ovat: väkeviä, käyviä, täydestä, hurmahtelevasta, paisuvasta
elämänkosketuksesta ammentavia ja tuhlailevia. Nämä tällaiset,
elämän kuluttamatonta tarmoa ja luovaa hedelmällisyyttä uhkuvat
voimat elvyttävät sivistyksen: niiden nuori voima omistaa tämän
sivistyksen omakseen, tämä sivistys virkoo uuteen elävään
liekkiin heidän vereksessä aineksessaan, ja itse sivistyksen
sytyttäminä sytyttävät ja hedelmöittävät he vuorostaan koko sen
sivistyneistön ajatus- ja tuntemispiiriin, jonka kehään he ovat
kohonneet. Ja on huomattava, että tällaisia sivistyksen verestäjiä
eivät ole ainoastaan valtaisessa, suuressa merkityksessä
herättävät ja luovat henget, vaan kaikilla ihmistyöskentelyn
aloilla, vaatimattomissa, rajoitetuissa tehtävissäkin ahertavat
voimat, joilla vain on mahti kouraista elämän sovinnaisuuskehän
ulkopuolelle, elävään todellisuuteen, jotka voivat käsitellä
työtään hedelmällisesti, joille elämänilmiöt ja -tehtävät
ovat olevaa, kouraistavaa, väkivoimin muodostettavaa todellisuutta,
joiden vakava työnsuhtautuminen hedelmöittää ja pätevistää koko
heidän ympäristönsä työnsuhtautumista, jotka kautta koko
kansallisen työskentelyn rintaman verestävät työn todelliseksi.
--Jos nyt sivistyneeltä luokalta melkein tyyten ehtyvät tällaiset,
elämän todellisuuden ravitsemat ja kasvattamat,
elämäntodellisuuden kamaralta esiinponnistautuvat yksilöt, jos
siltä tyrehtyy se elämäntajun uusiutuminen, elpyminen, se
mielikuvituksen aineksellinen verestyminen ja rikastuminen, jonka
alinomainen uusien aineksien kohoaminen kansan pohjalta pinnalle tuo
tähän pintaan, niin kuihtuvat tämän sivistyneistön henkisen
elämän juuret. Missä sivistyneistö keinotekoisesti tulee
eristetyksi luonnollisista elähyttäjistään, siellä sen sivistys
on tuomittu vähittäiseen ohenemiseen ja tyhjenemiseen, siellä
liukastuu henkisesti vireinkin sivistyneistö näkemään ja
käsittelemään elämänä vain elämän pintaa, kuollutta kuorta,
seisahtunutta muotoa, jonka alta elämä toisinaan jo saattaa olla
väistynyt sykkimästäkin.
* * * * *
Samaan suuntaan kuin eristäytyminen kansallisesta pohjasta uuden
veren lähteenä, samaan suuntaan vaikuttaa eristäytyminen
kansallisesta elämästäkin uusien elämyksien lähteenä. Sekin
eristäytyminen vaikuttaa sisällöllisesti ohentavasti, muodollisesti
kiihdyttävästi. Kun kansallinen yhteenkuuluvaisuus ei ole tajuttu
sellaisena elävänä, vaikuttavana voimana, että se kansallisen
myötäelämisen välittömiä teitä ja tiehykkeitä myöten
väkevästi ja vastustamattomasti ajaisi ihmishengen pohjaiset
elämänvoimat toimintaan, että se suuren, itsensä unohtavan ja
uhraavan rakkauden järkytyksellä kirvottaisi ja sulattaisi
liikkeelle ja hereille ihmisessä jähmettyneen sisäisyyden meren ja
sen arvaamattomat, kätketyt voimat, niin jäävät yksilöt tätäkin
elämällistä herätystä, tätäkin yksilöllisen
elämänsisältönsä laajenemista ja kasvamista vaille, jäävät
tietämättömyyteen heidän omiin olentoihinsa kätketyistä, heidän
tietoisaa itseänsä suuremmista rakkauden ja itseuhrauksen
alkuvoimista, eivät saa kokea sitä elämäntunnon laajentumista,
kohottumista ja kirkastumista, johon ihminen kypsyy uhratessaan
itsensä sille kokonaisuudelle, jossa hänen henkensä ja verensä
juuret ovat.
Jotta ihminen olisi hedelmällinen yhteiskunnan jäsen, satoisa
elävä elin yhteiskunnassa vaaditaan häneltä, ei käsitteellistä,
ohjelmallisesti selvää ja tietoisaa isänmaanrakkautta, vaan
elämällistä yhteenkuuluvaisuutta kansalliseen ja yhteiskunnalliseen
ympäristöön, välitöntä elämisen yhteyttä sen ympäristön
kanssa, jossa hänen elämäntyönsä tapahtuu. Välitön, ei
ajateltu, vaan vaistoinen rakkaus omaan kansaan, työ ja kärsiminen
sen kanssa ja puolesta, sen häpeän ja kunnian eläminen omassa
rinnassa omana nöyryyttävänä, syvempään itsetuntemukseen
leikkaavana häpeänä ja omana kannustavana, velvoittavana kunniana,
antautuminen sen elämänhengityksen läpitunkemaksi, sen toivojen
kohottamaksi, sen kamppausten terästämäksi, sen pyrkimysten
jännittämäksi, sen ihanuushurmioiden kirkastamaksi tulvahuttaa
yksilöön elämän elävän virran, joka täyttää hänen henkensä
sekä aineksen runsaudella että innon palolla, terästää ja
tiivistää hänen siveellisen tahtonsa, hedelmöittää ja
lämmittää hänen luovan mielikuvituksensa: antaa hersyvän
runsauden ja syvyyden, inhimillisyyden hänen elämäntunnolleen ja
elämännäkemykselleen. Kuten aalto vain meren povelta, meren
täyttämänä voi paisua ilmoja kohti, siten voi yksilökin vain
kansansa povelta, kansansa elonhengen kohottamana ja täyttämänä,
sen paisunnan hetkellisenä huippuna, kärkenä ja
voimanvyörähdyksenä singahtua täyteen ja terveeseen
elämäntietoisuuteen.
Kansallisesti eristäytyneet yksilöt ja kansallisesti eristäytynyt
sivistyneistö jäävät vaille sitä itsesyventymistä ja
itsekypsymistä, sitä rikkaampaan ja pätevämpään itsekokemukseen
kehkenemistä, jonka kansallinen myötäeläminen ihmisessä
virvoittaa. Yksilö, väkevinkään, enempää kuin erikoinen
luokkakaan, henkisesti virein ja viritetyinkään eivät kostamatta
irroittaudu pohjaltaan. Ken ei koko olemisellaan elä siinä
ympäristössä, jossa hän suorittaa elämäntehtäväänsä, ketä
eivät tajunnantakaiset, yksilön tietoisaa valintaa väkevämmät ja
sitä ehdottomasti hallitsevat yhteiselämisen tuntoliitteet ole
kiinnittämässä siihen elämänympäristöön, jonka piirissä hän
elämänsä kuitenkin elää ja työnsä joutuu suorittamaan, hän
erillistyy tahtoen tai tahtomattaan tästä ympäristöstä, elävän
rakastavan myötätunnon ohella ehtyy häneltä tämän rakkauden
antama hedelmöittävä, yhä suurempaan ponnistukseen ja
antautuvampaan työhön elähyttävä ja kiihoittava aineskin, ja
hänen työnsä surkastuu kuolleeksi työskentelyksi, ulkonaiseksi
työn suorimiseksi. Virkamies ja muu elämäntehtävänsä suorittaja,
joka toimii tehtävänsä vain virallisena toimen suorituksena, eläen
itse myötätuntoineen, harrastuksineen, elämänvaikutteineen
täydellisesti ympäristönsä elämänpiirin ulkopuolella, jopa
tälle ympäristölle ynseänä, ohjelmallisesti vihamielisenä ja
vierovanakin, ei voi saada oikeata sisäistä otetta tehtävästään.
Hän on yksilöllisesti työnsä ulkopuolella, ja suorittaa hän
työnsä kuolleella, muodollisella, mielikuvituksettomalla
ulkopuolisuudella. Hän ei elä ympäristöstään välittömästi
itseensä niitä elämyksiä, jotka hedelmöittäisivät hänen
työnsä, joiden varassa hänen elämäntyönsä kasvaisi
elimelliseksi, liittyisi elävästi ympäristön elämän- ja
kehityksentarpeisiin, mukautuisi, kasvaisi, elämällisesti rikastuisi
ja kehkenisi näiden tarpeiden mukana, kiihoittamana ja nostamana.
Hänen ja hänen tehtävänsä väliltä ovat ummessa rakkauden
suonet. Hänen sulkeva, vierova suhteensa elämänympäristöön
sulkee häneltä oman kasvamisenkin ainekset: työ, joka on ihmisen
tehoisin kasvattaja, jonka ponnistuksessa ihminen kasvaa itsensä
yläpuolelle, jonka kiihtyvässä jännityksessä ihminen kuin
kierrevihuri kerää ja imee itseensä ympäristönsäkin
elämänvaistot, -ainekset ja -voimat, tältä työn intohimolta on
kadonnut tarkoitus, elinedellytys ja aines, ja
elämänympäristöstään sulkeutunut ihminen jää yksilöllisessä
elämässäänkin vaille tätä työn siunausta, sen antamia
elähyttäviä herätteitä ja vaikutuksia, sen hedelmöittämää
elämänkokemuksen rikkautta, pätevyyttä ja syvyyttä.
--Kansalaisen isänmaanrakkaus on välitöntä yhteiselämistä siinä
yhteiskunnassa, jonka piirissä hän elää, ken tästä
yhteiselämästä itsensä irroittaa, hän tuomitsee itsensä sekä
itsekohtaiseen että yhteiskuntakohtaiseen hedelmättömyyteen, hän
kuihtuu ja kuolee sekä yksilöllisessä elämänsisällössään
että yhteiskunnan työelimenä.
Tällainen, joko omasta taipumuksestaan tai historiallisten
olosuhteiden painosta kansallisesta pohjastaan eristetty ja
vierautunut sivistyneistö vapautuu, kyllä välittömästi sille
virtailevan alinomaisen uuden ja alati uudistuvan elinaineksen
raskaasta omistamisesta ja sulattamisesta. Sen ei tarvitse
työläässä ja vaikeassa omistamistaistelussa oman valmiin
elämännäkemyksensä ja elämäntuntemuksensa kokonaisuuteen
jäljettömästi liittää niitä aina uusia, usein ristiriitaisia ja
vastahakoisia, aina rikkaita ja rikastuttavia elämänaineksia, jotka
kansallisen yhteiselämisen pohjalta virtailevat sille, sen ei
tarvitse niiden varassa kasvaa yhä kypsempään, syvempään,
pätevämpään ihmisyyteen. Se hengen ponnistus, minkä tämä yhä
uusien elämysten sulattaminen entiseen sivistyskokemukseen kysyisi,
säästyy täten puhtaasti muodollisen viljelyksen hyväksi. Henkinen
huomio ja muodostamistarmo kääntyy ja kohdistuu yksinomaisemmin,
vapaammin ja viileämmän jo saavutetun ja sulatetun elämänaineksen
henkistyneeseen, herkkään viljelyyn ja muodolliseen hallitsemiseen.
Mutta tällainen muotokultuurin hetkellinen nopea jouduttuminen on
ainoastaan näennäistä elintoiminnan kiihtymistä, aineetonta,
hedelmättömästi nopeaan lakastumiseen rientävää kuten juurestaan
leikatun kukkasen, joka veteen pistettynä kyllä nopeammin kehittää
teränsä auki kuin omalla varrellaan, mutta jonka kukoistaminen on
vain heloittavaa kuolemista, ei hedelmän kehäilemistä.
* * * * *
Niin aineellinen kuin henkinenkin elämä on joka hetkistä
uudistumista; itse elämän sisältö, koko elintoiminta on
uudistumista: uuden aineksen alinomaista omistamista, sulattamista,
sen varassa uudeksi, yhä uudistuvaksi elämäksi palamista. Elämän
sisältö on taistelussa, omaksi omistamisessa, vieraan aineksen
väkevässä sulattamisessa oman elämän paloksi. Keneltä tämä
taistelu liiaksi helpottuu, kenen ei tarvitse syttyä pakottaakseen
vieraan, vastahakoisen aineksen sulautumaan hänen oman olentonsa
vaatimuksiin ja lakeihin, kenen ei tarvitse jännittää henkensä
tarmoa hallitakseen, elämäntuntonsa yksilölliseksi eheydeksi
muokatakseen häneen tulvivaa uuden elämän-aineksen virtaa,
häneltä menee taistelun ohella taistelemisen ainoa hedelmäkin
menetyksiin: eletty elämä.
Kuten väkevimmän, elävimmän elämänkäsityksen omistaa se
ihminen, totisimpaan, palavimpaan hengen tekoon voi kypsyä se
yksilö, joka on lähimmältä kuullut luonnon hengityksen, elänyt
luonnon, maan, elämän povella, tuntenut sen suonien sykinnän ja
solinan, omalla elimistöllään liittynyt tähän sykintään ja
solinaan ja tästä versovin sisäisin voimin luo tuntemuksensa muodon
kirkkaudeksi, samaten omistaa rikkaimman ja painokkaimman, jokaista
jäsentänsä sekä sitovimman ja velvoittavimman että
hedelmöittävimmän elämänsisällön se kansa, jossa sisäisyyden
suonet välittöminä ja runsaina sykkivät mehua pohjalta pinnalle ja
jossa pinnan muotoloisto on sisäisyyden veren lämmintä,
hengittävää kukintaa.
Missä sisäisen, uuden elon virtailu on ehtynyt tai ehtymässä,
siellä muuttuvat elämänilmiöt ikäänkuin irrallisiksi, ilmavan
kevyiksi. Kaikki kadottaa sisältönsä, kiinnekohtansa, leijaa
sisäisesti keventyneenä, virvailee satunnaisena muotojen
leikittelynä ja kimalteluna. Elämä häipyy tarttuvien käsien
välistä, elämältä katoo sisällön side, muotoansa etsivän,
muotoonsa pyrkivän aineksen sisältä käsin pakoittava, ajava mahti.
Elämän velvoituksenalainen raskas työntaistelu helpponee valmiiden
muotojen kokeilevaksi, keikailevaksi, leikkiväksi, melkeinpä
julkeaksi yhteensommittelemiseksi. Elämä eletään kevyemmin, kuin
elämän runsaus, moninaisuus ja syvyys ansaitsee. Itse eläminen,
elämisen tunto kadottaa vakavuutensa, ehdottomuutensa, velvoittavan,
ankaran ainokaisuusarvonsa.
Elämällä on se pettävä, helposti harhaan vievä ominaisuus, että
se näkyy vain sikäli mikäli katsojalla on silmää sitä
huomaamaan: ken sen kevyenä, helppona näkee, sille se onkin kevyt,
helppo ja mitätön; kenen silmä taas sulkeltaa syvemmälle sen
syiden ja salaisuuksien kudelmaan, hänelle se selkenee yhä
painokkaampana, vaikeampana, merkitsevämpänä. On riisto oman
elämän arvolta elää elämänsä liian helposti.
Tässä elämäntunnon rapistumisessa, höltymisessä, ohenemisessa on
selitys kansojen vanhenemiseenkin, kukoistavien sivistyskansojen
yht'äkkiseen tyhjenemiseen, kulumiseen ja rappeutumiseen. En usko,
että esimerkiksi kreikkalaisilta tai roomalaisilta niiden
rappeutumiskauden alkaessa kansalliset uusiutumismahdollisuudet vielä
olisivat tyyten ehtyneet; sivistys oli niiden keskuudessa kehittynyt
vain jonkinlaiseen umpikujaan: sivistyksen päivänvaloon kamppautunut
kansanosa oli erikoistunut tämän sivistyksen sisäisten
mahdollisuuksien etäisimpiin, erillisimpiin, hienoimpiin kärkiin ja
huippuihin, monisärmäisimmäksi kiteytynyt, hienoimmaksi hiottu,
arimmissa ilmiöissäänkin herkästi ja varmasti hallittu
muotokultuuri oli muodostunut niin monipuoliseksi ja
monivivahteiseksi, etäytynyt niin hiuksenhienoihin, sokkeloisiin
erikoisuuksiin, että sen ilmenemismuotojen ulkonainen omistaminenkin
riitti sekä kuluttamaan vahvankin henkisen työtarmon, että
ylipääsemättömänä juopana eroittamaan ja eristämään
sivistyksen muotoihin koulitun pintakerroksen pimeän muodottomuuden
syvänteissä uinuvasta kansapohjasta. Täten tapahtunut
eristäytyminen kyllä hetkellisesti helpoitti näiden sivistysten
yhä herkemmäksi kiihtyvää muodollista erikoistumista, mutta
samassa mitassa irkeni elämäntunto pohjaltaan: itse elämä höltyi
sisällisistä, pidättävistä siteistään, sisältö hupeni vain
muodoksi.
Täten sivistyksen elimistöön hiipinyt höltyminen turmeli
vähitellen siveellisesti arvottomiksi ja kestämättömiksi koko
nämä sivistyspiirit, ja ainoa pelastus, joka näillä kansoilla
sivistyskansoina vielä olisi ollut, joka olisi voinut syöstä
näiden kansojen sisäiset, tiedottomuuden onkaloihin tyrehtyneet
voimat uuteen, luovasti sivistykselliseen toimintaan, olisi ollut joku
näiden kansojen sisältä tapahtuva mullistus, senkaltainen
sisäisten, salassa olleiden kansallisten voimien esiinpurkautuminen
kuin oli esimerkiksi Ranskan vallankumous, joka vastaavanlaatuisissa
sivistysolosuhteissa mursi kansan pohjavoimat huuhtomaan kansan
kansallisen sivistyksen uudeksi.
* * * * *