Kukas on se, joka tuolta ovesta kadulle kurkistaa? Tunnetko hänet,
Pekka? Tunnetko hänet, joka kurkistaa kadulle, kuunnellen räntäsateen
läpi soinnuttomina kalahtelevia tornikellon lyöntejä — — yhdeksän,
kymmenen, yksitoista — —
Voisithan hymähtää vain että mikä lieneekin yökulkija, joka ensin
hiukkasen vainuaa ympärilleen ennenkuin uskaltaa ulos. Mutta
pilkistelijä on silti liiaksi tutun näköinen. Se on mies. Se pujahtaa
sukkelasti ulos, lähtien etenemään pitkin tyhjää katua. Kaulus sillä
on pystyssä korvia myöten; se astelee epävarmasti kuin humalainen, ja
poskessa, jota se peittää piilotellen, paistaa punertava viiru, josta
tihkuu verta. Se naarmu ei ole mikään muu kuin Signen kynnenjälki. Ja
mies itse ei ole kukaan muu kuin Pekka, eli Pekan kuva.
Pekasta on tullut kaksoisolio: tuo toinen, joka käy tuolla sisällä, ja
tämä toinen, joka silläaikaa tässä odottaa. — Kahtiameno tapahtui siten
että Signen luo mennäkseen on täytynyt riisua itsestään jotain pois, ja
viskata kadulle. Sen saattoi heittää pois kuin ikävän vaatekappaleen,
vaikka se palatessa taasen täytyi korjata matkaansa. — Korjatakko?
Kyllä sen saattoi vielä aluksi, mutta tämä poisheitetty kasvaa kerta
kerralta yhä suuremmaksi, eikä nyt enään ole hoivan tarpeessa, vaan
päinvastoin odottaa hoivatakseen tuotakin, joka tuolta tulee, ja joka
jo totisesti alkaa olla hommissaan retuperällä, tolkkua vailla aivan.
Räntää tuiskuaa taivaan täydeltä. Pilvet näyttävät riippuvan
katonharjojen varassa, ja katu on kuin ahdas holvikäytävä. Yksinäisen
kulkijan silmille ryöppyää räntää, joka sulaa vaatteilla vesivirroiksi.
Katukäytävän hyhmäinen velli roiskuu kävelijän töksähtelevien askelien
alla. Hän mutisee itsekseen:
— Ei tämä vetele enään. Tästä häätyy tehdä loppu. Tuota ovea en tämän
jälkeen aukaise. — Ei ole meillä enään nuoruuden kaikkivaltiasta
viattomuutta, joka pyhittää senkin mitä homehtunut "yleinen moraali"
nimittää vääräksi. Me olemme kerran jo sivuuttaneet sen ajan, jolloin
olisimme voineet kuulua toisillemme. Hulluja olimme molemmat, kun
yritimme kaivaa entisyyttä esille haudastaan. Me löysimme vain
luurankoja ja ruumismyrkkyä. — Vainajia voi palvella, jos haluttaa,
ja viedä kukkia heidän haudoilleen, mutta koskea heihin ei pidä.
Entisyyttä ei pidä vetää esille nykypäivään; ei pidä sekottaa
entisyyttä ja nykyisyyttä. Niistä sikiää kuolema ja rikos. Rikosta
tämä on ollut, koska se on raakaa ja inhottavaa. Hän jo kynsi minua,
ja vaati minun eroamaan Lahjasta. Ei neitiseni, sitä en tee koskaan.
Lahjan kanssa me elämme alituista nykypäivää, piittaamatta vuosista,
jotka ovat ohitsemme kulkeneet. Me olemme vanhenneet. Meistä on tullut
mies ja vaimo. Meillä on jo lapsikin. Olin mieletön kun hetkeksikkään
antausin heidän piiristään pois. Vain heidän luonaan olen olemassa,
vain heidän luonaan voin elää ja ponnistaa eteenpäin. Rauha vainajille
— kaikille. Eteenpäin! Olen jo kyllin kauvan tässä luisunut takaperin.
Pekka astelee päättävästi, niinkuin tämä räntäpyryn läpi painauminen
hyvinkin olisi menoa eteenpäin. Lienee kai se sitäkin, sillä onhan jo
kohta ristinväli erottamassa kävelijää siitä ovesta, jonka hän äsken
sulki. Ja välimatka pitenee joka askeleelta.
Katu ei olekkaan vielä typötyhjä. Tulee toinen yökulkija Pekkaa
vastaan, samallatavoin kaulus pystyssä ja kourat taskuihin
työnnettyinä. Tulija kävelee hitaasti, kumarassa. Pekan edessä se
pysähtyy, katsoen silmiin. Se on Liuski.
Siinä seisovat nyt vastakkain appiukko ja vävypoika. Pekka on
perinjuurin ällistynyt, eikä tahdo päästä tolkulleen mitä tämä kohtaus
oikein merkitsee. Sillä siitä ei pääse yli eikä ympäri että Liuski
on edessä, ehkäpä vartavasten tähän tulleena ja odottaneena. Ukon
päällystakki ja lakki näyttävät märjiltä, niinkuin hän jo tovin aikaa
olisi viipyillyt ulkosalla. Kovin vanhentunut on ukko. Vartalo on
kutistunut, parta niin valkea ettei voi erottaa lumihiutaleita, jotka
siihen putoilevat ja sulatessaan kastelevat sen märäksi. Parta alkaa
tärähdellä:
"Mahtanetkohan sinä arvata, Pekka, mitävarten minä olen tässä?"
Jos nyt tuo Pekka tuossa olisi oikea mies, niin älyäisi toki hävetä
vanhuksen edessä, jonka äänessä ei ole mitään uhkaavaa — surua
vain. Pitäisi tunnustaa olleensa tyhmä ja avuton leikkipallo tässä
kohtalossa, joka miestä näin on paiskellut. Mutta Pekka tunnustaisi
mieluummin olevansa vaikka roisto kuin leikkipallo. Pekka ei osaa
vielä nöyrtyä. Sitäpaitsi häntä tietysti harmittaa näinikään joutua
kolttosestaan kiinni kuin koulupoika. Siksi hän epäluuloisena murisee:
"Mistäs minä teidän olemisenne tietäisin."
"Kyllä tämä hävettää minua", jatkaa ukko, puistaen päätään. "Sen toki
arvannet että olen sinua odottanut?"
"Onpas sekin vanhan miehen työtä! Olisitte mennyt meille kotia
odottamaan, jos teillä lienee jotain asiaa."
"Hyvän tunnin minä jo siellä vartoilin, mutta pistäysin sitte tälle
suunnalle. Minä tiedän nykyisin sinun asioistasi enemmän kuin sinä
itse. Eivätkä ne ole iloisia asioita, sanon minä."
"Minä hoitelen itse asiani."
"Kunpa ne hoitaisitkin!" kivahtaa ukko jo tulisemmin, ja hänen silmänsä
välähtävät. "Sanoppas minulle nyt missä vaimosi on, ja lapsesi?"
"Onko Lahja? — eikö hän ole — —?"
"On ja ei ole. Tänään iltajunalla hän meni, eikä kukaan tiedä mihin.
— Muuta ei minulla olekkaan asiaa. Nyt vain tahtoisin tietää kummalle
meistä tämä asia tästälähtien kuuluu."
Siihen kysymykseen ei Pekka kykene vastaamaan, sillä tuntuupa kuin
ei mikään enään kuuluisi hänelle. Hänen pikkuhumalansa on tuokiossa
haihtunut, ja samalla tuntuu haihtuneen kaikki elämänmerkit hänen
rinnastaan. Siellä on kammottava seisaustila, josta ei tiedä onko
se lopullinen loppu vai hetkinen tyventä rajuilman edellä. — Hän on
näkevinään miten jo saavuttamattomissa kiitää pois se, johon hän oli
järkkymättä luottanut ja joka oli häneen luottanut. Jos Lahja olisi
pettänyt, ei voisi tuntua näin autiolta. Silloin olisi edes kivun ja
katkeruuden lohdutus.
Mutta mennä ilman muuta pois, sanaa sanomatta! Se on tietoinen teko, ja
merkitsee että jotain korvaamatonta on luhistunut. — Yhtäkkiä katkaistu
monien vuosien yhdessäolo repäisee miehen näennäiseen vapauteen,
keskelle maailmaa, mutta hän tuntee olevansa yksin — tyhjyydessä. Hänen
sisäisen katseensa edessä on auttamattomasti tyhjiö. Onko se todellinen
aistimus vai ainoastaan äkkiä heräävän syyllisyydentunnon ensimmäinen
raivaustyö, sitä ei Pekka kykene ratkaisemaan. Ei hän kykene
ajattelemaan ei puhumaan ei liikkumaan. Hän on kankea. Hänen ruumiinsa
ja sielunsa ovat jäykistyneet. Hänen silmänsä vain ovat revähtäneet
suuriksi, ja ne näkevät edessään yhä tuon vanhuksen, joka katkaisee
äänettömyyden lausumalla katkerasti:
"Niinpä niin. Kauniita huhuja sinusta jo käy, ja ne näyttävät olevan
totta."
"Vaari", sanoo Pekka nöyrästi, "minä halusin vain hiukkasen elää".
"Siksipä sietäisikin katsoa eteensä, ettei elä nurin itseään — ja
muita."
Sen sanottuaan vanhus kääntyy ympäri, lähtien astelemaan pois. Menee
hiljalleen, töpöttelee kankein ukon askelin, pää kumarassa, eikä
edes kertaakaan katso taakseen, vaikka Pekka sitä melkein toivoisi.
Mitävarten? Sitävarten vain että saisi jotain tehdä tai sanoa — ettei
tukehtuisi. On kamala olla, kun ei ukko syytä mistään, sanoo vain;
kysyy vain, ja menee pois. Mutta ei Pekankaan itsetunto salli huutaa
menijää takaisin. Hän tuijottaa ukon perään, kiristellen hampaitaan.
Vasta sitte kun toinen on jo kadonnut nurkan taakse, alkaa Pekka
herätä. Hän karjasee mielettömästi, alkaen sitte nyrkeillään piestä
talojen seiniä, kunnes veri tihkuu rystysistä. Pekan on niin paha olla
että tämä typerä riehunta virkistää häntä — torjuu pois tyhjyydentuntoa
ja vaimentaa lähestyvän itsesyytöksen askelia.
Kesken kaiken näkyy, räntäsateen ohetessa, kadun päässä miehen hahmo,
joka lähenee. Se ei voi olla mikään muu kuin poliisi. Pekka, joka on
kylliksi sekaisin päästään, saa silloin jalat alleen. Vaistomainen
poikavuosilta periytynyt poliisikammo, ja omituinen uusi rikollisuuden
aavistus, jouduttavat hänet sukkelasti lähimmästä portista sisälle
ja sieltä edelleen aidan yli, seuraavalle pihamaalle. Ei kuulu
ketään jälessä tulevaksi. Pekka istahtaa kärryn aisalle, pyöritellen
neuvottomana päätään. Sitte alkaa hän pyyhkiä verta käsistään, huomaa
samalla pitkän kaulahuivinsa, ja maiskauttaa suutaan kuin olisi
se makeaakin syötävää. Mitäs tekee hän? Ei muuta kuin tempaisee
kaulahuivinsa, solmiaa sen päät yhteen, tekee siitä silmukan, ja
sovittelee sen kaulaansa. Katselee sitte ympärilleen. Vesirännissä
näkyy mukava koukku. Siihen Pekka kiinnittää huivin toisen pään, ja
rupeaa riipuksiin. Sylkäisee vielä kerran. Oikaisee sitte koipensa
eteenpäin.
Tulee kai paha olla, sillä pian alkavat jalat uudelleen haparoida
maata. Kädet tarraavat vesiränniin. Pekka nousee riipuksista sukkelasti
jaloilleen, repäisee huivin kaulastaan, ja hengittää syvään.
— Hyi hitto, kun olin tukehtua, mutisee hän itsekseen, vieläpä haparoi
seinäviereltä kouraansa lumisohjua, jolla hieroo ohimoltaan ja
kaulaansa. — Ei minusta näy olevan mihinkään, ei edes tähän. Täytyy
keksiä joku parempi konsti.
Mutta toisellaisiakin ääniä alkaa kuulua Pekan mielessä. Siellä ei
suinkaan ole tyyntä tyhjyyttä, vaan siellä pauhaa ja poreilee. Siellä
syyttää! Ja sepä ääni olikin ensimmäinen, jonka hänen järkkynyt
mielensä äsken tajusi. Siitä johtui tuo hillitön halu ottaa itsensä
hengiltä, heti, siekailematta. — Nyt sanoo jo toinen ääni: raukka,
sinä yrität paeta. Kolmas sanoo: syyllinen ei tarvitse paljoa
uskallusta kuollakseen, mutta kyllä elääkseen. Niin kuuluu monta ääntä,
ristiriitaisia keskenään, enimmät syyttäviä, toiset lohduttaviakin. Ja
Pekka tulee iloiseksi, voimasta iloiseksi, sillä kaikki näivettynyt
itsetarkastelu ja entisyyteen tuijotus on poissa hänen sielustaan.
Siellä poreilee ja liikkuu. Sieltä välähtää aivoihin kirkas
ajatusyhdistelmä, niin kirkas että se hohtaa kuin otsaan kirjoitettuna:
Narri on se, joka luulee että kuolema on meitä varten. Se ei ole meitä,
vaan me sitä varten. Elämä on meitä varten. Uskalla elää, uskalla
kärsiä, uskalla kantaa tekojesi seuraukset, uskalla nöyrtyä, uskalla
rakastaa! — eikä rakastella.
Pekka on taasen istahtanut kärrynaisalle. Hänen rinnassaan liikahtelee
ja kihelmöi oudosti. Se on itkua, joka vastustamattomasti pisaroi
esille. Pilvet ovat jo lakanneet satamasta, mutta Pekka istuu aisalla,
katsellen miten kyyneleet tipahtelevat lumisohjuun. Ei niitä monta
tule, eivätkä ne sokaise näköä; joku vain silloin tällöin kierähtää
esille ja noruu nenänpäähän, josta Pekka niitä sitte puhaltelee maahan.
— Mitkään eläimet eivät osaa itkeä, ihminen vain; ja Pekasta on
lohdullista olla yksi heistä, ei huonompi jos ei parempikaan, yksi vain
tällainen.
Kun ne puolikymmentä pisaraa ovat heruneet, mitä tuleman piti, eikä
nenänpäästä, vaikka siihen kuin puhaltelisi, erkane enään yhtään
pisaraa, herpoutuu Pekka ihmettelemään tämän itkun syytä. Ei sitä voi
ymmärtää. Mutta Pekka tuntee taasen olevansa Pekka, ei tosin entinen,
koskei enään haluakkaan olla entinen, ei uusi, koskei kukaan voi
olla uusi; onpahan vain kuin itsensä löytänyt. On iloinen siitä että
tässä istuu ja hengittää, että on tehnyt tyhmyyksiä ja että niitä
tulevaisuudessakin tietysti tekee. On tyytyväinen siitä että on ollut
vastuksia, ja tulee vastakin olemaan. On onnellinen siitä että on
rakastanut, ja yhä — niin, varmasti — siinä on jotain uutta: syvemmin
kuin ennen.
Pekka päättää hetikohta lähteä etsimään Lahjaa.
— Omituista, ajattelee Pekka kadulle tullessaan, miten passiivista on
ollut minun suhteeni Lahjaan. Olen melkein itsetiedottomasti luisunut
hänelle, ensin erään daamin sylistä, sitte kuoleman. Ja nyt olisi
ilman Lahjan pakoa tapahtunut kaiketi taasen samallatapaa. Muut ovat
valloituksia, hän on kohtalo, joka vastustamattomasti vetää puoleensa.
Hän on ainoa, joka ei kysy mitään, luottaa vain ja uhrautuu. —
Olisikohan tämä pakokin hänen puoleltaan minulle annettu uhri-lahja?
Sellaista tekoa ei keneltäkään muulta voisi odottaa, häneltä ehkä. Se
olisi yliluonnollista, eli, sanotaan suoraan; luonnotonta. Luonnosta
viis! se ei kuulu minulle, mutta tämä kuuluu. Minä otan sen vastaan,
minä tahdon sen, ja syleilen sitä Lahjana. En päästä häntä mihinkään,
en edes kuolemaan, jos nimittäin niin hullusti on että hänellä olisi
sellainen halu. En päästä. Jos ennen olen hänelle vain luisunut, niin
nyt otan hänet.