Pekka: Näet että tulen sittenkin. Et pääse minua pakoon. Minä tahdon
sinut.
Lahja: Ei, ei. Mene pois.
Pekka: Tuomitsetko minua?
Lahja: En.
Pekka: Pitäisikö minun tuomita itseäni?
Lahja: Ei.
Pekka: Olenko tehnyt jotain pahaa?
Lahja: En tiedä.
Pekka: En minäkään tiedä. — Miksi siis tämä pako?
Lahja: Sinä olet ollut minun epäjumalani.
Pekka: Ja nyt se luhistui?
Lahja: Niin.
Pekka: Siinä ainakaan ei ole mitään pahaa. Päinvastoin siinä vasta
lienee kylvetty meidän onnemme itu. — Sinä luhistuit minun silmissäni
jo aikoja sitte, muutamana juhannusyönä. Mutta minä iloitsin siitä.
Sinä tulit silloin ihmiseksi. Etkö nyt iloitse siitä että minäkin olen
vain ihminen — parempi siis kuin epäjumala?
Lahja: En tiedä. — On toinenkin syy, mutta sitä en voi sanoa.
Pekka: Tahdoit antaa minulle vapauteni takaisin, tahdoit uhrautua?
Niinkö?
Lahja: Niin.
Pekka: Rakas, sillä olisit saattanut musertaa minut, ja niin olikin
vähällä käydä. — Mihin sinä olisit mennyt?
Lahja: Pois.
Pekka: Etkö arvannut että minä olisin tullut mukanasi, vaikka mullan
rakoon asti?
Lahja: Olisihan sinulle jäänyt Taimi. Minä aijoin sittenkin jättää
hänet sinulle.
Pekka: Taimi ei merkitse minulle niin paljon kuin sinulle. Minä en
välitä lapsista ja kapaloista. Rakastaja minä lopultakin olen enemmän
kuin isä.
Lahja: Eikö Taimi ole sinulle rakas?
Pekka: On kyllä, sentakia että sinä olet sen äiti. Siten te olette
minulle samantapainen asia kuin kristityille Uusi Testamentti.
Lahja: Olemmeko me sinulle asioita, eli asia? Mikä sen asian nimi sinun
kielelläsi on?
Pekka: Kutsu sitä vaikka lahjaksi, mutta nyt vain pienellä kirjaimella,
sillä silloin se minusta merkitsee enimmän.
Lahja: Nyt en minä ymmärrä sinua.
Pekka; Ei se ole tarpeenkaan. Eivät ketkään ihmiset ymmärrä toisiaan,
mutta voivat silti rakastaa. — Muistathan että kerran sanoin
tarvitsevani vielä paljon oppia tässä asiassa. Mutta minusta tuntuu
nyt ettei siinä oppia tarvitakkaan, vain uskoa. — Vieläkö sinä uskot
minuun, tarkotan minuun ihmisenä, ei epäjumalana?
Lahja: Kyllä.
Pekka: Rajattomasti?
Lahja: Niin.
Pekka: Luulenpa että voimme heti palata kotia. Pue päällesi; minä puen
Taimin. Juna lähtee tuossa tuokiossa.
Lahja: Mitähän tästä tulee? Tuntuu niin oudolta kuin olisi edessä uusi
elämä.
Pekka: Ei ole mitään vanhaa ja uutta elämää, mutta kyllä vaillinainen
ja täysi elämä. Puhuimme kerran kesästä, meidän kesästämme. Se oli
kovin lyhytnäköistä. Nyt minä juhlin sinussa koko elämääni. Sinussa
näen minä kaikkeuden. Eikö totta? kaikkeuden voi nähdä missä tahansa.
Minä näen sen sinussa. — Sinussa on siis minulle annettu kaikki.
Lahja: Nyt sinä liiottelet.
Pekka: En liiottele. Minulla on kaikki, sellaistakin, jota en muinoin
luullut koskaan voivani omistaa. — Kun olen saattanut teidät kotia,
arvaappas mitä senjälkeen ensiksi teen?
Lahja: Rupeat pohtimaan sitä iänikuista höyrykattilaasi,
Pekka: Kas veitikkaa! — Ei, ei niin. Mutta kaikkein ensiksi, vaikka nyt
onkin kelirikon aika, pistäyn Jyrkänkoskella — viemässä kukkia äitini
haudalle. Ja sitte minä otan sinut, ymmärrätkös? Ja sitte tulkoot vasta
työt.