"Insinööri Suojanen — neiti Sparre" — sanoo tukkukauppias sulavasti,
lopettaen esittelyn, ja lisäten vielä: "molemmat samasta kaupungista —
ehkäpä tuttuja jo ennestäänkin".
"Luulisinpä melkein", sanoo Pekka varovaisesti. "Mutta joiltain
varemmilta vuosilta."
"Jaa-jaa, niin, onhan neiti Sparre entisiä helsinkiläisiä."
"Aivan niin", nyökkää Signe, "muistan hyvin herra Suojasen".
"Sepä mainiota", riemastuu tukkukauppias ja hykertää turpeita käsiään.
"Kai minä saanen sitte tehdä teistä pöytätoverit? Suostutteko, neiti? —
No niin, hyvä on. Istutaanpa pöytään."
Tukkukauppias häärää iloisena isäntänä, keikutellen, töpötellen
lyhyvillä jaloillaan. Hän istuu pöytään, makeasti huokaisten, ja
ottaen mahapullukkansa syliinsä, tuon hyvinvoinnin aatelismerkin
— niinkuin hän sitä kutsuu —, jonka yli kiertävät vanteena paksut
kultaiset kellonperät. Sitte, luotuaan tyytyväisen katseen yli katetun
pöydän, isäntä pyöräyttää alahuultaan suunsa edessä kuin rasvaista
makkarankylkeä. Se pikkuinen toimitus on ikäänkuin hänen ruokalukunsa,
joka vastustamattomasti pulpahtaa esille hänen vatsansa syvyyksistä
yhtähyvin pöydän antien edessä kuin hyvää kauppaa päätettäessä.
Ukko Liuski onkin neuvonut Pekkaa: Kun se itramaha huultaan pyöräyttää,
vaikka kuinka valitellen ja vastahakoisen näköisenä, niin ole silloin
varovainen — olet sen mielestä tekemäisilläsi huonon kaupan, ja se
luulee jo pistävänsä sinut paistina poskeensa. Mutta silloin on sinun
hetkesi, Pekka. Kun se jo maiskuttelee, niin oleppas silloin sukkela,
ja lisää muutamia sopivia pykäliä kauppakirjaan. Ei se niitä silloin
huomaa, kun maku on jo suussa. — Niin, Pekka, rehellisesti aina, mutta
käytä aina eduksesi asianhaaroja, niinkuin tähän mieheen nähden sitä
hetkeä, jolloin olet lietsonut sen himon niin voimalliseksi että se
vie voiton älystä. Se on ylipäätään hyvä konsti monen kulassin kanssa
pelatessa, ne kun ovat syömäreitä kaupoissaankin.
Siihen tapaan ukko Liuski isällisesti neuvoi. Ja Pekka otti opin
onkeensa. Nytpä on sitte tehdas myyty, eikä aivan huonosti. Pääasia
on kyllä että se on myyty. Sillä Jyrkänkoskelle ei Pekka enään menisi
suurin surminkaan. Se maanpaikka on kertakaikkiaan saatava pois
mielestä. Tämä halu oli Pekan heikkous tässä kaupassa, ja siksipä
viisas appivaari varotteli, neuvoi. Kalkki on kuitenkin onnellisesti
selvitetty, tulipa entisestä velkaisesta Pekasta kaiken lopuksi pikku
kapitalisti, niinkuin kaikista, joilla näinä aikoina on jotain myytävää
ollut. Selvinä ovat asiat. Ylihuomenna, syyskuun kahdeksantena, on
Pekka jo kotona Taimin-päivillä. — Miksipä ei siis sopisi nyt ryypätä
harjakaisia ja tukkukauppiaan nimipäiviä, Sakarin päiviä, yksintein.
Mutta sitä ei Pekka tajua mikä peijakas on vetänyt Signen tähän
gulassiseuraan. Ehkäpä "muuttuneet konjunktuurit" ovat tämänkin ihmeen
tehneet? Uusilla miehillä ovat nyt miljoonat — ja siellä nainen missä
raha. Niin, onhan Signe konttoriväkeä, ja hyvinkin siis voinut jonkun
liikeyrityksen mukana joutua tämän turpean porsaan hoiviin — ehkä
rakastajattareksi, jakaen siten monen muun siniverisen daamin kohtalon.
— Ehkei silti tarvitse aivan niin pitkälle mennä. Paremminkin lienee
Signe täällä jonkinmoisena koristuksena elikkä liikkeen reklaamina,
niinkuin ne säälittävät olennot, jotka pitkin katuja rahapalkasta
kanniskelevat sirkusilmoituksia. Sellaiset olennot ovat Pekan mielestä
aina olleet inhimillisen alennuksen säälittävimpiä ilmauksia. Ja
ajatellessa Signeä samantapaisessa alennuksessa, leikkaa kyllä sitä
sydäntä, joka kerran on Signeä ihanteellisuuden hurmiossa kutsunut
ystäväkseen — rakastanutkin toivottomasti.
Onkos kumma jos Signe näyttää alakuloiselta. Vain lyhyt ilon häivä
lennähti neidon kasvojen yli Pekan kätellessä häntä. Pekka huomasi
sen kyllä, mutta pysyttelee puolestaan mahdollisimman jäykkänä ja
varovaisena. Se pidättyvä olotila, joka viimeisinä kaupanteon päivinä
on häneen syöpynyt, tehostuu vain äärimmilleen tässä sekalaisessa
seurakunnassa, jossa enimmät sitäpaitsi ovat aivan uppo-outoja. Ne
näyttävät kaikki olevan varsin rivakoita ryypyn ottajia, niin miehet
kuin naisetkin. Ne lienevät tottuneita tällaiseen mässäykseen upean
ravintolan upeassa yksityishuoneessa. — Signe vain jättää ruokaryypyn
koskematta, vaikka sitä tyttörievulle tyrkytetään.
"Passaa ottaa nyt vain", kehottelee vastapäätä istuva mies, jolla on
ruho kuin säkki, pää kuin porkkana, kaulaa ei ollenkaan. Se kuuluu
olevan varatuomari; sillä on sakettipuku ja kirjavat liivit, joitten
taskusta taskuun kelluvat tietysti kultaiset kellonperät, niissä
vielä joku välkkyvä punnus. Kaikilla näillä ihmisillä on vitjoja,
kellukkeita, helmiä, medaljonkeja, sormuksia. Sormuksia, huhhuh, niitä
on etenkin naisilla niin ylettömästi että sormet jäävät karrilleen ja
koko käsi näyttää isolta rupisammakolta. Se varatuomari — sillä näkyy
kaiken lisäksi olevan vielä tehtaassa valmiiksi sidottu kravatti — se
viittaa sormellaan, jota leveä kantasormus kiertää, viittaa Signen
lasiin ja honottaa taasen:
"No, neiti-kulta, passaa ottaa. Se antaa ruokahalua. Ruokahalu
puolestaan matkaansaattaa ihmiselle terveen ruumiin." — Varatuomari
innostuu. Nyt se jo korottaa äänensä ja kohottelee lasiaan kaikkia
päin, kuin sanojaan vahvistaakseen tai pöytäpuhetta pitääkseen: "Ja
terve ruumis taasen on terveen sielun mieluinen asuinsija, etten
kerrassaan sanoisi terveen ruumiin olevan koko sielullisen olemuksen,
ja etenkin terveen sielun, välttämättömän perustan eli alkusyyn.
Se tahtoo sanoa, toisinsanoen minä tarkotan, että vahvistakaamme
ruumistamme tämän päivän sankarin kunniaksi. Ja olkoot nämä sanat
samalla asiaankuuluvana pöytäpuheena, sillä, kuten arvoisa herrasväki
näkee, tällä hetkellä kannetaan liharuoka pöytään, ja silloin, atrian
huippukohdalla, on tapana puhua juhlallisesti. — Terve Sakariias!"
"Terve, terve!" huutavat toisetkin. Ja muuan muita hontelomman
näköinen vinohartiainen mies sanelee mahtipontisesti, kuin akateemista
sivistystään osottaakseen: "Mens sana in corpore sano, se olkoon tämän
illan tunnussana." Eipä puutu kuorosta naisääntäkään; vilkas pikku
rouva tukkukauppiaan edessä nousee ja hihkaisee lasi koholla: "avek,
seesar, morituuri salyteerar dej!" — Mutta muuan sileänaamainen
näyttelijän näköinen mies pöydän alapäässä irvistää ja kuiskaa
taitavasti, jotta kuuluu yli koko pöydän: "ik pin, tuu pist, e-er ist".
Sehän onkin näyttelijä, ulkonäöltään Pekalle tuttu — tämän seurueen
virallinen narri kaiketi. Melun tauottua näyttelijä kääntyy äskeiseen
varatuomariin päin:
"Kuules, veli Lehto. Minusta sinun juhlapuheessasi oli yksi epäselvä
paikka. Sinä uloslausuit tavallaan että sielu on terveen ruumiin tuote.
Mutta silloin kai sellaisilla ylen terveillä luontokappaleilla kuin
emäsialla ja siitosoriilla on aivan erinomainen sielu?"
"Älä viisastele", keskeyttää varatuomari. "Minä puhuin ihmisistä enkä
elukoista."
"Sitäpä minä en huomannut. Ja onhan jo itsestäänkin selvää että
ihmisille puhutaan ihmisistä, elukoille elukoista."
"Tietysti", kivahtaa varatuomari, kääntäen ruhoaan; sillä hänen
silmänsä eivät käänny koko pään kääntymättä, ja pää puolestaan ei
käänny ellei koko ruho käänny. Laimeilla siansilmillään hän tahtoo
seivästää vastustajansa, mutta tämä pilkistää niin hävyttömän
tyytyväisenä vastaan että varatuomari Lehto hölmistyy ja alkaa muristen
miettiä jotain, joka oli jäänyt hänelle epäselväksi.
Muut puuhaavat niin innokkaasti paistin kimpussa etteivät huomaa
näyttelijän uskallettua hävyttömyyttä. Eivät he taitaisi huomata
mitään vaikka ammuttaisi. Paisti onkin todella ensiluokkaista,
heleätä, rasvakylkistä chateaubriandia, — Ihmeellistä, ajattelee
Pekka, mistä nämä uusimman ajan Lucullukset ovat kaivaneet esille
kaiken tämän pöydän hyvyyden, pahimpana pula-aikana, kun muilla on
täysi työ saada edes kipene selvää leipää — ja kun saloilla jo purraan
petäjänkuorta. Mutta mitäpä ei nykyisin rahalla saisi! Ja Pekka
katsahtaa säälien Signeen, joka siinä sivulla syödä näpertää mykkänä
kuin rangaistusvanki. — Kaksi näyttää täällä olevan armopalan syöjää,
Signe ja tuo näyttelijä. Toinen alistuu, toinen pistelee ympärilleen.
* * * * *
Signe on pukeutunut tummiin, niinkuin ennenkin. Se sopii hänelle. Hän
on kaunis, hiukan riutuneen näköinen. Sekin sopii hänelle. Olihan hän
kaunis ennenkin, sellainen armas pikkuenkeli, oi miten armas olikin,
ja hyvä. Vielä hänet helposti tuntee entisestään, mutta paljon on
silti muuttunut — riutunut. "Niinhän se aika tassii", sanotaan. Kaikki
me muutumme, joka päivä. Vanhuus lähenee nopeasti nykyajan ihmistä,
vaikkei sen läheisyyttä ikävuosista vielä luulisi. — Sen vaistoavat
nämäkin mammonan palvelijat tässä, ja senvuoksi ne särpävät joka
hetki nahkansa täyteen sitä elämäniloa, jota rahalla saa. Miksipä
heitä senvuoksi katsoisi nurjalla silmällä! — ehei, sehän olisi
typerää. Pidetäänhän esim. perhoselämää siihen määrin oikeutettuna
että runoilijat siitä lauleskelevat — miksei sitte riemastuttaisi
tällaisestakin. Toisiaan ne molemmat täydentävät, ja tavallansa
ihmislasta ilahuttavat. Kaikki on hyvää, kunhan sen vain pystyy
hyvänä näkemään. Miksi sanotaan vain: iloitse iloitsevaisien kanssa
ja itke itkeväisien kanssa. Se on kovin mietoa filosofiaa. Sanoisivat
ennemminkin esim. näin: puurra muurahaisen kanssa, perhoile perhosen
kanssa, ja sontiaisen kanssa, hm, sontaile. Jokaiseen niihin, ja
moneen muuhun, elämänlaatuun sisältyy huikea jännitysväli iloaan jos
itkuaankin, erilaisia ihmisiä, "kohtaloa", vaikka mitä. Kunhan jokainen
vain täydestä sydämestään lajissansa tuijailee, niin mitäs siinä olisi
moittimista. Kyllä maailmassa on tilaa!
Jo täyttää Pekkakin ryyppylasinsa omasta halustaan, paiskaa sen
naamaansa, ja työntää paistin loput perään. Tekisipä mieli nuolaista
veitsensäkkin ja röyhtäistä että raikuisi, — mutta jääköön se meno
silti muille. — Signelle hän kuihkasee:
"No, eikös maistu? Tuumiskelin tässä että on reipasta ajatella
näin: Maassa maan tavalla tai maasta pois. Miksi emme tässä
myöntyisi vallitseviin tapoihin, samoinkuin ulkomailla matkustaessa.
Päivällinen on hyvä; välipä tällä mistä ja miten se vuotaa.
Appakaamme se vatsaamme. — Kelpaako tämä näin täyskasvuisen miehen
maailmankatsomukseksi?"
Kyllähän Pekka tajuaa olevansa hävytön, mutta ei käy laatuun ritaroida
enään entiseen tapaan. Se oli silloista Pekkaa se, ja sellaisenaan
kyllä hyvää, mutta paljon muuttuu mies ajan mukana. Sitäpaitsi hyytää
Pekkaa epätietoisuus siitä onko Signestä tällävälin tullut kala vai
lintu. — Signe hymähtää vain surumielisesti, ja nyökkää päällään
pöytäseuraan päin, sanoen:
"Onko teistäkin tullut — tällainen."
Niissä sanoissa on enemmän huokausta kuin kysymystä. Ja Pekka huomaa
kyllä että Signe ei sanonut "tuollainen", vaan "tällainen". Siksipä hän
vastaa kylmästi:
"Siihen tapaan, vaikka nähtävästi vielä pahempi. Sillä kaikesta
huolimatta minä tiedän mikä olen ja missä olen."
Pekka riuhtaisee savukkeestaan tukevat rynnässauhut, puhaltaen ne sitte
huolettomasti yli pöydän, jotta ne osuvat varatuomaria vasten silmiä.
Sellainen on tapana täällä. — Signe jatkaakin katkerasti:
"Niin näkyy."
"No mitäs teistä sitte on tullut?" kysyy Pekka, otettuaan jälkiruokaa
roimasti, niinkuin muutkin — ei silti aivan yhtä paljon.
"Minusta? — Ei mitään." Ja Signe sanoo sen niin vilpittömällä äänellä
että Pekka häpeää, eikä voi lausua jo kielellään pyöriviä sanoja:
ei edes sitä, miksi teitä täällä voisi luulla? Sensijaan hän laskee
kätensä vierustoverinsa ranteelle, sanoen välittömästi:
"Tiedättekö, minä säälin teitä sydämestäni."
Signe ei vedä kättään pois, vaan kääntää kasvonsa Pekkaan päin. Ne
kasvot loistavat sairaalloisen kalpeina tummasta puvusta, jonka
kaulantiessä kiiluu pieni kultainen solki, Signen ainoa koristus.
"Miksi te minua säälitte?"
"Siksi että kerran rakastin teitä, vilpittömästi ja uhrautuvaisesti."
"Itseännehän teidän silloin pitäisi sääliä."
"Se, joka rakastaa, ei ole säälittävä, vaan se, joka ei —"
"Joka ei rakasta — aijoitte kai sanoa?"
"Niin juuri. Ja se, joka ei ole rakastanut, ei koskaan, se olette te."
"Älkää olko niin varma siitä."
"En tietenkään. Kukapa voisi olla aivan varma, kun —" Pekka katsoo
vierustoveriaan suoraan silmiin — "kun ette itsekkään ole siitä varma.
Mutta minulla on tunto siitä. Jonkinlainen vaisto sanoo sen minulle,
enkä luule vaistoni pettävän — enään. Katsokaas, minäkään en enään
ole lapsi. Olen hiukkasen kokenut, ja alan jo tajuta jotain. — Miksi
te naiset olette niin hulluja että teille kelpaa vain se, jolla on
praktiikkaa? Miksi ette ota meitä vastaan silloin kun olemme naiveja
ja ujoja, mutta sydämemme ihanasti täysi, ja ruumiimme, hm, melkein
koskematon?"
"Me olemme nuorina tuhmia, mutta vanhempina kyllä viisastumme."
"Niin, nuorina ollaan teoreetikoita. Mutta sille ei voi mitään.
Älkäämme surko menneitä. Kunpa voisimme unohtaa!"
Pekka tuntee että on tultu liian vaarallisille aloille. On koetettava
ajoissa luovia muistoista nykyisyyteen. Siksi hän jatkaa:
"Mitä pidätte näistä uuden ajan miehistä? Niissä on paljon reilua
meininkiä, eikö totta? Ajattelin äsken että ne ovat kuin sittiäisiä,
jotka iloisesti pörräävät ilta-auringossa, etsein kakkaroita, kuhun
kaivautua upoksiin asti. Nyt on niitten aikakausi. Katsokaa, ne ovat
vetäneet teidätkin mukaansa, ja tietysti minut. — Me olemme, hm, niin,
tavanneet toisemme täällä, vanhenneina ja kolhittuina. Eiköhän olisi
syytä tyhjentää tämä musta kahvi ja tämä kullankeltainen likööri vielä
entiselle itsellemme, sille, joka talvisena yönä kuljeksi pitkin
katuja, eikä älynnyt etsikkonsa hetkeä. Juodaanpas sen ruusun malja,
joka kainona odotti nauttijaansa, ja sen mettiäisen, joka ei älynnyt
jotain tehdä. Juodaanpas. Saanko kaataa teille likööriä?"
"Oletteko juovuksissa?", kysyy Signe, hypistellen lasiaan.
"En vielä, mutta toivon piakkoin tulevani. — No niin, siunataanpas
hautaan entinen itsemme."
Signe ei koske lasiinsa, mutta Pekka tyhjentää senkin ja tilaa Signelle
uuden lasin.
"Te olette raaka mies."
"Tietysti. Mutta tietänette etten aina ole ollut. Enkä ole nytkään
niin paljon kuin luulette. — Olisitte kuitenkin voinut kilistää
entisyydelle."
"Tehän olette naimisissa."
"Olen kyllä, mutta se asia ei kuulu tähän."
Signe kääntyy pois, alkaen puhella sen pirteän pikkurouvan kanssa, joka
äsken "morituria" huusi. Koko seurue on jo iloisessa puheensorinassa
liköörilasien ääressä. Siinä väitellään osakkeista ja prosenteista,
autoista ja hevosista. Seuran tukipylväät, tukkukauppias, ja tirehtööri
Lindström, keskustelevat postimerkeistä, sillä niitten keruu on
heidän jaloimpien harrastustensa huippu. Asiantuntijana on heillä
kolmantena tohtori Knut Jansson. Ja kyllä piisaa faareilla puhetta
virhepainatuksista, sotamerkeistä ja muusta. Naisilla on ohjelmassaan
antiikkiset huonekalut — kaikki vanhat tyylit ovat heidän kielellään
ylimalkaan antiikkia — ja pianisti Pirhonen, jonka pitäisi piakkoin
tulla tänne "pelaamaan musiikkia", niinkuin arvon rouvat sanovat. —
Näyttelijä vain murjottaa itsekseen, sylkeä tupsauttaen lasiinsa ja
ottaen siitä taasen naukkuja. Mutta kun ei kukaan ole näkevinään hänen
mielenosotustaan (onhan likööri väärennettyä), nousee hän lopulta
tuolille, ja messuaa:
"Minä veisaisin virsiä kuin seinähirsiä ja saarnaisin sanoja kuin
kotahalkoja, mutta nyt mull' on jäykkänä kieli ja kuivanut sylki, ja
niin musta on mieli kuin pannun kylki, enkä minä jaksa turista siitä
autuuden kurista, vaan minä suren ja huokaan että entinen aika takaisin
tuokaa, ne entiset kuomat ja entiset juomat, ja entinen pikku-kulta,
joka on poisjuossut multa. Alas kurkun kautta tämä huono kalja; entisen
ajan malja!"
"Kyllä se juoma sun haukuntasi kestää", ärisee varatuomari. "Mutta
otetaas nyt kuitenkin yksi yhteinen ryyppy."
Yhteiseen ryyppyyn ryhdytään. Muitten siihen valmistuessa kääntyy Signe
jälleen Pekkaan päin, kohottaen lasiaan ja nyökäten leppoisasti. Pekka
kilistää hänen kanssaan, ja niin he, muitten selän takana, juovat sen
yhteismaljaosuutensa kahdenkesken. Siten on heidän välilleen tehty
hiljainen sovinto, jota ei enään puhein rikota. He uppoutuvat kumpikin
tuumailuihinsa, ja todennäköisesti molempien tuumailut ovat muistelman
luonteisia, sillä kun he silloin tällöin laseistaan maistavat,
katselevat he toisiaan. Pekka koettaa Signen nykyisistä piirteistä
kerätä kokoon entistä ihannettaan. Seuratessaan siinä silmillään hänen
tukkarajaansa, kaulankaarretta, povea, herpoutuu Pekka omituiseen
kiihottavaan tunnelmaan, jossa entinen aika tuntuu merkillisen
läheiseltä ja sovinnolliselta. On kuin seisoisi menneisyytensä
keskellä, ja ikävuodet kirmaisivat piiritanssia ympärillä, odottaen
vain että Pekka valitseisi jonkun niistä kisatoverikseen. Pekka onkin
jo valinnut, sillä yhdellä niistä on Signen ulkonäkö, se katsoo
silmiin, se elää, ja sen povi soutaa kiivaasti. Se tarttuu Pekan
käteen, sanoen:
"Saattakaa minut pois täältä. Niinkuin silloin, ennen."
"Kyllähän muuten", vastaa Pekka, "mutta nyt minä tahdon kisata".
"Minä en voi olla täällä enään", hätäilee Signe.
"En minäkään", myöntää Pekka. "Lähdetään." Ja he lähtevät. Hiljainen
humina helisee Pekan pään läpi, ja suonet polttavat, niinkuin ne
huutaisivat täyttymystä sille, joka kerran oli jäänyt kesken. Ei
ole Pekka tietänytkään että tämä intohimo on yhä elossa. Se on
ollut väkisin painettuna piiloon, mutta nyt se tempaa portit auki,
astuen tietoisuuteen niin tulisena kuin olisi se vain voimistunut
syrjäytyksensä vuosina. Sitä olisi paettava, äly sanoo niin, mutta
tunto sanoo avoimesti: tee se! ja Pekka vetää sormuksen nimettömästään,
pistäen sen liivintaskuun.
Eteisessä ottaa Pekka portierilta Signen turkit, ja auttaa ne ylle.
Kun kaulus on nousemassa niskaan, suutelee Pekka levollisesti niskaan
puseron rajaan. Ja helpotuksen tunne täyttää hänet, sillä sitä samaa
tekoa oli hän himoinnut jo kerran ennen, kun Signen kaula samallatavoin
upposi turkin puuhkien sisään.
Portierille sanoo Pekka:
"Tilatkaa auto, katettu auto."
Ja kun mies tekee työtä käskettyä, mennen puhelinkoppiin, ottaa Pekka
Signen lujasti syliinsä, taivuttaen hänen leukansa esille kauluksesta.
Signen huulet vapisevat, ja posket ovat polttavan kuumat.
On kuin Pekan huulet tulvahtaisivat täyteen lämmintä verta, Signen
verta, ja se leviäisi edelleen kihisten koko ruumiiseen. Sitä tapausta,
juuri sitä, oli Pekka himoinnut silloin kun Signen kasvot olivat
uponneet turkiksiin, ja huulien punaiset kaarteetkin katosivat piiloon.
Sinä! Sinä! Nyt Signe on Pekan sinä. Sekin sana on vanha, vanha himo.
Ja vielä! — sinä kokonaan.
Kuitenkin on Pekka levollinen, niin tyyni että tuskin lie koskaan
vielä ollut. Se on varmuutta tulevasta ja helpotusta jostain menneestä
kiusasta. Vain suonet kuohuvat hiljalleen, ja ohimoissa humisee.
Heikkona piipityksenä kuuluvat portierin sanat: "auto on tullut" —
niin heikkona että naurattaa. Portien, saatuaan viitosen, rientää
kumarrellen aukomaan ovia.
Pekka taluttaa Signen lujasti käsipuolesta ulos, auton edessä vain
pysähtyen kysymään:
"Signe, minne saan sinut saattaa?"
"Mihin vain", kuiskaa Signe.
Pekka katsoo kelloaan. Se ei ole vielä edes täyttä yhdeksää. Ja Pekka
lausuu autonkuljettajalle hotellinsa nimen, vain yhden sanan, mutta
se saa Signen vapisemaan hänen käsipuolessaan. Signe nousee auton
kopperoon. Ja kun Pekka tulee perässä, sulkien kuomun oven, pusertuu
hänen kaulaansa hämärässä kaksi käsivartta, ja ääni kuuluu:
"Rakas! Miksi et jo silloin —? Enhän minä ketään muuta ole koskaan —"
Ja Signe suutelee pimeässä mihin sattuu. Signe on niin kuuma, aivan
polttava — monen pitkän vuoden pettynyttä odotusta täysi.