XV

Sairaalan valoisalla pihamaalla liikuskelee joukko sinikaapuisia

miehiä. Toiset istuvat korituoleissa. Kaikki he ovat kalpeita ja

laihoja. He ovat menettäneet paljon verta, ja siksi aurinko tekee

heille hyvää.

Sanotaan että on juhannus. Hekin ovat saaneet juhannuksen, kaikkien

ihmisten yhteisen kesäjuhlan. Sitä kai he kukin tuumivat, koska

ovat tulleet niin hiljaisiksi. He olivat jo koteutuneet tähän

sairaalassaoloon, johon ulkomaailma vain silloin tällöin lähetti

jonkun vierailijan — omaisen tai tuttavan. Keskenään he olivat jo kuin

yhtä perhettä, tottuneita toistensa kurjuuteen. Omista vammoistaan

he saattoivat laskea reipasta leikkiä. He kilvoittelivat ilossa

ja kokkapuheitten keksinnässä. He olivat rampojen ja runneltujen

hullutteleva veljessarja — jos joku nääntyi ja kuoli pois, tai jos

joku laskettiin parantuneena pois, ei joukkomieliala siitä muuttunut.

Sellaiset tapauksethan kuuluvat asiaan sairaalassa ja antavat tälle

ololle omaa erikoista väritystään.

Mutta nyt on heillekkin tullut juhannus. He tietävät ettei täällä

enään viivytä kauvan, vaan että kukin kohdaltaan saa piakkoin yrittää

uudelleen tuonne ulos, kaikille ihmisille yhteiseen elämään — niillä

mahdollisuuksilla mitä kullakin vielä on jälellä. He ovat sodassa

raskaasti haavottuneita nuoria miehiä, kaikki kuoleman valtakunnan

porteilla käyneitä, ja siksi paluu tavalliseen elämään tuntunee

monestakin oudolta.

He vetäytyvät erilleen toisistaan.

Joku tarkka huomioidentekijä, jolla olisi sydäntä heitä nyt tarkastaa,

voisi heidän erilaisesta esiintymisestään lukea mitä erilaisimpia

mielialoja. Voisi aavistaa miten joku rampa mielessään kiroaa, ja

toinen taasen sanelee äänetöntä rukousta. Keskikesän päivän kutsu on

heille suuri koettelemus. — Toisille, joille toki on vielä kaikki

jäsenensä tallella, voi tämä päivä olla ilon aihe — siksi he mielellään

käyskentelevät etemmäs puistokäytäville, kuka katsellen siellä heleihin

väreihin puhkeavia kukkalavoja, kuka puitten lehvien läpi seuraten

pilven kulkua sinisellä taivaalla, kuka hyräillen jotain laulunpätkää.

— Yhteistä kaikille lienee vain se että heitä piinaa toistensa

kurjuus, joka nyt ulkoilmassa on liiaksi ilmeinen. Sairaalan puvut

ja desinfisioimisaineitten katku kiusaa heitä, niin toisia, jotka

siunaavat lämmittävää päivää kuin toisia, joita se katkeroittaa.

Sellaisena, tuskallisena ja poistyöntävänä, väreilee yleinen tunnelma

ainakin sen sinimekkoisen kantapäillä, joka heikoin jaloin astelee

puistotietä poispäin. Se on Pekka. Vielä kerran hän kääntyy katsomaan

taakseen piha-aukealle. Siellä, sinisten vaikenijain yläpuolella,

hohtaa puitten välitse sairaalan kellertävä seinä. Kaikki akkunat ovat

auki, ja lumivalkoiset uutimet puistelevat niistä ulos helmuksiaan kuin

jäähyväisiksi. Jäähyväisiksi, niinkö?

Parin päivän perästä!

Silloin on täältä jo lähdettävä, tästä uupumuksen asuinsijasta.

Ei saanutkaan mennä pois. Ruumis oli liian sitkeä. Se parantuu —

täydellisesti. Puhkiammuttu rinta hengittää jo. Vasen käsikin taitaa

parantua; ylihuomenna se päästetään siteistä. — Ja sitte! On mentävä

tuonne ulos, aidan taakse, jossa elämä kohisee.

Niin, mikäs olisi ruumiin puolesta mennessä, jos tuntisi sinne vielä

kuuluvansa. Mutta sinne paluustaan ei osaa iloita enemmän kuin nuo

rammat tuolla. Melkeinpä täytyy kysyä itseltään: mennäkkö vai eikö

mennä? — Täällä on ollut niin turvallista. On tarvinnut vain myöntää

itselleen olevansa heikko, ja ajatella vain huomisesta huomiseen. Nyt

tulee sellainen masentava kysymys eteen. Se loimottaa edessä ja vaatii

vastausta. Eikä sitä jaksa ratkaista —

— Omatuntoni ei syytä minua mistään. En ole tehnyt mitään sellaista,

joka mieltäni vaivaisi. Rauha nukkuneille. Nyt on heidän hyvä

olla. Mutta minun ei ole hyvä. Inho ja kyllästys valtaa minut, kun

ajattelenkin palaamista tuonne. Olen ollut jo kuoleman piirin sisällä,

ja kuulun yhä sinne. Mitä teen enään tällä jälkielämällä? Miksi sitä

minulle tyrkytetään? Miksi ovat lääkärit näin taitavia ja hoitajattaret

näin huolellisia? — Olisivat edes hiukan hutiloineet. — Tai jos olisi

silloin siellä edes ammuttu vähän suurireikäisemmällä pyssyllä — mitäs

sellaisesta japanilaisesta, jolla saa puhkoa miehen seulaksi, eikä

niistä lävistä sittenkään mahdu henki pihisemään loppuun.

Ei tottavieköön Pekkaa haluta enään palata tuonne. Hän aavistaa että

tulee olemaan sanomattoman vaikeaa enään sinne toistamiseen juurtua.

Hänen elämänsä puuta on töytäissyt sellainen myrsky, joka on sitä

julmasti pahoinpidellyt. Se näyttää kyllä vahingoittumattomalta,

voivatpa sivulliset luulla ettei sillä ole mitään hätää, mutta se itse

tietää että juuret ovat poikki. — Ihminen ei lopultakaan ole mikään

kasvi — jota voi leikellä, paikkailla, ja muutella paikasta toiseen

— vaan paljon monimutkaisempi olento, jota ei voi verrata mihinkään

muuhun. Ihminen voi näyttää aivan eheältä, vaikka hänen sielunsa juuret

olisivat niin ruhjotut että tuntee olevansa aivan avuton ryhtymään

enään mihinkään. — Ja sittenkin täytyy! Monen muun on täytynyt,

ja täytyy Pekankin. — Miehuus lienee siinä että tyynesti alistuu

välttämättömyyteen eikä napise eikä vapise.

Pekka on tullut sairaalan raja-aidalle. Sen läpi hän katselee pelloille

ja niityille, kuvitellen olevansa tervehdyskäynnillä elämän luona.

Mutta ei hän jaksa päästä siihen vireeseen kuin ennen, joskus.

Välinpitämättömänä hän aistii luontoa, ihmetellen vain itsekseen

mitävarten nuo linnut pauhaavat tuollatavoin ja mitävarten kukat niin

tavattomasti helottavat. Se kai kuuluu niitten tehtäviin, ja niin kai

ne ovat tehneet ennenkin, mutta Pekka vain ei ole entinen. Hänestä

on tullut elämän inhoaja. Hänellä on entisyydestään päällimmäisinä

hädän ja tuskan muistot vain. Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta

kuin joko kaivella niitä tai pysyä aivan turtana ja ryhtyä puuhaamaan

jotain, ettei muistaisi olevansa olemassa. Mies ilman sukua, ilman

kiintymyksiä, ilman mielenliikkeitä — olkoon nyt sitte sellainenkin

olio maan päällä. Sanotaan että viisas on se, joka ei puhu mitään

ei väitä mitään eikä halua mitään — ihmettelee vain. Se on surkeaa

viisautta, mutta paremman puutteessa se saanee kelvata.

— Kunpa olisi edes selvän konkurssin tehnyt mies, niin löisi vain

reippaasti entisyytensä ovet kiinni, ottaisi eteensä valkoisen

paperiarkin, ja piirtäisi siihen uudelleen: Debet — Kredit. Mitään

saldoa ei tosin olisi, josta alottaa, mutta sitähän alottaminen juuri

merkitseekin että on alotettava tyhjästä. Vieläpä konkurssintehnyt

tietää senkin että nyt on toimittava paremmin kuin ennen, sillä

tileissä ollut vajaus on jäänyt muitten vahingoksi.

Mutta onhan Pekan asema sittenkin aivan sama! Hänellä on ollut takaaja

— rajattomalla luottamuksella. Hänellä on ollut Lahja, ja on ehkä

vieläkin. Tasan kaksi vuotta tuli viime-yönä eräästä kaukaisesta

juhannusyöstä, kaukaisesta, hyvin kaukaisesta, niin että sen ja

nykypäivän välille mahtuu kokonainen elämä, Pekan "kesä".

— Missähän lienee Lahja nyt, ja miten jaksanee? Sairaana on raukka

ollut, kuumetaudissa, eikä Pekka ole edes vastannut hänen ainoaan

kirjeeseensä. Ei ole voinut eikä halunnut, vaan melkeinpä salaa

toivonut että kuolema korjaisi raukan pois. — Sittepä olisi Pekalla

vapaat kädet tehdä itselleen mitä haluttaa, mennä edes muille maille

ja kaivautua sinne, johonkin piiloon, niinkuin isä teki. — Isä! —

onhan Pekkakin isä. Se on kaikkein surkeinta. Ei kenenkään pitäisi

olla isä. Se sana voi tehdä miehen hulluksi. Takaapäin ja sivuilta

on suku hävitetty pois, mutta eteenpäin se yhä lähtee jatkumaan —

loppumattomiin. Suojasen Pekka ei voi kuolla, vaikka tahtoisikin. On

olemassa eräs Taimi, joka yhä versoo jal ehtii.

"Pois! Laske minut menemään!" huutaa Pekka, huitoen käsillään,

vasemmallaankin, joka tempautuu irti kannikkeestaan ja heiluu kuin

veltto letku hänen sivullaan.

Pekka kävelee puistokäytävää, ja katsahtaa hätääntynein silmin eteensä,

kuin peläten että siellä näkyisi jotain, jota ei halua nähdä. —

Tosiaan siinä on edessä näky, joka saa hänet jäykistymään, sillä hän

ei kykene päättämään onko se hourekuva vai onko se totta. Niinkuin

joissain katolisissa pyhimystauluissa on siinä nuori nainen, lapsi

käsivarrellaan. Ja naisella on Lahjan ulkonäkö, mutta niin muuttuneena,

kärsivänä ja laihana. Naisen kasvot ovat kipeästi pingottuneet, ja

silmät tuijottavat Pekkaa.

Lahja se on, se puristaa rintaansa vasten kääröä, joka itkee. Tämä on

siis totta, he ovat siinä, äiti ja lapsi. Taimi on Lahjan sylissä, ja

Lahja katsoo noin —. Pelkääkö hän Pekkaa, joka äsken huusi; pois!

Miehen nyrkkiin puserretut kädet hervahtavat, ja hän alkaa vavista

niin ankarasti että hampaat suussa kalisevat. Lahjan oikeassa kädessä

on kukkavihko, joka nyt ojentuu lapsen yli Pekkaa kohti. Lahjankin

käsi vapisee. Kukkavihko tulee aivan Pekan silmien eteen. Siinä on

syreenejä, valkoisia ja sinipunervia; niitten tuoksu levitteleikse

näkymättömänä aaltona, joka hulvahtaa Pekan kasvoille, pauhaa

sieraimista sisään — täyttää rinnan. Sepä merkillistä — nyt Pekka

muistaa että Lahjan ihosta on joskus puhjennut miedompana sama tuoksu,

joskus, silloin kun he ovat olleet kaikkein läheisimmät.

Molemmin käsin aikoo Pekka tarttua kukkavihkoon, mutta vasen ei

jaksakkaan vielä nousta, oikea vain. Sillä ottaa Pekka Lahjan

ranteesta, ja upottaa kasvonsa kokonaan kukkiin, hengittäen niitten

mukana jotain kadotettua ja takaisin saatua.

"Lahja, minun — lahjani. Tulitko sinä minun luokseni? Yhäkkö sinun

luotonantisi on rajaton? — Se on liikaa."

"Ei mikään ole liikaa."

"Minä olen konkurssin tehnyt mies. Kaikki minussa on rikki. Minä voisin

olla paha, hyvin paha. Siksi minä ajattelin jo — erota —"

Pitemmälle ei Pekka saa jatkaneeksi, sillä se sana, joka nyt jäi

viimeiseksi, tekee ihmeitä. Samalla kun se on kuulunut, alkaa

Lahja hervota, niinkuin suonet olisivat avatut ja veri vuotaisi

hiljalleen kuiviin. Koskaan ei Pekka ole nähnyt sellaista kauhistavaa

luhistumista. Ei sanaakaan Lahja sano, ei valita, mutta hän vaipuisi

maahan ellei Pekka tarttuisi häneen kiinni ja taluttaisi penkille, joka

onneksi on siinä kohdalla. Siihen Lahja lysähtää hervottomana selkä- ja

käsinojan kulmaukseen, yhä lasta kannattaen, mutta niin voimattomasti

että Pekan täytyy ottaa se häneltä, ennenkuin se putoaa, ja laskea se

penkille — sillä Pekallakin on vain yksi kelvollinen käsi. Siinä he

ovat nyt, he kolme, joitten pitäisi taasen alotella elämistä. Mutta

Pekka näkyy heti ensitöikseen tehneen jotain törkeää, jota lienee hyvin

vaikea korjata — päästi suustaan sanan, jota ei pitäisi terveellekkään

sanoa, saati sitte kuumetaudin käsistä päässeelle, joka, itse tuskin

vielä toipuneena, sydän rakkautta täynnä tulee tapaamaan miestään,

tuoden kukkia, tuoden lapsen. — Mutta ei Pekka tarkottanut pahaa. Siksi

hän ryhtyy selittämään, kertoo rehellisesti avuttomuudentunnostaan ja

halustaan mennä pois — vaikkapa Amerikaan.

"Ja minäkö en saisikaan tulla mukaan?" kysyy Lahja hiljaa, melkein kuin

itsekseen.

Siihen ei Pekka kykene sanomaan mitään. Häntä hävettää oma

mitättömyytensä Lahjan tunteen rinnalla, joka on niin kiinteä ja

ehdoton ettei sen antaumuksella näy olevan mitään rajaa — "ei mikään

ole liikaa". Pekka havaitsee yhä selvemmästi olevansa silti jotain

muuta kuin juurikatkein puu tai konkurssintehnyt mies. Onhan hänellä

yhäti Lahja, muuttumattomana. Vaikka muuttuisi kaikki muu, niin Lahja

ei muutu, se on huimaavan ihana totuus. Siinä tiedossa on Pekalle

enemmän kuin kylliksi. — Mutta Lahja valittaa:

"Pekka, sinä rakastit minua ennen."

"Varmasti", sanoo Pekka. "Ja minä tahdon oppia sen taidon taasen."

"Ei sitä voi oppia."

"No kerrankin olet sinä väärässä omalla erikoisalallasi. Sen voi

oppia, ja minä tahdon sen oppia, vaikka aavistankin ettei se taito

tule hetkessä, vaan vaatii ehkä vuosia. — Nyt aijon ottaa ensimmäisen

oppitunnin, tekemällä sinulle muutamia kysymyksiä."

"Älä kiusaa minua."

"Viimeiseksi aijonkin kysyä juuri sitä että onko tämä ollut kiusausta.

Saat sen sitte itse päätellä. — Ensimmäinen kysymys: Onko rakkautta

olemassa?"

"On."

"Siis sitä voidaan oppia. — Toinen kysymys: Rakastatko sinä?"

"Miten voit sellaista kysyä! — Tietysti."

"Siis sitä voidaan oppia sinulta. — Kolmas kysymys: Sinä olisit

seurannut minua vaikka Amerikaan?"

"Olisin."

"Mutta on paikkoja, jotka ovat pahempia kuin Amerika ja Atlanti.

On helvettejä ihmisten sisällä, ja sanotaan olevan muuallakin.

Kristityt tunnustavat erään sellaisen paikan, ja manaavat sinne paljon

lähimmäisiään. Oletetaan että minä joutuisin sellaiseen paikkaan

paistumaan. — Siis neljäs kysymys: Toisitko sinnekkin vilvoittavan

pisaran, ja istuisit hetkisen näin minun vierelläni?"

"Tietysti."

"Viides kysymys: Toisitko samalla salaa hiukkasen tupakkaakin ynnä

pienen putelin viiniä?"

Tämän kysymyksen uskaltaa Pekka tehdä, koska on Lahjan auenneessa

käsilaukussa huomannut juuri nuo mainitut tavarat: tupakkarasian ynnä

pikkaraisen pullollisen punaista nestettä, joka näyttää viiniltä. —

Lahja rupeaa nauramaan:

"Paistu vielä hetki, niin saat." Ja hän ojentaa esineet Pekalle: "Ole

hyvä."

"Kiitän. — Siis kuudes kysymys: Kai hyvä enkeli vastaanottaa suukon

tuomispalkkaa? — Parempaa ei minulla ole antaa. Ja sitä on sinua varten

säästetty kohta puolen vuotta. Kelpaako?"

Sanaa sanomatta ottaa Lahja lapsen käsivarsilleen, kurkottaen sen

varovasti Pekalle.

"Siinä näet sen, joka on odottanut kohta puolen vuotta. Sitä on sinun

suudeltava. Sitte vasta tulee minun vuoroni, jos antiasi niin pitkälle

riittää."

"Seitsemäs kysymys: Luuletko että riittää?"

"Luulen."

"Kahdeksas ja viimeinen kysymys: Onko tämä ollut kiusaamista?"

Vastaukseksi Lahja ottaa itselleen sen Pekan annin, joka oli lapselle

määrätty. Mutta riittäähän sitä silti vielä Taimi-raukallekkin. Lapsi,

joka on imeksinyt peukaloaan, alkaa tietysti parkua, oudon miehen

sutiessa häntä karvaisella naamallaan.

"Kylläpä sinä olet parrottunut, Pekka", ihmettelee Lahja. "En olisi

ikinä uskonut että sinun leuvoistasi itää noin mahdoton määrä karvoja.

Sinun pitää ruveta käyttämään partaa. — Mutta kuinka laihtunut sinä

olet! Ja käsi! — paraneeko se?"

"Kaikki paranee, kaikki. Minä olen kuin nuori poika. Miltäs tämä

tuntuu? Ja tämä? — Olenhan rakastunut toistamiseen — samaan Lahjaan.

Sinä olit hyvä opettaja. Mutta minusta tuntuu että vielä täytyy

tapahtua jotain ennenkuin minusta tulee oikea Pekka."

"Onhan tässä jo kylliksi tapahtumista, — Katsellaanpas nyt tätäkin."

Taimilta riisutaan liiat hynttyyt pois. Ja sitä katsellaan,

käännellään. Kun se potkii ja ryömii, nauravat he kaikin kolmin.

Pekan autioitunut mieli alkaa kasvattaa uutta nurmea entisten pahojen

asiain yli. Nyt tuntuu hyvältä että on olemassa tuollainenkin — eräs

Taimi. On taasen oikea Juhannus. Pekka sanoo:

"Lahja, tiedätkö mikä päivä nyt on?"

"Tiedän toki. Siksi tänne tulinkin tänään."